Kaksi viikkoa töitä takana

Kun vihdoin viimein pääsin takaisin töihin, mulla oli lähinnä kaksi pelkoa: kestääkö käteni vai saanko lymfaturvotusta ja kuinka nopeasti sairastun ensimmäiseen flunssaan. No, käsi turposi heti ekalla viikolla, ei pahasti kuitenkaan. Ensimmäisen päivän käsipyyhepaperipaalien kantaminen antoi varmaan alkupotkun turvotukselle, Uinti tuntui auttavan paljonkin, joten läksin etsimään netistä lisätietoa. Siellä kehuttiinkin, että uinti on erittäin hyvää "luonnollista lymfahierontaa" ja sanottiin, että myös lymfajumppaa kannattaa tehdä vedessä. Tästä pääsinkin sitten googlettamaan tämän lymfajumpan. Hyvät ohjeet kuvineen löytyi täältä: http://www.europadonna.fi/rintasyopa2/lymfaodeema/turvotusta-vahentavat-harjoittee/
Olen yrittänyt jumppia tehdä, mutta nyt täytyy tunnustaa, että tällä saralla olen ollut aika laiska. Sen sijaan työtapojani muutin parempaan päin, ennen kun tein monta juttua voimalla ergonomiasta välittämättä, nykyään ei ole enää niin paljon voimaa, niin on pakko muistaa ergonomia. Toisella viikolla käsi tuntuikin jo paljon paremmalle, eikä T-paidan hihakaan enää puristanut.

Flunssa iski sitten seuraavalla viikolla. Keskiviikkoiltana kurkku tuli aivan järkyttävän kipeäksi, yöllä nosti kuumeen  ja aamulla oli pakko soittaa työnantajalle, että en pysty menemään töihin. Lievästi sanottuna ketutti. Johan mä olin 11 kuukautta lorvinut kotona ja taas piti jäädä sängyn pohjalle. Työintoa kun olisi ollut vaikka kuinka. Mutta ei auttanut, ei. Kävin työterveyshoitajalla, hän mittasi varmuuden vuoksi crp:n ja virustautiahan se näytti. 2 päivää sairauslomaa, kiitos ja näkemiin!

Eilen maanantaina mittailin aamulla kuumetta, joko kykenisin töihin. Olo oli hyvä, mutta mittari näytti yllättäen 37,7 (mulla on sellainen perinteinen "elohopea"kuumemittari, paristomittareista oli aikoinaan aina paristot loppu, niin kyllästyin niihin ja hankin perinteisemmän version). Epäilin suuresti mittarin lukemaa, ajattelin, että vähän aikaisemmin saamani kuuma aalto sotkee mittausta. Menin suihkuun, söin aamupalan ja tyrkkäsin mittarin kainaloon. Siinä tuli sitten mieleen, että suihkussa huomasin, miten leikatun puolen kainalo (josta olen aina kuumeen mitannut) tuntuu huomattavasti kuumemmalle kuin oikea kainalo. Vaihdoinpa sitten mittarin toiseen kainaloon ja nyt lukema oli 36,9. Jäi kyllä vertailumittaus vasemmasta kainalosta tekemättä, että onko kainaloissa todella niin suuri lämpötilaero. Onhan vasemmalla puolella luultavammin paranemisprosessi edelleen käynnissä, imu- ja verisuonistot rakenteleevat uusia reittejä. Kyllä kai sellainen prosessi ylimääräistä lämpöä synnyttää, luulen mä.

Koska kuumetta ei ollut, läksin iloisin mielin töihin. Yskä on edelleen kova, räkä on keltaista, kun niistää, mutta nokka ei kuitenkaan vuoda enää koko aikaa. Hyvin jaksoin eilisen päivän, eikä aamullakaan väsyttänyt normaalia enempää. Tänään olen käynyt aamusta jo kaupassa, maustanut kalan valmiiksi paistamista varten ja vähän siivoillut, eli selvästi olen toipumaan päin. Toivottavasti ei kuitenkaan tule takapakkia, viime viikon sairastuminen siirsi Herceptiniä kaksi viikkoa eteenpäin. Olisi tylsää, jos se pitäisi taas siirtää esim. antibioottikuurin takia. Pidellään siis peukkuja, että paranen ensi viikon torstaihin mennessä. Kipeenä tiputukseen ei voi mennä, senkään takia, että siellä on syöpäsairaita ihmisiä, joilla on alhainen vastustuskyky.

Viiden viikon pätkäduuni

Olin jo sytostaattien aikana pohtinut, miten jaksaisin henkisesti rampata joka helkkarin arkipäivä sairaalalla sädehoidoissa. Yhtään ei lohduttanut, että saisin sädehoitoa siinä samassa tutussa sairaalassa, ei tarvitsisi matkustella taksilla toiselle paikkakunnalle. Viimeisellä sytostaattikerralla lähellä istunut puhekone antoi hyvän vinkin. Hän oli myös pohtinut samaa entiselle työkaverilleen, joka oli vaan puhahtanut: Höh! Ollaanhan me aikoinaan käyty töissäkin joka päivä. Lyhyempi työaikahan siellä vaan on. Ja niinhän se tosiaan on, edessä olisi 5 viikon pätkäduuni, työaika suunnilleen 15 minuuttia joka päivä.

Ennen pätkäduunin alkua piti kuitenkin odotella kolme viikkoa, elimistölle annettiin aikaa toipua sytostaateista. Ihan hyvä juttu, sillä kun pääsin kotiin sädehoidon suunnitelusta, annoin elimistölleni luvan ottaa rennommin. Ja elimistö käytti luvan hyväkseen. Laatta lensi.

Pari viikkoa meni toipuessa, kolmannella viikolla alkoi tuntua sille, että voishan tästä jo vaikka tosi hommat aloittaa. Samanlaisia tuntemuksia mulla oli sytojenkin välillä. Aika kävi vähän pitkäksi viimeisellä viikolla. Rahat oli vähissä, ei voinut oikein kaupoillekaan lähteä. Kaikki kaverit työelämässä mukana, ei ne päiväsaikaan kahville ehtinyt. Tukihenkilössä ei voinut koko ajan roikkua, oltiin ihan kesän kynnyksellä, lomallehan hänenkin pitäisi päästä.

Viimein koitti eka sädehoito. Paita pois, hoitopedille makaamaan, niskalle hyvä asento tyynyllä. "Älä liiku yhtään, me nyitään ja tönitään sut paikoilleen" Ja niinhän nuo teki, nykivät ja tönivät, sanoivat välillä verttiä ja välillä jotain muuta. Lopulta olin oikealla kohdalla. Ensin otettaisiin röntgenkuvia, hoitajat tulivat takaisin, tarkistivat, että olen pysynyt paikoillani. "Ja nyt liikkumatta, nyt aloitetaan hoito!"

Kone surisi ja niksahteli. Silmäkulmasta näkyi seinällä punainen valo aina hoitosyklin aikana. Lyhyitä oli hoitosyklit. Hoitajat tuli takaisin, koneeseen pistettiin eräänlainen teline, rintakehälleni heitettiin "läskinpala" ja sitä aseteltiin kohdilleen. Ja taas piti olla hiljaa paikoillaan. Punainen valo syttyi, kone surahti, valo sammui, hoitajat tuli takaisin. Teline pois ja viimeistä hoitosykliä varten hoitopetiä nostettiin samaan aikaan, kun "hoitopää" kiersi alleni. Eikä taaskaan saanut liikkua. Punainen valo, lyhyt surahdus, valo sammui. Hoitajat tuli hoitobunkkeriin, sanoivat, että saan laskea kädet alas, kiittelivät, kun olin pysynyt niin nätisti paikallaan. Naureskelin pukeutuessani, että ei tää niin kivaa ole, että omalla liikkumisellaan lisäminuutteja tähän hommaisi.

Ennen lähtöä sain kaikki loput hoitoajat. Enimmäkseen aamupäivän aikoja, ei onneksi kuitenkaan aamuaikaiseen.

Sädehoidon suunnittelussa hoitajat esittivät pariinkin otteeseen toivomuksen, että noudattaisin annettuja hoitoaikoja. Tuntui vähän hassulle, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät noudata aikoja. Eivätkö he miellä, että sädehoitokin on syövän hoitoa? Ja yhden myöhästely vaikuttaa kaikkien muiden aikoihin myös. No, ihan ilman mokailua ei sädehoitoni mennyt. Yhden kerran hoitaja kysyi, että miksi tulen niin aikaisin. Kerroin tulevani fillarilla ja varautuneeni siihen, että jos menee vaikka kumi puhki, niin ehdin kävellenkin. Kotona sitten katselin tarkemmin aikatauluani ja tajusin, että olin jo viikon ajan mennyt tuntia aikaisemmin hoitoon. Seuraavana päivänä sitten nauroinkin, että en mä fillarin takia niin aikaisessa ole ollut, vaan siksi, että en tunne kelloa. No, hoitajat olivat kuitenkin ihan tyytyväisiä aikaisiin tuloihini, sanoivat saavansa aina johonkin väliin sitten pienen tauon, kun joku oli aikaisemmassa.

Aikamoista liukuhihnatyötä sädehoito tuntuu olevan. Kun pukeuduin, toinen hoitaja vaihtoi hoitopedille uuden potilaan niskatyynyä tai mitä tukea nyt kellekin tarvittiin ja toinen hoitaja oli jo ovella valmiina huikkaamaan seuraavaa potilasta sisään. Ei siinä paljoa kuulumisia ehditty vaihdella. Hyvät juhannukset sentään toivoteltiin puolin ja toisin. Vaikka hoitajilla oli aina kiire, he kuitenkin olivat aina yhtä ystävällisiä. Ihan mielelläni pätkäduunissa siis kävin.

Paitsi viimeinen sädehoitokerta tuntui raskaalle. Ei olisi millään huvittanut mennä. Edellisenä päivänä oli ollut sädehoidon lopetustsekkaus onkologin luona. Tuntui turhauttavalle mennä viimeiseen hoitoon. Kilttinä tyttönä sinne kuitenkin menin, toivottelin huomenet, riisuin paidan ja kiipesin hoitopedille. Ensimmäisen kerran olin ihan aidosti hermostunut. En ehkä ollut ihan viimeisen päälle oikeassa asennossakaan pöydällä, olin jäykkä kuin rautakanki. Ja kun kone aloitti tutut surahtelunsa, alkoi kyyneleet vuotaa. Ensimmäisen kerran itkin hoitojen aikana. Hitto, tääkin on kohta ohi!!! Jatkossa olis vaan Herceptin-tiputuksia kolmen viikon välein (yksi oli ollut jo sädehoitojen aikana), niitä en enää kuitenkaan ajatellut hoitoina, vaan SOLD-tutkimukseen liittyvinä reissuina, eli ei niitä lasketa. Hoitajat olivat tosi empaattisia, kun kerroin itkeväni. Kehuivat, kuinka hyvin olin jaksanut viiden viikon urakkani. Itkin entistä vuolaammin. Vaikeaa oli paikallaan pysyä, mutta toivottavasti säteet meni kuitenkin edes suunnilleen tarkoitettuihin kohtiin.

