sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Sydämentykytyksiä ja paniikkia - taas

Jos olisin taikauskoinen, alkaisin pikku hiljaa epäillä, että kohtalo ei meinaa päästääkään mua siihen rinnan korjausleikkaukseen... Ihana tukihenkilöni, joka on kaksi kertaa rintasyövästä selvinnyt, mainitsi aikoinaan, että aina kun jotain lääkärissä valittaa, niin aina tutkitaan myös syövän mahdollisuus. Alkaa pikku hiljaa konkretisoitua tämäkin puoli sairastetusta syövästä.

Mulla on ollut tuolla leikatulla alueella kipuja oikeastaan koko ajan. Kivut ovat olleet lyhytaikaisia kirvelyjä tai samantyyppisiä "neulantökkäisyjä" kuin mitä dreeniputki aiheutti hartiaan leikkauksen jälkeen. Joskus pääsiäisen aikaan alkoi satunnaisesti tulla pidempikestoista terävämpää kipua, niin kovaa, että mitä sitten olikaan tekemässä, niin homma jäi kesken. Kipu hellitti, kun hengitteli syvään ja hieroskeli kipupaikkaa. Kipu tuntui aina samalla kohtaa, poisleikatun rinnan alaosaan se olisi sijoittunut.Vaikka kipu olikin kovaa, se oli kuitenkin niin satunnaista, että arvelin sen olevan vain jotain hermoperäistä ja koska kipu aina hellitti puolessa minuutissa, en siitä ole ollut huolestunut. Sydänperäistä se tuskin on, sen verran sivussa ja kun muitakaan sydäntuntemuksia ei ole ollut. Koko talvi on mennyt enemmän tai vähemmän yskässä, mutta niin on mennyt viimeiset 20 talvea. Astmaattinen olen, mutta talvella tehdyt astmatutkimukset näyttivät, ettei tilanne ole muuttunut miksikään. Virallisista astmarajoista jään edelleen muutaman prosentin päähän, tarvittaessa käytän astmalääkkeitä (lähinnä hoitavaa, avaavaa olen tarvinnut tänä talvena vain kolme kertaa), mutta en saa niistä erikoiskorvattavuutta. Yskä ei ole kuitenkaan aiheuttanut hengenahdistusta eikä kyljissäkään ole tuntunut kipua, tyypillisiä keuhkometastaasioireita. Sitä paitsi yskänikin on liian "kuivaa" metastaasiyskäksi. Yhdessä välissä pohdin, voisiko kipu olla kylkiluussa olevan metastaasin aiheuttamaan, mutta sen ajatuksen hautasin äkkiä. Liian satunnaista, liian "mietoa" kipua - onneksi!

Kipukohtaukset ovat tulleet sekä levossa että rasituksessa. Huhti-toukokuun vaihteessa illalla vessassa kipu tuli taas. Olin menossa nukkumaan, alasti kävin iltapissillä, tavoittelin hammasharjaa, kun kipu tuli. Ja silloin ne näin. Neljä pikkurillin pään kokoista punaista läikkää, sädehoitorusketus alueen vieressä, selvästi kohollaan muusta ihosta. Ihan kuin arpakuutiolla olisi merkit siihen painettu. Läikät eivät kutisseet eivätkä olleet arkoja tai kipeitä, mutta sormellakin tunnustellen ne olivat selvästi koholla ja ikäänkuin ohranjyvä olisi siinä keskellä. Jaahas, mulla on näköjään ihottumaa. Hain lääkekaapista 1 %:sta hydrokortisonia ja sipaisin sitä läikkiin.

Hydrokortisonia käytin muutaman päivän, läikät eivät muuttuneet miksikään. Ja johan se epätietoisuuden piru taas istui olkapäälle kuiskimaan: ihometastaasi, ihometastaasi. Netistä etsin tietoja, ainoastaan englanniksi löytyi jotain. Kuvahaulla löytyi aika hurjiakin kuvia iholle levinneestä rintasyövästä, mutta sitten löytyi myös siistimpiä ihottumakuvia ja kuvateksteistä selvisi, että ihometastaaseja kuvissa oli. Vertailin kuvia omaan rintaani ja samanlaista ihottumaahan niissä oli. Voi pastilli!

Koulun terveydenhoitajalta sitten kyselin, onko olemassa ihottumaa, joka aiheuttaisi tuollaista jyvämäistä kohollaan olevaa ihottumaa. Terkka kyseli tarkkaan ja sanoi, ettei hän sellaista muista olevan ja kehotti tutkituttamaan ihottuma-alue. Piru alkoi kuiskimaan kovemmalla äänellä ihometastaasihöpinäänsä.