Poislähtiessäni jokainen hoitovuorossa ollut hoitaja kävi toivottamassa hyvää jatkoa. Ja se kaikkein tylyimmän oloinen hoitaja, joka kuitenkin ymmärsi parhainten mun huumori, vieläpä kätteli mut. Se tuntui ihan halaukselle.

Sädehoidon suunnittelua

Joskus sitä vaan on huono tuuri. Ja sitten kun on vielä niin tyhmä, ettei tajua asiaa ajoissa. Mulla oli viimeisen CEF:in jälkeen heti seuraavana aamuna sädehoidon suunnittelu ja TT-kuvaus... Voi yrjö! Kun olis ajoissa tuonkin huomannut, olisin voinut siirrättää seuraavan päivän aikaa, mutta vähän myöhäistä se silloin aamulla oli. Eli ei auttanut itku markkinoilla, pakko oli raahautua sairaalaan.

Paljon ei muistiin tästä reissusta ole jäänyt. TT-kuvaustila oli hämärä, kone hurisi omiaan. Jotain lankoja taisivat teippailla iholleni. Ja kun kuvat oli otettu, vuorossa oli elämäni ensimmäiset tatuoinnit. Olen aina ollut utelias näkemään, mitä mulle tehdään, katselen neulan pistot ja refleksien kokeilut yms. (jos olis peili, niin katselisin varmaan gynekologinkin touhuja), mutta tatuointia en pystynyt katsomaan. Ennen tatuointia kysyin tatuoivalta mieshoitajalta, millaiset tatuoinnit hän tekee. Sanoi tyytyvänsä pieniin pisteisiin, kun ei taito kuulema riitä parempaan. Nätisti tatuoi, mutta voi jessus, että toi terveen tissin kylkeen tehty tiplu sattui! Ei kiitos, mun tatuoinnit oli tässä!

Tatuoinnin jälkeen juteltiin pukeutumishuoneessa hoitajan kanssa. Hän antoi ohjeita tuleviin sädehoitoihin: varo aurinkoa, suojaa iho kankaalla. Ei rasvoja, ainoastaan perjantai-iltana ja lauantaina saa käyttää Bepanthenia. Ei uintia kloorivedessä, kuivattaa. Ei uintia järvissä, jos vesi likaista tai jos iho rikkoontuu. Ei saippuaa, deodoranttia, hajuvesiä. Ei hankaavia pesimiä. Ei hankaavia vaatteita. Ei kuumaa saunaa, ei kylpytynnyriä. Ei alkoholia. Tylsä 5 viikkoinen tiedossa siis. Ja tuon kaiken edellä luetellun oli jo onkologi selittänyt. Sain ohjeet vielä kirjallisina tavailtavaksi kotona.

CEF:it jatkuu

Antibioottikuuri toi pelon persiiseen. Siirtyykö mun seuraava sytohoito? Olin aivan varma, että siirtyyhän se, että pitää olla joku pari viikkoa antibioottikuurin ja sytohoidon väliä. Heti maanantaina soittelin omalle hoitajalleni, joka ei tietenkään ehtinyt vastaamaan. No, ei se mitään, tiesin, että hän soittaa kyllä takaisin heti kun sopiva väli tulee. Iltapäivällä soitto sitten tuli ja hyviä uutisia. Antibioottikuurin ja sytohoidon välillä pitää olla yksi päivä väliä, kuurini loppuisi jo edellisellä viikolla. Eli ei hätiä mitiä!

Sytohoitojen aikana seurataan tiukasti veriarvoja. Mulla veriarvot pysyivät hyvinä aina ekaan CEF:iin asti. Silloin putosi hemoglobiini alhaiseksi ja tulehdus romahdutti sen kunnolla. Alimmillaan hemoglobiinini oli 101. Juu, kuulostaa isolle, mutta kun mun hemoglobiinini oli ennen syöpäleikkausta 171... Eli pudotus on ollut iso. Hemoglobiinihan on se pieni solu veressä, johon happi sitoutuu. Ja kun hemoglobiini on alhainen, elimistössä on vähemmän happea kierrossa. Väsyttää, läähätyttää, ei jaksa ponnistella. Kroppa vetää maitohapoille. Pieninkin mäki tarkoitti sitä, että pysähdyin mäen alla tasaamaan hengitystä, sitten vasta aloin nousta mäkeä ylös. Isommissa mäissä levähdin välillä, tasasin hengitystä ja sykettä. Ja mäen päällä oli taas tauon paikka. Pidä siinä sitten kuntoa yllä.

Ei vaan itsellä sytyttänyt tuo alhainen hemoglobiini ja sen vaikutukset elämääni, eikä varsinkaan se, miten sitä voisi korjata. Onneksi omahoitajani asiaan tarttui, käski alkaa syömään rautaa. No hitsin pimpulat, sitähän mä raskausaikanakin jouduin syömään. Miksi mä en tätä muistanut?

Mulla on aina ollut mahtavat suonet, niin verenluovutukseen kuin verinäytteiden ottoonkin. Käden selän suonetkin ovat olleet isoja ja paksuja, hoitajanikin kehui niitä ekalla kerralla. Nyt oli kuitenkin edelliskerralla käytetty suoni ottanut itseensä, kovettunut käyttökelvottomaksi. Piti etsiä uusi suoni. No, vielähän niitä siinä oli ja hyvä pistäjähän hoitajani on. Mutta kuinkas sattuikaan, neula lipsahti vähän liian pitkälle, keittosuolaliuos teki pahkuran ihon alle. Eli eihän sitä voinut käyttää. Hoitajani kävi välillä pistämään toiselle potilaalle kanyylin ja esilääkkeet valumaan, tuli sen jälkeen etsimään käyttökelpoista suonta. Ranteen syrjästä sellainen sitten löytyikin. Kanyyli paikalleen, kokeilu keittosuolalla - toimii! - esilääkkeet tippumaan. Tästä pikkuepisodista huolimatta CEF sujui nopeaan, olin pihalla 2½ tunnissa. Äidin kauhuksi kävelin jälleen kotiin, hän ei millään halunnut ymmärtää, että sytostaateista ei tule huono olo samantien, vaan että kyllä siihen muutama tunti menee. Hyvin sujunut reissu ansaitsi tietenkin palkinnon. Aurinkoisen maaliskuisen päivän kunniaksi ostin jäätelön.

Tämän viidennen sytostaattihoidon jälkeen huomasin, että joka hoitokerta todellakin on omanlaisensa ja elimistö reagoi aina erilailla solunsalpaajiin. Taisin olla kaikkein väsynein tämän hoitokerran jälkeen. Monena päivänä nukuin pitkät päiväunet, joskus paritkin. Ensimmäiset päiväunet saatoin ottaa jo tunnin kuluttua ylösnoususta. No, lastenlaulun sanoin: Uni paras lääke on... Ehkä alhainen hemoglobiinikin vaikutti asiaan. Rautalääkkeitä söin 3 kapselia päivässä, alussa hedelmien ja marjojen kanssa, viikon päästä huomasin kaupassa C-vitamiiniporetabletteja, joten sen jälkeen sitten C-vitamiinijuoman kanssa. C-vitamiinihan auttaa rautaa imeytymään. Rautatabletteja ottaessa täytyy ottaa huomioon, että maitotaloustuotteita, kalkkitabletteja, kahvia eikä teetä saa nauttia kahteen tuntiin ennen eikä jälkeen rautatablettien oton. Maidon kalkki, kahvi ja tee estävät raudan imeytymistä.

Lisäriesaa tuli sitten peräpukamista. Olin kolmen ekan sytostaatin yhteydessä hoitanut vatsaani Pajalan puurolla, johon tulee neljän viljan hiutaleita, luumua, aprikoosia, pellavansiemeniä ja leseitä, mutta CEF:in aikana en yllättäen pystynytkään syömään sitä. Etoi ja kuvotti. Liotettuja pellavansiemeniä en ole voinut koskaan sietää, en edes alkanut kokeilemaan, kuinka nopeasti ne oksentaisin. Luumuja yritin syödä, mutta en ilmeisesti syönyt tarpeeksi, kun vatsa meni kovaksi. Apteekin apuihin piti siis turvautua, mutta vahinko oli jo sattunut. Synnytyksessä saamani pukamat olivat ottaneet nokkiinsa ja vihoittelivat taas. En siis pärjännyt pelkällä ulostuslääkkeellä, pukamasuppoja ja -voidetta tarvittiin taas. Ja juuri kuin sain pukamat rauhoittumaan, tuli tämä toinen CEF, enkä tietenkään ollut ottanut ekasta kerrrasta opikseni. Tyhmästä päästä tulee näköjään perse kipeäksi ;) (anteeksi karkea kielenkäyttöni)

Jalkapohjat oli entistä aremmat. Jo kilometrin lenkki tiesi rakkuloita jalkapohjiin. Vaihtelin pohjallisia, vaihtelin sukkia. Eipä mistään pitkäaikaista apua saanut. Isovarpaan kynteen oli tullut paksunnoskohta, se oli arka, jos kenkä painoi. Kurjinta oli, kun tiesi, että jalkapohjat voisivat vaivata pitkäänkin. Kevättä kohden mentiin, kun en pystynyt kävelemään, piti hankkia polkupyörä. Tosin rakot sain fillarin polkimistakin, mutta liikkuminen oli helpompaa.

Ennen fillarin hankintaa kuitenkin edelleen kävelin sairaalaan ja takaisin, taisi olla sellainen kuutisen kilsaa yhteensä. Pariin päivään en sen jälkeen kyennyt oikein mihkään liikkumaan, mutta suoraan sanoen rakastin tuota kävelymatkaa. Kivoja pikkumetsikköjä, nättejä pihoja, linnun laulua, oravia. Ja mikä riemun tunne olikaan yhtenä päivänä, kun huomasin kävelleeni koko matkan kotoa sairaalalle pysähtymättä kertaakaan. Matka kun on enimmäkseen ylämäkeä, niin menomatka vaati aina eräänkin pysähdyksen. Hempat oli selvästikin paranemaan päin, tiesin sen ilman labratuloksiakin.

Ja sitten tuli se viimeinen CEF. Olin vähän varautunut siihen, että saattaisi vaikka itku tulla, sen verran olin itseäni joutunut tsemppailemaan kaikkiin hoitoihin. No, eipä ollut itkulle aikaa. Meitä oli neljä naista lähekkäin ja yksi oli sellainen puhekone, että reissu oli melkeinpä huomaamatta ohi, kun häntä kuuntelin. Mukava reissu kaiken kaikkiaan - ja mahtavinta oli se, että OHI ON!!!

Läheisten raskas taakka

Sairaalasta kotiutuminenhan ei tarkoita sitä, että olisi terve, on vain ollut kotiuttamiskuntoinen. Jos oli voimaton olo sairaalaan joutumispäivänä, niin ei ne voimat olleet yhtään lisääntyneet sairaalassa kuumeessa makaillessa. Jatkoin siis kotona makoilua ja passuutin muita. Isäntäkin sai juosta milloin mitäkin mulle tuomaan, taisin juoksuttaa ihan siitä ilosta, kun oli taas kotona. Oli meinaan koko alkuvuosi mennyt niin, että isäntä oli ulkomaankomennuksella aina mun sytostaattihoitojen aikaan. Välillä olin jo ihan hiilenä asiasta, muutamaan otteeseen harkitsin soittavani hänen työnantajalleen ja haukkuvani hänet pystyyn, kun pistää ulkomaille syöpäsairaan ihmisen miehen juuri silloin, kun häntä eniten tarvitaan. Tämä neljäs sytostaatti oli ainut, kun hän näki, miten elimistöni reagoi. Illalla sohvalla hänen kainalossaan ollessani hän kertoi ensin huolestuneensa kauheasti, kun soitin joutuvani jäämään sairaalaan, mutta rauhoittui sitten ja ajatteli, että niin on varmaan paras mun kannalta. Taisi käydä niin, että hän ensimmäisen kerran joutui sen ajatuksen eteen, että mä en ehkä aina olekaan paikalla.

Me ollaan oltu yhdessä lähes aina. Alettiin seurustelemaan lukioaikana, pidettiin vuoden jälkeen vuoden tauko ja sitten tuli eräät kotibileet, joissa hän pussasi jalat altani. Siitä lähtien ollaan pidetty yhtä, välillä paremmin, välillä huonommin. Joskus todella huonosti. Yhteen väliin ei pystytty puhumaan mitään toisillemme ilman, etteikö kumpikaan olisi tulkinnut toista väärin. Silloin oltiin aika lähellä eroa, mutta kun keksimme pahanolon syyn ja opettelimme puhumaan toisillemme nätimmin (tyyliin "mua suututtaa, kun jätät niin usein kengät tolleen pahasti, että niihin lyö varpaansa", eikä "ja taas sä oot jättäny kengät keskelle lattiaa" jne.) Opeteltiin tunnistamaan omia tunteita, opeteltiin puhumaan niistä rakentavasti.

Yksinään sairastaminen, sytoissa käynti, kun mies on aina poissa, on ollut raskasta. Olen ollut todella katkera siitä aika ajoin. Olen ollut katkera siitä, että mies ei ole kertonut töissä sairaudestani kuin parille työkaverille. Hän ei ole kertonut siitä edes omalle esimiehelleen! Miksi hän pääsee luistamaan tästä kaikesta, miks mun pitää kärsiä tää kaikki paska yksin!!! Nyt jälkeen päin olen ymmärtänyt, että ulkomaankeikat ovat olleet hänen pakotiensä tästä syövästä. Selvää shokkivaihetta, totuuden kieltämistä. Ja juuri sen takia hän ei ole oikein kenellekään asiasta puhunut edes.

Yhden kerran, kun olin oikein väsynyt ja kipeä ja itkuinen, paruin kurkku suorana hälle, että hän ei rakasta mua ja olis parempi, että mä kuolisin, tai että me erottaisiin, pääsisit musta eroon. Kieltämättä vähän sattui, kun hän mietti hetken ja sanoi: "Ei, ei me erota. Me ollaan oltu niin pitkään yhdessä, ettei meidän kannata erota." Siis ihana asiahan se on, että hän ei halunnut eroa - mutta helvetti, piti oikein miettiä sitä! Toisaalta, mietti ja harkitsi asiaa, ei heittänyt lonkalta vaan jotain. Miksi mä sellaisesta sitten loukkaannuin? Hän laittoi hyvät ja huonot puolet omiin kuppeihinsa, selvästi niitä hyviä puolia oli riittävästi.

Omien pelkojen kanssa eläminen ja läheisten suojeleminen niiltä on ollut raskasta ja vaikeaa. En ole pystynyt läheskään kaikkea edes tukihenkilölleni puhumaan, olen halunnut suojella jopa häntä. Yhtenä päivänä sitten meinasi oma pää totaalisesti haljeta tästä kaikesta. Olin jo kertaalleen menettänyt hermoni vanhemman poikani kuullen, parkunut hänelle, kuinka joudun pelkäämään, että kuolenko mä, että en halua pelätä myös sitä, että kuoleeko hän lähtiessään kouluun kesärenkailla. Pyysin illalla käytöstäni anteeksi, selitin, että syöpäsairas pelkää aina kuolemaa, mutta että mulla on todella hyvä ennuste ja että on aika epätodennäköistä, että kuolen tähän. Puhuimme aika pitkään asiasta, ehkä hän ymmärsi sen - aikuinen mies kuitenkin jo. Ja toivottavasti ei jäänyt mitään pahaa traumaa. Pitkään hän kyllä tarkisteli sen jälkeen vointiani koulusta ja työharjoittelusta tultuaan: No, miten sulla on mennyt?

Nuorin poikani ei ole paljoa päätään tällä vaivannut. Kun sain diagnoosin ja kun kuulin, millainen leikkaus ja hoito tulee, kerroin nämä asiat ja kerroin, että mulla on erittäin hyvä ennuste. Juniori totesi vaan, että mä arvasin, että sä et kuole, kun oot noin hyvävointinen. Sen jälkeen ei asiasta olla puhuttu. Hän on ymmärtänyt, että sytokrapulani kuuluvat asiaan ja että ne menee ohi. Hän on muistanut, kun kerroin, että mielialan vaihtelut kuuluu asiaan eli kun olen alkanut raivoamaan jostakin yleisesti, hän on poistunut kylmän rauhallisesti paikalta. Juniori ei ole tainnut kertoa kellekään kaverilleen mun sairaudesta, mutta eivätpä nuokaan ole ihmetelleen kaljua, pöhöttynyttä äitiä, joka juttelee välillä outoja sairaalajuttuja. Juniorin kohdalla kyse ei ole shokkivaiheesta. Häntä vaan ei tämä asia kiinnosta, niin kuin ei kiinnosta moni muukaan asia. Ei, ei se mitään EVVK-mentaliteettia ole, hän on erilainen nuori, jonka ajatusmaailma eroaa aika tavalla "normeista". Sitä paitsi hänellä on ollut itsensä asettama tavoite täytettävänä: lukio kunnialla läpi. Tsemppiä kirjoituksiin, rakas!

Omille vanhemmille syövästä kertominen oli kauhea paikka. Itse asiassa niin kauhea paikka, että en pystynyt isälleni asiaa itse kertomaan, se jäi äidin tehtäväksi. Isä, puhumaton vanha jäärä, on kommentoinut vain kerran sairauttani: "Oli se kova kolaus toi sun syöpäs!" Mitään muuta hän ei ole mulle asiasta puhunut. Koko alkutalven hän jaksoi käydä katsomassa mua, useimmiten yksin, joskus äidin kanssa. Kertoilin hoitojen sujumisesta, lohduttelin miten hyvää hoitoa saan. Enää isästä ei ole paljoa auton rattiin. Tuli keuhkoahtaumadiagnoosi, astmadiagnoosi. Kun ei ilma riitä, ei jaksa kävellä, lihakset heikkenee. Pumppukin on alkanut reistailla. Vanha mieshän isä on, täytti kesällä 80, mutta olen silti sitä mieltä, että mun sairastumiseni pelottavaan syöpään (sillä pelottava rintasyöpä on tuon ikäiselle miehelle, kaikki ne, jotka hän tietää siihen sairastuneen, ovat siihen myös kuolleet) on hänen kuntonsa romahduttanut. En oikein jaksa uskoa, että hän äidillekään olisi syvimpiä tuntojaan mun sairaudesta puhunut. Mun mielestäni he eivät ole oikein koskaan mitään niin syvällisiä puhuneet. Kun ei puhuta, ei tarvii käsitellä asioita... vaikka todellisuudessahan se ei ole niin.

Äiti on oman harrastuksensa kautta nähnyt paljon rintasyöpään sairastuneita. Hänellä on aika "terveet" käsityksen rintasyövästä, mutta eihän se äidin huolta tyttärestä vähennä. Varsinkin kun hän on aina ollut huolehtija ja murehtija. Olen ollut kaukoparannuksessa, rukouspiirin rukousten kohteena. Itse en tuollaisiin asioihin usko pätkän vertaan, mutta äidin oloa tuo kaikki on varmaan auttanut. Suotakoon se hälle. Kaikkia kipujani ja ajatuksiani en kyllä hänelle kuitenkaan ala kertomaan, sehän olisi kuin veistä vääntäisi haavassa.

Siskolleni uutinen syövästäni oli todella kova isku. Hän on läheltä seurannut erästä syöpäsairasta, kuinka hankala sairaus voi pahimmillaan olla. Kun olen uutisia hoidoistani ja tutkimuksistani soittanut, hän on ollut jännittynyt kuin kireälle viritetty viulunkieli. Onneksi ei enempää huonoja uutisia ole tarvinnut kertoa - ja toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan kertoa.

Siskon lasten edessä jouduin kuitenkin todella pahan kysymyksen eteen. Murkkuikäinen lapsi kysyy: Voitko sä kuolla siihen? Ei siinä voinut pitkään miettiä, piti vaan vastata jotain. Mä vastasin: Jos on todella huono tuuri niin kyllä...

Osastolla

Yöllä heräsin kahden aikaan, kun joku tuli yksiööni. Kahden hengen huonehan se oli, mutta olin siellä siis yksin. Tomera nuori naishoitaja, kertoi olevansa litkuhoitaja ja pistävänsä antibiootin tippumaan. Ah, ihanaa, mut siis tultaisiin herättämään joka helvatan yö kahden aikaan... Mikä tarkoittaisi sitä, että osaisi nukkua enää sen jälkeen... No, pitää sitten nukkua päivällä, jos ei yöllä pysty.

Osasto tuntui olevan aika levoton, joku vanha ääni huuteli apuakin jossain. Sellaista avunhuutoa, jota olin palvelutalossa aikoinaan kuullut enemmän kuin tarpeeksi. Dementikko, joka ei ymmärrä, missä on. Montakohan päivää mun pitää olla täällä...

Antibioottipussi tyhjeni, litkuhoitaja tuli ottamaan sen pois, ruuttasi ruiskusta jotain kanyyliin ja pisti keittosuolan taas valumaan. "Nesteytetäämpäs vähän sua" naurahti ja meni pois. Yritin nukkua, ei tullut uni osaston ääniä kuunnellessa.