Viimein soitin syöpähoitajalleni, selitin tilanteen ja kysyin, mitä kautta asiaa pitäisi alkaa hoitamaan eteenpäin. Sain ohjeeksi soittaa terveyskeskukseen heti paikalla, mutta koska kotikaupungissani terkkariin pääsy on todella vaikeaa, soitin työterveyteen ja kysyin, saanko tulla sinne pyytämään lähetettä kirurgian polille. Sain seuraavalle maanantaille ajan lääkärille.

Viikonloppu meni ihottumaa kyttäillen. Ihan kuin se olisi hieman ollut kutistunut, mutta sitkeästi kuitenkin edelleen näkyvissä olevaa. No, maanantaina varmaan kuulisin, että pelkkää ihottumaa se olisi, enkä saisi lähetettä kirran polille.

Lääkäri oli myöhässä, mutta eipä yllättänyt. Kyseinen lääkäri ei taida tuntea kelloa lainkaan, olen hänen vastaanotolleen ennenkin hermoillut. Tällä kertaa vastaanotto oli vain viitisen minuuttia myöhässä, ei paha lainkaan. Istuin tuoliin ja kerroin ihottumasta ja soitostani syöpähoitajalleni, hänen kehotuksestaan pyytää lähete kirurgille. Paita ja rintsikat pois, lääkäri katseli ja kokeili ihottumaa, mutisi aha-aha, kuunteli keuhkot ja rutisteli ylävartaloa varovasti käsiensä välissä kyselleen sattuuko. Keuhkoista ei kuulema kuulunut mitään poikkeavaa. Sitten alkoi lähetteen kirjoittaminen. Ihometastaasiepäilynä hän sen lähetti, kyseli ja kirjoitteli vastauksistani hoitoni ja oireiluni. Onneksi lähete meni sähköisesti, odottelin vielä sen verran, että lähete todellakin lähti ja poistuin ulkoilmaan. Nyt alkoi ihan oikeasti pelottamaan!

Lääkäri kertoi pistäneensä sen ykköskiireellisyysluokassa, 1-7 päivää (ja nyt selvisi, että mun kohtupuoli olikin tutkittu kakkoskiireellisyysluokassa). Sitten vain odottelemaan aikaa kirran polille. Toivottavasti posti ei töpeksisi.

Seuraavana päivänä olikin ykköspostina kotiin kannettu kirje sairaalasta. Kirran poliltahan se, aika seuraavan viikon tiistaille. Viikko kului yllättävän äkkiä, mulla oli puhelias harjoittelija ohjattavana, töissä pysyi aika mukavasti ajatukset muualla. Viikonloppu oli vähän raskaampi, mutta menihän sekin siinä jäitä poltellessa.

Maanantai-iltana armeijasta lomalla oleva ja koko lomansa kuumeillut poikani tuli alas ja kysyi, onko vaarallista, jos yskii verta. Voi jeesus! Soitin päivystykseen ja kysyin, saammeko tulla näytille. Pyysin pojan puhelimeen, hän vastaili sairaanhoitajan kysymyksiin ja puhelimen läpi kuulin, kuinka hoitaja sanoi, ettei yötä vasten oteta mielellään lääkäriä odottamaan. Puhelun lopussa poika antoi sosiaaliturvatunnuksensa ja kiittäen sulki puhelimen. Aamulla pitäisi kuulema mennä lääkäriin. Mielessäni kirosin, että miten ihmeessä mä saan aamulla ajan terkkariin. Hain pojalle kuumelääkkeen ja kehoitin ottamaan sen, 39 asteen kuume ei häntä nyt parantaisi.

Yöllä heräsin ahaa-elämykseen! Nehän pyysi pojan sotu-tunnuksen, me voitaisiin aamulla mennä sinne suoraan, ei tarvitse terkkarista hakea lähetettä! Sitten saatoinkin alkaa hermoilemaan omaa tutkimustani. Eipä oikein enää uni sinä yönä tullut.

Vaikka pojan kuume oli koko loman ajan sahaillut 38-40 väliä, ei hän ruokahaluaan ollut menettänyt. Aamulla poika siis söi kunnon aamiaisen, itse en saanut kuin aamukahvin juotua. Ehtisin pojan kanssa istuskella pari tuntia päivystyksessä ennen omaa kirran aikaani.

Sain auton mukavan lähelle päivystystä, hissukseen kävelimme sinne sisään. Pieni ylämäki siinä oli, mutta hyvin poika selvisi. Muutama ihminen ilmoittautumisaulassa, ei menisi varmaan kauaa ilmoittautumiseen. Vuorollaan poika kävi ilmoittautumassa, tuli paperin kanssa ulos ilmoittautumiskopista ja sanoi, että mennään sinistä viivaa odotustilaan numero kaksi. Sinne siis, ja tuttu paikkahan se oli. Hoitojeni aikaan siellä tuli käytyä, silloin odotustila tunnettiin kylläkin kirjaimella O.