Jossain välissä olin kuitenkin nukahtanut, sillä heräsin joskus puolen seitsemän aikaan naisääniin. Tai olihan siellä joku miesäänikin. Aamuvuoro tuli töihin. Jossain välissä huoneeseen sitten paukkasi hoitaja toivottelemaan hyvät huomenet, ei kysynyt, miten olen nukkunut. Sain aamupalaa, paljoa en jaksanut syödä. Aamupala tarjottimen kanssa tuotiin punainen lista, hoitaja merkkaili siihen aamupalani koostumuksen. Pitihän mun kurkata, mistä listasta on kyse. Nesteytyslista, 3-4 litraa vuorokaudessa. Voi jessus, mähän halkeen tollasella juomisella! Vaikka leipä jäi aamiaiselta syömättä, imeskelin puuron ja mehun kitusiini. Kaikki nesteelle vaikuttava sisään vaan, ei tarvii niin paljoa juoda vettä.

Hoitaja haki tarjottimen pois, merkkaili listaan syömiseni. Toi yöpöydälleni vesikannun, kurkkasi sen sisään ja merkkasi nestemäärän listaan. Okei, ei muuta kuin juomaan. Vähän kerrallaan, ettei tule huono olo. Pikkaisen jännitti, mille vesi maistuu. Kotona kun en ollut Taxoteren jälkeen pahemmin veteen koskenut, vesi kun maistui ihan paskalle. Sen sijaan olin juonut päivittäin vähintään pullollisen Lidlin vihreää kivennäisvettä. Sairaalan vesi maistui kuitenkin ihan juotavalle, ehkäpä CEF ei aiheutakaan niin pahoja makumuutoksia kuin Taxotere.

Jossain välissä oli sitten ne pakolliset aamukuumeet ja verenpaineet, onko tullut pissaa, oletko kakannut. Juu, olen kakannut, olen vesiripulilla, johtuu varmaan tosta antibiootista, mun vatsa on aina reagoinut antibiootteihin. Hoitaja kirjaili arvot ja jutut läppärille, lähtivät seuraavaan huoneeseen.

Eipä mennyt kauaakaan, kun huoneen lavuaarin reunalle tuotiin klooriliuospullo ja oma pyykkikärry keltaisella pyykkipussilla. Voi perhana! Mut on eristetty! Ja niin totta tosiaan oli käynytkin. Olin likaisessa eristyksessä, pitäisi saada ulostenäyte, jotta voisivat määritellä, onko mulla noroa tai antibioottiripulia - kumpikaan kun ei kuulema olisi kiva juttu heidän osastollaan. Ääh! Mä haluun kotiin, mä en haluu tartuttaa täällä olevia potilaita tai hoitajia!!! Jostain syystä mua hävetti. Hävetti ajatus, että mulla saattaisi olla noro, että se olisi jo ehtinyt lähteä leviämään. Eikä ajatus antibioottiripulistakaan tuntunut yhtään kivalle, sekin kun saattaa olla pitkäaikaissairaille kohtalokas. Pitkäaikaissairaita kai tällä osastolla on, sisätautien osastolla kun ollaan. Sairaalassamme kun ei ole syöpätautien osastoa erikseen.

Koska sairaalamme on vanha, kaikissa potilashuoneissa ei ole omaa vessaa. Oman huoneeni vessa oli käytävän puolella, se oli tarkoitettu kahden huoneen käyttöön, mutta nyt sen kahvaan oli ripustettu kyltti, jossa selvästi sanottiin, että se on vain mun käyttööni. No, jotain kivaa sentään tässä eristyksessä. Yritin kovasti saada ulostenäytettä pahviseen kaarimaljaan. Siinä ei saisi olla nestettä joukossa. Helpommin sanottu kuin tehty silloin, kun on vesiripulilla. Onneksi sain olla yksin vessassa ähertämässä, olisi ollut naurettavan näköistä hommaa, kun aina viime hetkellä vedin kaarimaljan alta pois, kun tajusin, että vetenähän tuo taas tulee. Muutaman vessakerran jälkeen sain vihdoin viimein kiinteää tavaraa kaarimaljaan. Pienestä voi ihminen olla iloinen, paskasta kaarimaljassa!

Kaikki hoitajat, jotka kävivät huoneessani, käyttivät kertakäyttökäsineitä. Niitä oli vessan oven vieressä olevalla tarjotinkärryllä, samoin kuin oli käsidesiä ja hengitysmaskeja. Antibiootit tuli suunnilleen ajallaan, mutta eipä antibioottipussin loppumisen jälkeen aina hoitajaa kuulunut. Kerran soitin kelloa, hoitaja oli lähes vihainen, että olin häirinnyt, sanoi tulevansa kohta ottamaan tipan pois. Kului aikaa, päätin soittaa uudelleen kelloa. Toinen hoitaja tuli, oli närkästynyt, ettei tippaa ole otettu pois. Ruuttasi huuhteluruiskullisen paineella suoneeni, sattui niin helvetisti!!! 5 ml nestettä kertaruuttauksella suoneen, joka on ehkä kymmenesosa ruiskun leveydestä... Valitin asiasta, mutta hoitaja oli vaan sitä mieltä, että kipu johtuu siitä aineesta.

Päivä meni siinä ihmetellessä. Perhe sai vierailuluvan omalla vastuullaan, käsihygieniasta pitäisi pitää huolta. Soitin ja pyysin tuomaan kännykkälaturin, hammasharjan ja Salutem-hammastahnaa. Sairaalan harjalla ei tee mitään ja hammastahna oli ihan liian voimakkaan makuista mun sytosuulle. Pistin jopa tekstiviestin, että millä osastolla olen ja mistä kerroksesta se löytyy ja missä huoneessa... Ja sitten nää mun rakkaat miehet soittaa ensin alhaalta, että mones kerros se on, sitten hissiaulasta, että missä se osasto on (no, täällä on 4 osastoa tässä kerroksessa, koettakaa nyt etsiä oikea numero osaston ovesta) ja joutuivatpa vielä hoitajalta kysymään, missä huoneessa olen. Käsidesiä käsiinsä hieroen tulivat sitten huoneeseen. Yllätyin suuresti, että jaksoivat olla melkein pari tuntia, jutella ja pitää seuraa. Piristi kummasti.

Iltaa kohden kuume lähti taas nousemaan. Pyysin kuumelääkettä, iäisyyden kuluttua sain sen. Pesin hampaat, kävin vessassa (ripulia edelleen, mutta ei enää vesiripulia) ja kömmin sänkyyn. Eihän se uni kuitenkaan meinannut tulla. Käytävällä huoneeni kohdalla oli hälytystaulu, joka kilahti joka kerta, kun joku painoi soittokelloa. Taulussa sitten näkyi, mistä huoneesta ja miltä sänkypaikalta soitto tuli. Hoitajille kätevä, mutta pirullinen taulun kohdalla olevien huoneiden potilaille. Tai viereisen huoneen potilaat ei tainneet mistään mitään tietää, olin kurkkinut sinne vaivihkaa oven raosta vessakäynneilläni. Ovea lähimpänä olevassa sängyssä makasi vanha mies kanttuvei, sängyn laidat ylhäällä. Ikkunanpuoleiseen sänkyyn en nähnyt, mutta sieltä kuului koko ajan tukeva kuorsaus.

Jossain välissä nukahdin, heräteksäni melkein samantien litkuhoitajan tuloon. Kun hän laittoi antibiootin valumaan, kiemurtelin kivusta. "Oho, tekee kipeää, vai? Täytyy pistää merkintä, että vaihtavat aamulla kanyylin paikkaa." Vielä tuskallisempaa oli sitten se kanyylin huuhtelu, hoitaja pudisteli päätään.

Aamulla pyysin kanyylin siirtoa. Aamupäivän antibiootti kuitenkin vielä vanhaan kanyyliin laitettiin. Ei käynnyt oikein henkilökemiat yhteen aamuhoitajan kanssa. Menihän sekin päivä sitten ja tuli iltavuoro töihin. Iltahoitajaa pyysin vaihtamaan kanyylin paikkaa ja hän sen samantien toiseen paikkaan vaihtoikin. Nukkumisen kannalta uusi kanyylin paikka oli huonompi, mutta hoitaja sanoi kanyylin olevan nyt isommassa suonessa. Hyvä niin, jos se nyt sitten kestäisi loput antibioottitiputukset.

Iltahoitaja, mukava mies, tuli jossain välissä juttusille. Kyseli rintasyövästä, hoidoista, henkisestä jaksamisestani. Meillä oli oikein mukava juttutuokio, hän selitti muutaman jutun mulle ja mä opin taas jotain uutta, mutta niin oppi hänkin. Hoitajakoulutuksessa kun käydään niin pintapuolisesti moni juttu lävitse, siihen omaan alaansa kun sitten joskus perehtyy, niin siitä oppii sitten lähes kaiken.

Yöllä valvoskellessani aloin miettiä jutustelumme pohjalta, mitä tää rintasyöpä on mukanaan tuonut. Kerroin hoitajalle, että rankalla huumorilla tämän kestää, tukan lähdöt, rinnanpoistot, sytokrapulat. Kertoi sen olevan ihan normaali selviytymiskeino kaikilla vakavasti sairailla. Tämän blogin aloitusjuttu, Apua! RintaSYÖPÄ!!!, pohjautuu aika pitkälti tuon yön pohdintoihin. Nauraa tirskahtelin sängyssä yksikseni näitä päättömiä juttuja pohtiessani. Sen verran rankkaa tekstiä se kuitenkin on, että aika harva on uskaltautunut blogiani pidemmälle lukemaan. Kauheeta! Nauraa vakavalle sairaudelle!!! Hyi!!!

Multa oli joka päivä käyty ottamassa verikokeita, pientä verenkuvaa ja nestetasapainoa seurattiin. Yhden kerran labratäti tulikin hengitysmaski naamallaan näytteitä ottamaan. Vähän mielessäni ihmettelin, mutta en kysynyt mitään. Kun litkuhoitajakin sitten tuli maski naamalla luokseni, piti jo kysyä, että mikä kauhee tauti mulla on, kun te tollain joudutte suojautumaan. No, ei ollut mulla tarttuvaa tautia, vaan mun neutrofiilit oli niin alhaalla, että he suojasivat MUA mikrobeilta. Likainen eristys olikin vaihtunut puhtaaksi eristykseksi, kukaan ei vaan ollut muistanut kertoa sitä mulle.

Lääkärikäynnit oli mielenkiintoisia. Ekalla kerralla hoitajien mukana tuli siviilivaatteissaan, raskaana oleva nainen. Olin vähän ihmeissäni, mikä täti tämä on. Jossain välissä hän sitten kommentoi tilaani hoitajalle ja tajusin, että täti onkin lääkäri! Seuraavana päivänä sama lääkäri tuli lääkäritakki päällä toisen lääkärin kanssa. Liibalaaba-juttuja, tuntui, että lääkärit tuhlaa aikaansa mun luona käydessään, kun mun tila ei muutu miksikään. Päivällä on lämpöä, illalla nostaa kuumeen, neutrofiilit alhaalla, tulehdusarvot ylhäällä. Ainut positiivinen juttu heidän käynnissään oli, että kertoivat ulostenäytteideni olleen puhtaita.