Flunssaisia yskijöitä, päivystävälle hammaslääkärille odottavia, väsyneen oloisia vanhuksia. Poika täytteli esitietolomakettaan, hain lehden ja käännyin vähän selittäin häneen, kun hän alkoi täyttämään alkoholin ja päihteiden käyttöä mittaavaa audit-osiota. Aikuinen mies, mitäpä tuo mulle kuuluu. Koskaan ei ole haittaa tai häiriötä pojan alkoholin käytöstä ollut. Tai itse asiassa, me ei edes tiedetä, käyttääkö poika alkoholia lainkaan. Ja mitään viitteitä huumeiden käyttöönkään ei ole ollut, onneksi.

Sairaanhoitaja kutsui pojan luokseen, sen jälkeen saatoin hänet labran näytteenottoon ja matkalla näytin röntgenin odotustilan, selostin käytäntöjä. Jätin pojan odottelemaan labravuoroaan, itse lähdin kahvioon aamiaiselle. Vähän väkisin jouduin syömään, mutta nyt onneksi upposi muutakin kuin kahvia.

Poika oli aamiaiseni aikana menettänyt muutaman putkilollisen verta ja kuvauttanut keuhkonsa, sydänfilmi oli otettu jo aiemmin. Odottelimme vähän aikaa, sitten alkoi mun aikani kirran polille lähestymään. Sovimme, että jos poika pääsee ennen mua, niin näemme sairaalan kahvilassa.

Kirran polin verisuonikirurgian puolen odotustilassa oli vanhat tutut penkit, likaisemmat ja nuhjaantuneemmat edelliskerrasta. Täälläkin oli ajat vähän myöhässä, mutta ei mikään ihme, eiköhän tänään täällä kaikki olleet syöpäasioissa liikenteessä. Paikalle tuli iäkäs nainen iäkkään tyttärensä kanssa, päivittelivät olevansa puoli tuntia etuajassa. Jutusteltiin siinä niitä näitä, iäkkäämpi rouva oli menossa kirurgia tapaamaan, tyttärellekin tuttu paikka oman sairautensa ajalta.

Oma vuoroni koitti, nuorehko mieskirurgi ja kaksi hoitajaa, kuten viimeksikin. Paita ja rintsikat pois, sitten jännittämään, mitä kirurgi sanoo. "Enpä ole tällaista ennen nähnyt, mutta ei tämä huolestuttavalle näytä!" Ihan tuollaisia sanoja en odottanut, mutta tartuin kiinni tuohon loppuun. Jännitys hieman helpotti. Tökkimistä, puristelua ja sitten otettiin koepala. Puudutusaineen laitto sattui kuten aina, mutta hyvin tehosi. Kirurgi napsaisi saksilla palan ihostani, tunsin alhaalla kyljen selkäpuolella, että siellä valui pieni verivana, ylempänä ei tuntunut miltään. Onnistuin hieman vitsailemaankin siinä: "Mutta sinähän teit muhun reiän!" "No, niinpä tein, mutta korjataan se tällä itsesulautuvalla langalla", vastasi kirurgi ja vetäisi kaksi tikkiä ristiin. Tikit peitettiin haavateipillä, iho siistittiin ja sain pukea päälleni. Haavanhoito-ohjeet mukanani poistuin vastaanotolta hoitajan kanssa. Hoitaja lähti käytävää pitkin toiseen suuntaan kiikuttaen koepalapurkkiani, siitä pyydettiin kiireellinen PAD-lausunto. Toisaalta helpotti, toisaalta jännitys nosti taas päätään.

Kiersin kahvion kautta, poikaa ei siellä näkynyt, eli suunnaksi ensiapu. Siellähän poika istui ja lueskeli lehteä. Meni ehkä kymmenisen minuuttia, niin lääkäri kävi nappaamassa pojan mukaansa, ja kohta poika kahden lapun kanssa sieltä tulikin kysyen, mihin tää maksetaan. Kerroin, että lasku tulee postissa, me voidaan lähteä. Apteekin (10 päivän vahva antibioottikuuri molemminpuoliseen keuhkokuumeeseen) ja kaupan kautta siis kotiin, kiireesti eväät kasaan ja töihin. En onneksi myöhästynyt kuin vartin verran.

Pojan loma loppui torstaina, lähtiessään vielä vannotimme menemään seuraavana päivänä otille. Pelkäsin, ettei poika ymmärrä sairautensa vakavuutta, varsinkin kun antibiootit laskivat kuumeen jo seuraavana päivänä. Pahimmassa tapauksessa poika lähtisi sunnuntaina metsäleirille, sellainen kun oli heidän ohjelmassaan. Pyysin laittamaan mulle viestiä, mitä otilla sanottaisiin. Uhkasin soittavani siellä jollekin isolle kapiaiselle, jos poika ei otille mene. Perjantaina ei kuulunut mitään, tekstiviestiinikään ei vastausta kuulunut, ja numeroon soittaessa selvisi, että kännykkä on pois päältä. Voi huolia, voi murheita :( Mietin jo, miten lähtisin töiden jälkeen varuskuntaan, marssisin portista sisään ja todennäköisesti sotilaspoliisit pidättäisi mut... Isäntä ei ymmärtänyt huoltani lainkaan, oli sitä mieltä, että ylireagoin. No, niinhän mä tiesin itsekin tekeväni, mutta eipä äiti huoltaan ja pelkoaan lapsensa asioista niin vaan voi pois päältä kääntää.

Lauantaina läksin aamupäivällä yksin mökille, siellä olisi siivoushommia ja pitäisi mökkiäkin lämmittää, jotta kuivaisi talven jäljiltä. Kävin mennessä kirkolla kaupassa ja pitkäripaisesta hain valkkaripöntön. Uuden vuoden lupauksena olin tehnyt puolen vuoden tipattomuuslupauksen, mutta koska se ei ollut täysin pitänyt (muutama oluen maistokerta + vappuna viiniä kortinpeluun yhteydessä), ajattelin ottaa lasillisen tai pari. Mökillä en pahemmin jaksanut siivoilla, mutta eipä siellä niin kummoisesti siivottavaa ollutkaan. Isäntä oli pari viikkoa aiemmin käynyt purkamassa mökin toisen katon lappeen ja korjannut mätäpaikat sekä kiinnittänyt uuden alushuovan siihen. Toinen puoli katosta on tarkoitus tehdä kesällä. Ympäristö oli kuulema jäänyt kauheaan kuntoon. Poika oli kyllä edellisellä lomallaan käynyt siellä saunomassa kavereidensa kanssa, olimme napanneet heille säkkirullan matkaan ja pyytäneet siivoamaan ympäristöä. Pojat olivatkin siivonneet kaikki huovanpalat pois, eli mulle ei jäänyt sinne siivottavaa.

Nautin siis luonnonrauhasta, kahvista, viinistä ja ruoasta. Parhainta PPP-terapiaa ja tällä kertaa onnistuin siinä totaalisesti. Huomasin tuijottavani puun oksaa, seuraavani lehtien keinuntaa kevyessä tuulessa. Yritin tunnistella lintuja laulun perusteella. Katselin, miten tuli nuoli puita kiukaan pesässä. Miten kahvin viimeiset tipat tippuivat kahvikannuun tehden renkaita kahvin pintaan. Miten kaksi vesimittaria luisteli ja pompahteli pitkin järven pintaa. Ei tullut ihottumat, ei syövät mieleen. Huoli pojastakin helpotti, kun häneltä tuli viesti, että oli akkulaturi unohtunut kotiin ja oli saanut vp:tä viikonlopuksi.

Maanantaina poika tuli viiden päivän kotihoitolomalle, joten tiistain mentiin käymään vanhemmillani. Äitillä oli kutiavaa ihottumaa, vein hälle antihistamiinia. Halauksen sain lahjaksi (syntymäpäiväni kun sattui samalle päivälle). Kahvilla jutusteltiin niitä näitä, näyttelin kuvia kännykästäni ja ihmeteltiin kesän nopeaa puhkeamista. En ollut kertonut vanhemmille mitään pojan keuhkokuumeesta, enkä omasta ihottumastani, äitini kun on samanlainen huolehtija ja murehtija kuin minäkin. Nyt kerroin äidille, että pojalla on keuhkis ja mainitsimpa sitten koepalan otostakin. Rauhallisesti äiti ainakin vaikutti ottavan uutiset. Totesi vain, että hyvä kun tutkivat. Vierailu jäi vähän lyhyeksi, mun piti jälleen keretä töihin illaksi.

Olin jo pari päivää käynyt aamuin illoin Kanta-palveluissa katsomassa, olisiko siellä lausuntoja kirran polilta. Tiistaiaamuna siellä viimein oli lausunto kirran käynnistä, joten tiesin PAD-vastauksenkin tulleen ja pistetyn mulle postiin tulemaan. Ja siellähän se kirje kotona keskellä olohuoneen pöytää oli, kun töistä tulin. Onneksi olin yksin sitä avatessani, niin tärisivät kädet kirjeeseen tarttuessani, että olisin saattanut sen pudottaa, jos katselijoita olisi ollut. Kirje oli ohut, siitä jo tiesin, että hyviä uutisia siellä on. Jos uutiset olisivat olleet huonoja, kirjeessä olisi ollut mukana lisätutkimusaikoja... Ja siellä se tosiaankin luki: epäspesifi krooninen tulehdusmuutos, mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa ei tule esiin!

Henki alkoi heti kulkea paremmin =)