Kolmantena päivänä lääkäri jo vähän lupaili kotiutumista, siis sillä ehdolla, että kuume ei enää nouse. Pettymys oli suuri, kun illalla kuume oli taas siellä 38:n hujakoilla. Seuraavan päivänä lupailtiin taas kotiutumista. Illalla oli vähän lämpöä, mutta kuume ei noussut. Jes! jotain toivoa sentään! Illan aikana mut siirrettiin toiseen huoneeseen, päivystyksestä tuli joku nainen, joka tarvitsi yksityishuoneen. Uusi kämppäkaverini oli iäkäs mummeli, liikkui rollaattorilla, oli kivulias, mutta jaksoi kaikista kivuistaan ja vaivoistaan huolimatta jutella. Jotain vaihtelua siis monen yksinään vietetyn päivän jälkeen, mutta silti olisin toivonut, että kämppäkaverini olisi sairastanut jotain muuta kuin levinnyttä rintasyöpää. Kivut johtuivat metastaaseista luustossa. Metastaaseja hänellä oli myös keuhkoissa, keräsivät nestettä keuhkopussiin, sitä punkteerattiin kiinteän dreeniputken kautta. Puhun hänestä menneessä aikamuodossa, vaikka en tiedä, elääkö hän vaiko eikö. Hän kuitenkin jutteli, että joutaisi jo pois täältä, hän on tehtävänsä tehnyt.

Seuraavan aamuna hoitaja kyseli oloani, kuvittelisinko pärjääväni kotona. Sanoin, että jos lääkäri antaa kotiuttamisluvan, niin tottahan toki haluan kotiin. Odottelin lääkäriä kuin kuuta nousevaa, mutta ei kuulunut ei näkynyt. Olin jo edellisenä päivänä saanut reseptin antibiootteihin, aamulla antibioottitiputus oli "purettu" ja aamukuuden aikaan sain antibiootin tablettimuotoisena. Olin siis ihan kotiuttamisvalmis, vain lääkärin lupa puuttui. Aikani odoteltua hoitaja tuli kertomaan, että kotiuttamislupa on tullut. Hölmistyin, eikö lääkäri tulekaan katsomaan mua? Hoitaja kysyi, onko mulla jotain, miksi pitäisi tulla. Vastasin, että ei ole, luulin vaan, että henkilökohtaisesti kotiuttaa. Hoitaja sitten selitti, että lääkäri kiertää kaikki osastot läpi, niin ei ehdi jokaista kotiutettavaa tavata. No, eipä haitannut, ettei tullut, pääsisin nopeampaan lähtemään. Hoitaja sanoi, ettei ole mikään kiire lähteä, mä vedin vaatteita päälle ja nyökyttelin, että kyllä on, kyllä todellakin on!

Taisin olla neljä yötä osastolla, ikuisuudelle se kuitenkin tuntui. Ja sen verran kurja kokemus oli, että sinne en uudestaan haluaisi enää loppusytojen aikaan.

Ja taas nousi kuume...

Eipä mennyt montaa päivää ekan CEF:in jälkeen, kun olo alkoi olla hutera. Yöllä palelsi, aamullakin olo oli kurja. Napsautin kahvinkeittimen päälle, menin takaisin nukkumaan. Talo tyhjeni, mies lähti töihin, nuorin kouluun ja yllättäen vanhempikin poika lähti koulullaan käymään (näin jälkikäteen kun tätä kirjoittaa, niin muisti vähän pätkii, mutta hänellä taisi olla työharjoittelujakso käynnissä). Tiesin, että pitäisi kuumemittari työntää kainaloon, mutta en vaan jaksanut. Yritin syödä jotain, muutaman murusen sain syötyä. Juominen oli yhtä mahdotonta, ei vaan uponnut.

Puolen päivän jälkeen vanhempi poika tuli kotiin, pyysin häntä tuomaan vaatteita mulle ja viemään mut päivystykseen. Pukiessa mittasin kuumeen 38 ja risat. En ollut edes leikkauksen jälkeen niin voimaton kuin siinä vaiheessa, joka vaatekappaleen jälkeen piti levätä. Vihdoin sain vaatteet päälle, käsilaukku mukaan, onhan lompakko ja Kela-kortti siellä. Henrin kaveri oli odotellut koko ajan autossa, meinasi luovuttaa etupenkin mulle, mutta sanoin meneväni takapenkille, mähän siitä kyydistä ensimmäisenä pois nousisin.

Nyt ei ollut montaa henkeä ilmottautumisessa, ja loppujen lopuksi paljastui, että suurin osa odotustilassa olevista oli muuten vaan istuskelemassa, sillä muutaman tyhjän numeron jälkeen olikin jo mun vuoroni. Paperit mukaan ja labran kautta tuttuun odotustilaan. Tällä kertaa labrassa otettiin samantien veriviljelyn eka pullollinen. Tällä kertaa selviäisin siis kahdella pistolla samaan kohtaan, viimeksihän sitä ronkittiin kolmeen kertaan - mustelma olikin sitten komeaakin komeampi.

Laahustin odotustilaan, odotin tyhjähköä huonetta ja nopeaa sänkyyn pääsyä, mutta ei, ei toive toteutunut. Tupa oli täynnä, hoitajia ei näkynyt missään. Odotustilaan johtava käytävänkin tuolit oli täynnä kipeän oloisia ihmisiä. Nojailin seinään, kääriydyin toppatakkiini tiukemmin. Palelsi. Kiireeseen olin itse asiassa osannut varautua, jo ilmoittautumisvuoroani odottaessani ja ilmoittautuessani olin seurannut ikkunan läpi ambulanssirumbaa. Niitä riitti ihan jonoksi asti. Ilmoittautuessani huoneeseen kurkkasi takaovesta ambulanssikuski, kysyi mihin potilas laitetaan, on tajuton ja kouristaa.

Odotustilassa joku keski-ikäinen nainen mesosi hammaslääkäripäivystyksestä. Kyttäsi kellosta hammaslääkärin liikkeitä, ihmetteli suureen ääneen, kun kehtasi pitää puolen tunnin ruokatunnin. Olisin kommentoinut, jos olisin jaksanut.

Pari kertaa ohi pyyhälsi hoitaja ja joku lääkärikin. Yritin heilutella paperiani, ei mitään vaikutusta. Pikkuhiljaa väki väheni, lähes kaikki olivatkin olleet päivystävälle hammaslääkärille jonossa. Viimein hoitaja tuli hakemaan vieressä istuvan ihmisen, kysyin pääsisinkö pitkäkseni, kun en jaksa enää istua. Hoitaja pyyteli anteeksi viivytystä, sanoi tulevansa ihan kohta takaisin. Pari minuuttia piti sitten vielä lisää odotella, että hoitaja tuli luokseni. Pääsin käytävälle verhon taakse sänkyyn pitkäkseni. Peittelin itseni toppatakillani, hoitaja tajusi, että palelen. Hän toi pari lämmitettyä froteepeitettä, kääri mut niihin ja laitteli vielä toppatakkinikin huolellisesti päälleni. Jäin odottelemaan jatkoa, pääsisin kuulema huoneeseen, kunhan sellainen vapautuisi ja saataisiin siivottua mulle.

Kohta hoitaja hääräili taas vierelläni, mittaili verenpainetta, happisaturaatiota, kuumetta. Sanoi, että mennään röntgeniin, aloin kammeta pystyyn, niin hän painoi mut hellasti pitkälleen ja sanoi, että mennään sängyllä. Röntgenissä hoitaja kysyi, jaksanko nousta seisomaan, vai kuvataanko makuullaan. Olin aivan loppu, halusin makuullakuvauksen, mutta röntgenhoitaja sanoi, että pitää ottaa pystyssä lääkärin käskystä. Onneksi ei tarvinnut kuitenkaan seisoa, sain istua sängyn reunalla ja pidellä putkista kiinni. Happi meinasi loppua totaalisesti kuvien oton aikana.

Palattiin takaisin odotustilaan. Keski-ikäinen nainen veti vihaisena takkia päälleen ja meuhkasi jotain. Tajusin jälkikäteen, että hän ei tainnut saadakaan päivystävältä hammaslääkäriltä sitä hoitoa, mitä haki. Valehtelu hammaslääkäripäivystyksen vastaanottovirkailijalle ei kannata ;) Nainen lähti kopsuttelemaan pitkin käytävää poispäin, minut rullattiin sängyn kanssa omaan yksiööni. Tällä kertaa joudun eri huoneeseen kuin viimeksi.

Hoitaja meni pois ja tuli samantien ambulanssikuskin ja harjoittelijan kanssa luokseni. Kysyivät, saisiko harjoittelija laittaa mulle kanyylin. Hymyilin, tottahan toki, ei sitä opi kuin tekemällä ja mulla on kuulema hyvät suonet. Tyttöparkaa jännitti ihan kauheasti, yritin olla rohkaiseva siinä. Ja juuri sillä sekunnilla kun hän olisi pistänyt mua, heille tuli hälytys! Mä olin kyllä aika pahoillani, että heidän piti mennä - tällaisia kilttejä harjoituskappaleita kun on vaikea löytää. Hoitaja pisti kanyylin käteeni ja tipan valumaan, iso pussi, olisko ollut keittosuolaa.

Ja taas tultiin kysymään virtsanäytettä. Sain portatiivin sängyn viereen. Olisin ennemmin halunnut mennä vessaan yrittämään, mutta mulla ei ollut irrallista tippatelinettä, nestepussi oli sängyn telineessä kiinni. Moneen otteeseen yritin tiristellä näytettä. Lopulta sain purkin pohjan peittoon, tummalle näytti virtsa. Hoitajakin tuli kuin tilauksesta huoneeseen, puuskahdin hänelle, että kyllä mä oon kuiva. Näyte kuulema riitti, onneksi, sillä ei musta olisi pariin tuntiin virtsaa enempää irronnutkaan tipasta huolimatta.

Hoitaja kävi välillä kyselemässä vointia, vaihtoi uusia lämmitettyjä peitteitä päälleni. Jossain välissä oli se labran tätikin käynyt uuden veriviljelmäpullollisen ottamassa, olisinko ollut siinä vaiheessa siellä käytävällä verhon takana lepäilemässä, en muista varmasti. Sen kuitenkin muistan, että tämä täti selitti veriviljelyn. Bakteerimääriä näytepulloissa verrataan toisiinsa, jos kakkospullon bakteerimäärä on suurempi, niin silloin potilaalla on yleinen verenmyrkytys, sepsis. Ahaa!

Poikakin pisti viestiä, kysyi tuleeko hakemaan mut. Tekstasin takaisin, ettei lääkäri ole vielä käynnyt ja että potilaita on paljon, niin ei pysty edes sanomaan, milloin tulee, mutta että ilmoittelen sitten kyllä, kun jotain tiedän. Pian tämän tekstiviestijutun jälkeen lääkäri sitten tulikin. Kuunteli keuhkot, katsoi korvat, paineli vatsan, koputteli selkää. Kyseli paljon ja oli selvästi huolestuneen näköinen. "Juu, kyllä verikokeet näyttää, että joku tulehdus on päällä, nyt vaan yritetään löytää, mikä sen aiheuttaa, mutta aloitetaan ampumaan tykillä summan mutikassa. Otetaan sut sisään ja aloitetaan antibioottitiputus!"

Aha, vai näin tässä sitten kävi. Oikeastaan se oli ihan yks ja hailee, en jaksanut välittää. Iso nestepussi oli tyhjentynyt, hoitaja laittoi sen tilalle uuden, pienemmän pussin ja toi toiseen koukkuun keittosuolaliuspussin. Antibioottitiputus alkoi, odottelu jatkui.

Soitin isännälle, että jäisin sairaalaan. Rauhoittelin, että tää on vaan varotoimi, kuulema sytostaattipotilaat otetaan herkästi osastolle. Äitillekin piti soittaa, mutta sitä soittoa vähän vetkutin. Halusin antaa hälle vähän enemmän tietoa, jos vaikka tulehduksen syy löytyisi. Mammaparka hyppisi muutoin seinille huolesta.

Lääkäri kävi uudelleen jossain välissä, kertoi, että virtsasta on löytynyt bakteereja. Nyt pääsin soittamaan äitille. Reppana tietysti huolestui kovasti, mutta rauhottui siinä, kun juteltiin. Kauaa en kuitenkaan jaksanut kännykkää korvalla pitää, voimat oli ihan finito.

Vihdoin viimein hoitaja tuli kansioni kanssa, nyt lähdettäisiin osastolle. Tutkimushuoneen edessä hän vielä pysähtyi, irroitti tyhjän keittosuolaliuospussin ja haki uuden tilalle. "Pitää vaihtaa tämä, haukkuvat muuten, jos tätä ei ole täällä hoidettu!" Joopa joo, kiire teettää unohduksia joka puolella.

Katselin kattoa, mietiskelin mitä kautta mut viedään potilashissiaulaan. Sairaala on tuttuakin tutumpi mulle, olen joskus nuoruudessani ollut pesemässä ikkunoita siellä. Tiedän monta sellaista paikkaa ja reittiä, joita potilaat ei tiedä. Ja onhan tuolla tullut lastenkin kanssa rampattua, liiankin kanssa. Reittiämme en kuitenkaan keksinyt, päivystys kun sijaitsee nykyään eri paikassa kuin 15-20 vuotta sitten.

Osastolla päivystyksen hoitaja meni kansliaan antamaan rapsaa musta, huikkasi heit heit ja paranemisia ja poistui takaisin hektiseen työpaikkaansa. Osaston hoitaja lähti lykkimään mua huoneeseen, auttoi sänkyyn, pisti vaatteeni komeroon ja antoi komeron avaimen hoteisiini. Pyysin toista peittoa, palelsi. Hoitaja tuli peiton ja lääkelasin kanssa, kuumelääkettä. Hyvä, kiitos!

Ensimmäinen CEF-hoito

Olin kuullut paljon kauhutarinoita CEF-sytostaateista, samoja juttuja, joita varmaan kaikki rintasyöpäpotilaat jossain välissä kuulee. Kolmea sytostaattia kerralla, cyclofosfamidia, ebirubisiinia ja 5-fluorourasilia! Tiedossa olisi taattua pahoinvointia ja jos hoitaja sössii ebirubisiinin kanssa, niin sitten tulee kudosvaurio käteen. Ja jos jotain karvoja vielä nahassa olisi kiinni, niin nyt viimeistään ne lähtisi kulmakarvoja ja silmäripsiä myöten. Ja se jumalaton väsymys, mikä CEF:istä tulisi... Tappohommaa kolme viimeistä tiputusta tulisi olemaan!

En nyt kuitenkaan suostunut ihan pureskelematta nieleskelemään näitä juttuja. Olin selvinnyt allergiaoireita lukuunottamatta vähällä Taxoteren ja Herceptinin yhdistelmästä. Pahoinvoinninestolääke oli auttanut hyvin ja CEF:iä varten oli varattuna pitkäaikaista pahoinvoinnin estolääkettä. Ja aina olisi mahdollisuus ottaa kortisonia lisäksi, jos pahoinvoinninestolääkkeet yksinään eivät riittäisi. Oma hoitajani ja hänen sijaisensa ovat molemmat pistämisen ammattilaisia, luottaisin kyllä täysin itseni heidän käsiinsä myös ebirubisiinin kanssa. Vaikka olinkin lähes kalju, niin vielä oli hiuksia päässä CEF:in irrotettavaksi. Ja samalla lailla kuin hiukset kasvaa takaisin, niin samalla laillahan kulmakarvat ja ripsetkin kasvavat takaisin. Eli antaa mennä vaan, pieni hinta parantumisesta! Ja koska mulla ei ole pieniä lapsia, voin hyvin nukkua, jos en jaksa valvoa. Eli ei muuta kuin kohti ekaa CEF-koitosta, en mä siihen kuolisi, mutta syöpäsolut toivottavasti kuolee, jos niitä vielä joitain hengissä on!

Hoitaja oli jo edelliskerralla kertonut, että CEF-hoidon sytostaatit ovat paljon paremmin siedettyjä kuin doketakseli Taxotere, eli allergiareaktioita ei välttämättä olisi tiedossa. Hälytyskellon nappulan kuitenkin sain käteeni siinä vaiheessa, kun ensimmäinen sytostaatti alkoi tippua. Ei tullut hengenahdistusta, ei kurkunkutinaa, ei selkäsärkyä, mutta käteen, suoneen, sattui. Sain lämpötyynyn käteni ympärille, kipu hellitti nopeasti.

Välihuuhtelun jälkeen oli pelottavan ebirubisiinin vuoro. Lämpötyyny otettiin pois, hoitaja käski seurata aika ajoin suonta, hälyttää heti jos ihoon tulisi pullistuma tai alkaisi sattua. Nyt ei saisi lämpötyynyllä yrittää kivun poistoa. No, eipä tarvinnut yrittääkään, yhtään ei kirvellyt. Ebirubisiini valui hiljakseen omalla painollaan ohi infuusiopumpun elimistööni. Pidin kättäni hiljaa paikallaan, en uskaltanut liikuttaa sitä yhtään.

Pianpa sekin koitos oli ohi. Tiputusletku jälleen infuusiopumpun kautta kulkemaan, välihuuhtelu ja vihdoin viimein se viimeinen sytostaatti. Ei mitään mainittavaa siitä. Loppuhuuhtelu. Kotihoito-ohjeet, kiitos ja näkemiin.

No, mitä mulle CEF:istä tuli? Väsytti ihan jumalattomasti, kyllä! Kyllä niin nostan hattua kaikille yksinäisille naisille ja kaikille pienten lasten äideille, jotka sytostaattihoitoja läpi käyvät! Kun on pakko jaksaa, apua kun ei välttämättä saa. Ja kauniisti kiitän lapsiani kaikesta avusta ja huolenpidosta. Olette rakkaita (ja toivottavasti kumpikaan teistä ei ole löytänyt tätä blogia, itselleni tätä kirjoitan, omaa pahaa oloa pois, kerätäkseni voimia aina silloin, kun mielenheikkous iskee)

Pahoinvointikin tuli tutuksi, tuntui, että kaikki etoo. Loppujen lopuksi taisin syödä pienellä yliannostuksella pahoinvoinninestolääkkeitä + kaikki loput kortisonitabletitkin meni. Mutta en oksentanut!!!

Yllättäen en täysin kaljuuntunut sytostaattien aikana. Mulla alkoi kasvamaan uusia hiuksia, sellaisia vauvan pehmeitä, värittömiä karvoja ennen viidettä sytostaattia. Kulmakarvat ohenivat, päistä lähti lähes kaikki karvat. Ripsiä lähti muutama. Häpykarvoitus näytti suunnilleen teinitytön alkavalle karvoitukselle, eli täysin posliinia musta ei siis tullut. Säärikarvat oli lähteneet jo aiemmin, uusia ei onneksi vielä tuossa vaiheessa kasvanut. Odotin innolla, milloin viiksikarvani putoaisivat - ihan oikeesti olin pettynyt, kun yksikään niistä ei pudonnut! Keletanatu, pitäisi jatkaa niitten nyppimistä!!! (ja olis noi säärikarvatkin voineet jäädä kasvamatta takaisin... kuten myös kainalokarvat...)

Uudet vaaleat hiukset hirvittivät sekä mua että perhettä. Omat hiukseni kun olivat tummanruskeat. Tulisiko musta nyt blondi??? Enoni oli toimittanut mulle vaimovainaansa peruukin, hän kun ei tiennyt, että mulla oli jo peruukki. Nätti peruukki, lyhyt vehnänvaalea hivenen kihara hius. Istui hyvin päässä, tuntui mukavammalle kuin oma peruukkini. Mutta näytin aivan kamalalle vaaleissa hiuksissa!!! Ei sovi hellusirpukalle vaaleat hiukset, ei!

Takapakkia

Perskeles, iski flunssa. Kuume nousi 38,2 C:een, ei muuta kuin auton rattiin ja päivystykseen. Muutama räkänokka äitinsä kanssa, yksi meinasi tulla viereen istumaan, mutta taisin mulkaista riittävän pahasti, kun menikin toisen pöydän ääreen, eikä tullut muhun lisää pöpöjä istuttelemaan. Olisi tehnyt mieli käydä makaamaan, mutta käsinojilla varustetuilla tuoleilla se ei oikein olisi onnistunut. Onneksi pääsin kuitenkin pian ilmoittautumaan. Tyrkkäsin Kela-korttini hoitajalla, kerroin sairastavani rintasyöpää, olevani sytostaattihoidoissa, viime hoidon olleen 14.2. ja nyt olevani korkeassa kuumeessa. Olin henkisesti valmistautunut jonkinlaiseen väittelyyn hoitajan kanssa, tässä kaupungissa kun ei ole koskaan ollut helppoa päästä päivystyksessä lääkäriin. Hoitaja naputteli konettaan, kirjoitteli jotain lomakkeelle, teippasi siihen nimeni ja sosiaaliturvatunnuksen, pisti lomakkeen ja lisää nimi+sos.tunnus -tarroja muovitaskuun ja kysyi, jaksaisinko itse kävellä O-käytävälle, matkalla pitäisi käydä labrassa, joka olisi siinä matkan varrella. Jestas sentään! Mut otettiin ihan tosissaan, ja oltiin vielä huolissaankin mun olotilasta! Meinasti oikein käydä itkettämään, kokosin kuitenkin itseni ja arvelin jaksavani kävellä perille.

Labra tosiaan olikin siinä heti muutaman askeleen päässä. Otin vuoronumeron, istuin penkille ja samantien labratäti kurkkasi ovesta ja sanoi numeroni. Tyrkkäsin muovitaskun hänelle, mutta hän antoi sen heti takaisin, sanoi, että se annetaan hoitajalle sitten siellä vastaanottotilassa. Koneelta hän katsoi, mitä kokeita ottaa, pari putkilollista verta siinä sitten menetin.

Hoipuin sinistä vai olikohan se vihreää viivaa pitkin oikeaan odotustilaan, mennessä pohdin, kuinka paljon siellä olisi flunssaisia ihmisiä. Yllätys olikin suuri, kun siellä oli vain kaksi ihmistä lisäkseni: vanha mies tyttärensä kanssa. Hoitaja tuli hakemaan miehen hoteisiinsa, sanoi ohimennen tulevansa kohta luokseni. Montaa lausetta en ehtinyt lehdestä lukeakaan, kun hoitaja oli vieressäni, vilkaisi paperia muovitaskun läpi ja sanoi: Mennään tänne huoneeseen. Vau, mä sain jälleen yksityishuoneen!

Istuskelin tuolilla ja odottelin, että hoitaja toi huoneeseen sängyn. Kiitollisena kävin sängylle pötköttelemään. Hoitaja mittaili verenpaineeni, happisaturaation, otti sydänfilmin. Antoi pissapurkin, siihen pitäisi tiristää virtsanäyte. Kysyi, jaksanko kävellä röntgeniin, vai viekö hän pyörätuolilla. Sanoin jaksavani yksin, joten hiihtelin sukkasillani keuhkoröntgeniin. Pissapurkkiinkin sain tiristettyä parin sentin verran pissaa pohjalle, hoitaja kävi hakemassa purkin pois. Yllättäen huoneeseen tuli labratäti, pyyteli anteeksi, sanoi, että vielä täytyy ottaa pari koetta. Erittäin huolellisen kyynärtaipeen puhdistuksen jälkeen hän otti suunnilleen desin vetoiseen pulloon vertani ja sanoi tulevansa puolen tunnin kuluttua uudelleen ottamaan vertailunäytteen. Kyse oli kuulema veriviljelystä. Mielessäni ihmettelin asiaa kovin, mutta en saanut mitään järkeän oloista kysymystä mieleeni, joten en sitten kysellyt mitään. Ja puolen tunnin kuluttua edessä oli jälleen sama, kyynärtaipeen huolellinen puhdistus ja liotus alkoholitupolla ja uusi näyte toiseen pulloon.

Ja sitten alkoi jälleen odottelu. Juuri tämä odottelu raivostuttaa ihmisiä lääkäripäivystyksessä, mutta kun tilanne yksinkertaisesti on sellainen, että lääkärin pitää saada materiaalia, jonka pohjalta voi tehdä diagnoosia. Ei lääkäri tule siinä välillä mukavia juttelemaan, hän käy tutkimassa muita potilaita, mahdollisesti jopa osastolle hälytetään välillä - ja odottaa koko ajan, että laboratoriossa saadaan näytteet tutkittua, että röntgenlääkäri ehtii katsoa röntgenkuvat. Hoitajat briiffaa lääkäriä siitä, mitä potilas on jutellut ja vastaillut heidän kysymyksiinsä. Ja kaikesta tästä lääkäri sitten pystyy päättelemään jo jotain. Ja kun lääkäri sitten vihdoin viimein tulee, hänen kuuntelee keuhkot, painelee vatsaa, kyselee, kurkkii ehkä korviin. Ja vihdoin viimein antaa diagnoosinsa. (Eli ei potilaat joudu odottamaan lääkäriä, vaan sitä, että lääkäri saa kaikki tutkimustulokset, jotta hän voi kerralla "hoidella" potilaan...)

Oma diagnoosini oli tällä kertaa virustauti. Lääkäri pohti, kannattaisiko mut ottaa sisään osastolle, vai voisinko lähteä kotiin. Kerroin asuvani muutaman kilometrin päässä sairaalasta, omaavani ajokortin ja tarvittaessa voisin tulla taksilla. Niinpä yhteisymmärryksessä kotiututimme itseni. Kotona olin joskus lähempänä puolta kahta aamuyöllä.

Sytohoitojen puolen välin lääkärikäynti

Lyhyesti virsi kaunis: lääkäri totesi mun olevan 20cm liian lyhyt kiloihini nähden. Lupasi puhua painonhallinnasta, kunhan hoidot olisivat ohi.

3. sytostaattihoito

Ystävänpäivänä oli kolmannen sytostaattipäivän vuoro. Puoli väli sytostaateissa, pelkkä ajatuskin tuntui hyvälle. Hieman kyllä jännitti, mitä mutkia matkaan tällä kertaan tulisi doketakselista ja/tai Herceptinistä.

Hymyilevä hoitajani kutsui minut sytosaliin, toivottelimme hyvät ystävänpäivät ja juttelimme kolmen viikon kuulumiset, kun hän laittoi tippakanyylia käteeni. Esilääkkeet naamariin, tippakanyylin tarkistus keittosuolalla ja nestemäiset esilääkkeet valumaan elimistöön. Suonen huuhtelu keittosuolalla ja sitten tosi toimiin Herceptinin kanssa. Jälleen sain soittokellon käteeni ja ukaasin soittaa sitä heti, jos jotain outoja tuntemuksia tulisi.

Lueskelin kirjaa, Kaari Utriota, kevyttä lukemista, ei vaatinut keskittymistä. Välillä kuulostelin olotilaani - ei mitään erikoista. Hoitaja kävi pariin otteeseen kysymässä, meneekö meillä kaikki hyvin (kuulen selvästi hänen äänensä ja näen hänen hymynsä, kun hän tätä kysyy) ja kun kerran kaikki meni hyvin, hän meni muihin töihinsä. Ja pianhan infuusiopumppu sitten piippailikin, Herceptin oli loppunut, välihuuhtelun aika.

Välihuuhtelun jälkeen alkoi sitten Taxoteren tiputus. Hitaalla nopeudella taas aloitettiin. Sanoin, että täytyyhän mun elimistön joskus tähän tottua, vois vaikka nyt ottaa tämän nätisti vastaan, eikä aina renklailla. Ja yllätys yllätys, elimistöni selvästikin kuunteli mua. Ei mitään nikottelua, ei edes siinä vaiheessa, kun hoitaja lisäili tippanopeutta.

Kun edellisillä kerroilla hoidossa oli mennyt 5-6 tuntia, niin tällä kertaa kaikki oli ohi 3½ tunnissa. Ihan mukava ystävänpäivä lahja omalta elimistöltä, siis. Askel oli todella kevyt kotiin mennessä.

Kotona iski väsymys ja uupumus. Muutama päivä menikin sitten lähes kokonaan sängyn pohjalla, välillä kävin nojatuolissa sen verran istumassa, että päivittelin facebookkiin olevani edelleen hengissä. Toisaalta oma väsymys harmitti, olisi ollut mukava tehdä ja puuhastella, mutta toisaalta olin todella tyytyväinen, että tällä kertaa kortisonit eivät pistäneet elimistöä ihan sekaisin.

Makuaisti teki jälleen tepposet, oli vaikea löytää mieleisiä ruokia ja juomia. Melkeinpä väkisin piti suuhun jotain pistää. Varsinaisesta pahoinvoinnista ei ollut kyse, ehkä paremminkin henkisestä pahoinvoinnista. Etoi, kun sytostaatteja saadessa "pitää" etoa. Koko ajan oli kuitenkin nälkä, napsin vähän sitä ja tätä, parin tunnin kuluttua jotain muuta. Juominen oli vaikeinta, vesi maistui aivan kamalalle, enkä ole koskaan oppinut mehuja juomaan - ei niitä mun lapsuudessa saanut juoda kuin erikoistapauksessa. Laimeaa mehua yritin juoda, kivennäisvettä.

Väsymyksestä ja uupumuksesta huolimatta pakotin itseni päivittäin ulos. Nyt menet postilaatikolle, haet lehden! komensin itseäni. Postilaatikolle päästyäni päätin kävellä kadun päähän ja takaisin. Ulkoilma helpotti oloa, vaikka puuskututti ja hengästytti.

Tällä kertaa olin varautunut Neulastan pistoon hyvissä ajoin. Otin ensimmäisen särkylääkkeen jo edellisenä, sytopäivän iltana, seuraavan aamulla ja kolmannen pari tuntia ennen H-hetkeä. Se kannatti, Neulasta-kivut jäivät lähes olemattomiksi.

3-4 päivää sytostaatin jälkeen elämä alkoi palautua normaaliksi. Suu oli edelleen kuiva kuin saharan autiomaa, mutta haavaumia tai aftoja ei ollut tullut. Tiesin olevani onnekas, monillehan juuri Taxotere aiheuttaa pahoja ongelmia suussa. Jalkapohjat olivat aran tuntuiset, en pystynyt pitämään karkeita froteesukkia, kun tuntui, että taju lähtee kivusta. Kävelylenkit lyhenivät jonkisen verran juuri jalkapohjaongelmien takia, mutta edelleen pystyin ulkoilemaan. Mielialakin oli enimmäkseen positiivinen. Taistelutahtoa riitti, tulevaisuus vaikutti hyvälle. Kyllä mä tämän selättäisin!

Takaisin työelämään

Viime viikon maanantai oli jännittävä päivä. Yhdentoista kuukauden ja yhden päivän jälkeen palasin takaisin ala-asteelle siivoamaan. Jaksaisinko kokopäiväsenä? Kuinka paljon ikäviä muistoja nousisi pintaan? Ja ennen kaikkea, kestäisikö leikatun puolen käteni?

Vuonna 2013 olin kesäkuun alussa aloittanut ko. koululla laitoshuoltajana. Pieni koulu, meitä laikkareita olisi siellä 2½, tekisin toisen naisen kanssa vuoroviikoin aamu- tai iltavuoroa, yhtä kerrosta sitten siivoaisi puolikkaana eräs vanhempi rouva, joka aloittaisi työpäivänsä päiväkodin siivouksella ja sitten sieltä tulisi hoitamaan oman alueensa. Kesällä hän tosin oli vuosilomalla ja palkattomalla lomalla, työparini mielestä "lintsasi" perussiivouksista.

Se kesä siis meni perussiivouksissa, lomatuurauksissa ja olihan mullakin kesäloma, huimat 4 päivää + 1 palkaton päivä! Olin tullut kunnalle töihin helmikuun alussa, "poltin" siis kesälomani... Lomastani 2 päivää uhrasin vanhempieni kuskaukseen sukuloimaan. Tai ei se uhraukselle tuntunut, mukavaahan se mullekin oli. Tosin todella väsyttävää, kun koulu alkoi, tuntui etten ollut lomaillut lainkaan. Vähän harmitti, että tuli sille reissulle lähdettyä, olisinhan voinut lepäillä kotona sen ajan. No, koulu oli siis alkanut, totuttauduin uuteen rytmiin, uuteen kouluun, sen ihmisiin ja tapoihin. Ja juuri kun olin saanut talon haltuuni ja muodostettua hyvän rytmin työpäiviini, se samperin kyhmy löytyi!

Näitä mietiskelin viikonloppuna. Maanantaina olisi iltavuoro, suunnittelin valmiiksi, mitä tekisin kotona aamusta ennen töihin lähtöä. Lapsille olin jo viikolla pitänyt saarnan siitä, että tulisin tarvitsemaan apua jälleen kodinhoidossa, koska en varmaankaan jaksaisi paljoakaan kotitöitä töiden jälkeen. Aamuisin kuitenkin suunnittelin tekeväni ruoan ja ainahan sitä voisi koneellisen pyykkiä ja astioita tarvittaessa pistää pyörimään. Ja ainakin iltavuoroviikoilla voisin käydä uimassa 3 kertaa viikossa aamusta, nousisihan kuitenkin jo kello 6 ylös. Perinteistä pitää pitää kiinni, aamukahvit täytyy saada juoda isännän kanssa.

Aamulla pakkailin laukkua. Työvaatteet, henkilökortti, raappa. Upouudet työkengät, tosin sisäänkävellyt jo. Eväät. Työmatkat olin suunnitellut kulkevani polkupyörällä, mutta saisinko tuon jättikassin kulkemaan polkupyörän tarakalla. No, kyllähän sen kiinni sai siihen, satulassa tosin tuntui, että istuin normaalia edempänä. Kypärä päähän ja polkemaan!

Ainoat liikennevalot, joita matkani varrella on, ovat koulu vieressä. Siinä olisi ollut hyvät mahdollisuudet päästä uudelleen sairauslomalle - tai jopa hengestään. Sujahti meinaan 3 autoa päin punaisia, pari autoa suoraan omaa kaistaansa, kolmas auto ohitti edellä ajavan auton oikealta kääntyvien kaistan kautta ja sujautti siis suoraan päin punaisia. Aloin varovasti ylittämään katua, voi ei! neljäskin auto tulossa tuota toista kaistaa pitkin ja selvästi aikeissa ajaa muiden perässä. Pysähtyi kuitenkin valoihin, pääsin yli. Polkupyörää lukitessani pohdiskelin, mihin romaneilla oikein oli kiire ja miksi nuoret romanimiehet ylipäätään näin paikkakunnallamme parveilivat. Liittyisikö jotenkin viime aikojen ravintolalevottomuuksiin?

Keittäjä avasi pukuhuoneen oven, pöydällä oli tuttu avainnippu odottamassa ja tervetulotoivotus työparilta. Olimme jo viikolla soiteleet, tiesin mitä oli edessä ja sovimme näkevämme ennen hänen kotiinlähtöään. Aikaa vuoron alkuun oli suunnilleen vartin verran, tyhjentelin kassiani, vaihdoin työvaatteet, katselin aluekansiosta, mitä iltavuorossa pitikään tehdä ja missä järjestyksessä työt olisi parasta suorittaa. Odottelin vuoron alkua, pomoni ja palveluohjaajani tuloa, olimme tehneet treffit koululle yhden pintaan. Ketään ei kuulunut, joten läksin alueelleni, voisin laittaa siivousvaunut kuntoon ja tulla takaisin taukotilaan tai kyllä kai he arvaisivat, mistä löytyisin. Siinä taulumoppeja kostutellessani puhelin soi, työpari soitti ja kertoi, että pomo oli ihmetellyt, missä olen, kun en ollutkaan taukotilassa. Läksin siis takaisin taukotilaa kohti, mutkan takaa vastaan tulikin jo pomoni ja palveluohjaajani. Sain lämpimät halaukset ja tervetulotoivotukset.

Menimme jutustelemaan taukotilaan. Puolikkaammekin oli tullut töihin, kapsahdin hänen kaulaansa: "Nyt mä tulin takasin, enkä ihan heti meinaa pois lähteä!" Kyynel oli herkässä meillä molemmilla. Hän lähti töihin ja mä jäin juttelemaan pomoni ja palveluohjaajamme kanssa. Kovasti kyselivät jaksamisestani, sanoin, että intoa ainakin riittää, mutta en osaa sanoa varmuudella, että jaksanko vaiko enkö, sillä aivan uusi tilannehan tämä oli kaiken kaikkiaan mulle. Takana iso leikkaus, rankat hoidot, uupumus. Olisinko ihan varmasti työkykyinen, sen näyttäisi aika. Kerroin suurimman huoleni tällä hetkellä olevan, kuinka nopeasti imuroisin flunssan tai vatsataudin, olihan elämänpiirini ollut aika rajoitettu 11 kuukauden ajan. Kyselin muutoksista työpaikassani, ainakin nimi oli sairausloman aika muuttunut. Kertoilin ensi viikon menoista, keskiviikkona olisi labra ja torstaina Herceptin-tiputus, suunnitelmistani, miten nämä 2 työpäivää hoitaisin. Palveluohjaaja käski pitämään tauoista kiinni, "muista nyt sitten tauottaa työtäsi!" Siinä jutustellessamme sujahti tunti ihan huomaamatta. Vähän ennen lähtöään pomoni pyysi, että varaisin ajan työterveyshoitajallemme, hän kuulema haluaisi nähdä mut.

Pomosta ja palveluohjaajasta päästyäni ryhdyin reippaasti töihin. Ihana rakas työpaikkani! Olo oli mitä mainioin, tuntui, että aurinko paistoi sisälläkin. Pääsin mukavasti siivoamaan luokkia järjestyksessä, ei tarvitsisi heti ekana päivänä loikkia ja mietiskellä, että mikä luokka olisi vielä siivoamatta. Työparinikin tuli juttusille, meillä olikin paljon puhuttavaa. Kahvitauon aika siis.

Koululla oli pieniä muutoksia tapahtunut, muutama opettaja oli virkavapaalla ja rehtorikin oli vaihtunut. Tavarantilaussysteemitkin oli muuttuneet, paperitilausta kuulema odoteltiin. Iltaryhmiä tutkailtiin, iltavuorolaiselle kun kuuluisi jumppasalin ovien avaukset ja sulkemiset varauksien mukaan. Kansalaisopistollekin oli juuri maanantaille joku vuoro varattuna "luokkatilaan". Eivät olleet edellisenä maanantaina tulleet, joten ei ollut mitään hajua, mikä ryhmä olisi kyseessä ja missä luokassa olisivat. Unohdin koko jutun, siis.

Käsipyyhe- ja wc-paperitkin tuli, kaksi täyttä lavallista. Työpari lupasi tulla nostelemaan niitä kanssani, mutta ajattelin, että irtotavarat toisen lavan päältä ainakin nostelen yksikseni varastoon. Pakkausmuoveja repiessäni nuori mies pipo takaraivollaan tuli kysymään, tarvisinko apua. Yllätyin, kun kuulin itseni kiittävän, että apu olisi todella tervetullutta. Kaveri alkoi viedä käsipyyhepapereita 4 paalia kerrallaan varastoon, siinä ohessa kertoi olevansa koulun vaksi, joka oli palannut armeijan jälkeen takaisin omaan työpisteeseensä. Yhdessä kanniskelimme paperipaaleja, olen aina tykännyt ruumiillisesta työstä, joten innoissani itsekin tartuin paaleihin. Eipä mennyt kauaakaan, kun lavat olivat tyhjinä. Veimme lavat jätekatokseen ja jatkoimme kumpikin omia töitämme.

Katsoin kelloa, laskeskelin mielessäni jäljellä olevia töitä. Voi kakka, nyt tuli kiire! Ja kun tulee kiire, unohtuu siivoojan tärkein ohje: Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas! Paljon edes takaisin kulkua, paljon turhia askeleita. Onneksi selkärangasta tuli automaattisesti siivousjärjestykset ja liikkeet, ei tarvinnut miettiä, mitä teen ja miten. Kello oli jo niin paljon, että puolikkaammekin oli lopettanut päivän työvuoronsa, oli aika mennä laittamaan pikkupyyhkeet ja taulumopit koneeseen. Oikaisempa tästä veiston kautta. Takaovi auki ja samantien hiljaa kiinni: kansalaisopisto olikin siellä! Ja veisto siivoamatta! Eihän siellä montaa tuntia ollut maanantaina ollut, mutta nyt joutuisin sitten siivoamaan sekä oppilaiden että opistolaisten lastut. Ihan vaan periaatteessa otti pikkaisen päähän.

Kiersin toista kautta pyykkihuoneeseemme, kone pyörimään ja pikkutauolle. Taukotilassa tarkisitin opistolaisten aikataulun. Voi ei! Ne lopettaa puol tuntia ennen työvuoron päättymistä, eli ylitöiksi menisi heti ensimmäisenä päivänä... Voi ketun ketun kettu!

Sain muut työt tehtyä, ammuin vähän ennen opiston vuoron päättymistä pyykkihuoneeseen puhdistamaan moppeja, tyhjentämään konetta. Pikkuhiljaa lähtivät siitä, yksi opistolainen tuli juttelemaan: "Me siivottiin tuolla, kun meillä ei ollut tänään paljoa tekemistä!" Voi kuinka ihania ihmisiä, aurinko paistoi jälleen.

Pitihän mun kuitenkin käydä tarkistamassa veisto, vaikka tiesinkin, että opistolaiset ovat aina siivonneet kunnolla jälkensä. Niin tälläkin kertaa. Saatoin siis hyvillä mielin lähteä ripustelemaan pyykkejä kuivumaan. Ah, venyttipä ihanasti tuota leikatun puolen kättä. Teki melkein kipiää aika ajoin.

Vielä oli jumppasalin sulkeminen. Maanantain viimeinen porukka olisi viime sekuntiin asti salissa ja yleensä meinaavat jäädä pukutiloihin juttelemaant treeninsä kulusta. Vaihdoin siviilit päälle ja läksin jumppasalin käytävälle. Tänään ette jäisi juttelemaan, kun näkisitte, että odottelen  käytävässä poistumistanne! Tasan 15 minuuttia yli kehottaisin poistumaan, että pääsisin itsekin kotiin. Punakoita, hieltä haisevia ihmisiä sukelteli pukuhuoneeseen, joku kävi suihkussakin, osa lähti hikineen päivineen kotiin. Sain sammutella valot ja lukita ovet ajoissa, ei mennyt ylitöiksi ekana päivänä.

Jalat huusi hoosiannaa, selkäkin oli kipeä. Ja vielä piti ajaa fillarilla kotiin... *huoh* Onneksi kotimatkalla oli ensimmäinen mäki vasta lähellä kotia, en olisi varmaan jaksanut, jos se olisi ollut koulun päässä reittiä. Jalat tutisten kiipesin ulkoportaita ovelle, olin selvinnyt päivästä! Olo oli kuin melkein tapetulla madolla, mitään ei jaksanut, mutta uupumuksesta huolimatta mieli oli hyvä. Ekasta työpäivästä selvitty kunnialla!