Pelkäsin onneksi ihan turhaan (jälleen kerran). Pelko aiheutti kuitenkin sen, että en viime yönä nukkunut kunnolla - ja sain tietysti päähäni, että kun ei nukuta niin voisin vaikka tutkia rintani. Ei olisi kannattanut, mähän tietysti löysin sieltä pienen pahkuran... Sellasen sentti kertaa sentti möntin, pehmeän muljuavan. Järki kyllä sanoi, että se tuskin on mitään, mutta mieli ei sitä halunut uskoa. Eipä sitten kovin mukavasti mennyt loppukaan yö, painajaisia riitti. Yhdessä vaiheessa huidoin mörköjä pois teleskooppikirveellä, onneksi se kuitenkin oli vain unta.
Kun menee ajoissa tutkimuksiin, niin saattaa hyvällä tuurilla päästä sisäänkin etuajassa. Tätä ajatusta noudatin tänäänkin ja totta tosiaan, mut kutsuttiin sisään melkein 10 minuuttia etuajassa. Kerroin röntgenhoitajalle paniikkini ja pahkurani, hän oli juuri sopivan rauhoittava, että sain itseäni koottua sen verran, että saatoimme aloittaa kuvauksen. Oikea tissi levyjen väliin, puristusta, koneen surinaa ja puristus hellitti. Jäin paikalleni odottamaan lupaa astua taaksepäin, onnistuiko kuva? Luvan saatuani astuin puoli askelta taaksepäin samalla vilkaisten rusennettua tissiäni. Jalat meinasi mennä alta, kun näin nännin päässä ruskeaa nestettä. Hätäännyin tosiaan, tässä se nyt sitten oli, siellä se taas on, syöpä, ei tuu uutta tissia. Röntgenhoitaja rauhoitteli mua, sanoi hakevansa lääkärin katsomaan vuotoa. Lääkäri tuli, valot sytytettiin ja olin oikein nähnyt, että vuoto on ruskeaa. Ei kuulema vaarallista, kirkas tai verinen vuoto olisi ollut huolestuttavaa. Loppuosa mammografiasta menikin sitten jo ilman kommervenkkejä. Sain siirtyä tutkimusvuoteelle odottamaan lääkärin paluuta tekemään ultraäänitutkimusta.
Heti tullessaan lääkäri sanoi, että mammografiakuvat olivat puhtaat. Hän kysyi, missä kohdin kyhmy on ja näytin paikan, hän hymyillen sitä kevyesti tunnusteli ja vakuutteli uudestaan, että mammografiassa ei ollut näkynyt mitään huolestuttavaa. Sitten hän alkoi ultraamaan rintaa, hitaasti, huolellisesti. Kertoi, että maitotiehyet näyttivät normaaleille, kapeille ja rauhaskudokset tasaiselle. Yhden imusolmukkeen (olettaisin sen imusolmukkeen olleen) hän bongasi kainalosta ja otti siitä kuvan talteen. Leikatun puolen alue oli äkkiä tutkittu. Siinä ultratessaan hän kertoi, että ruskea rintavuoto on yleensä hormonaalista. Mä puolestani kerroin, miksi olin niin kovasti pelästynyt vuotoa. Tästä on suunnilleen 10 vuotta aikaa, kun jälleen kerran mainitsin gynekologille vasemmassa rinnassa (siinä syöpärinnassa) olevasta karstasta ja rinnasta tulevasta vuodosta. Gynekologi oikein pelästyi ja kysyi, onko vuoto verta vai ruskeaa nestettä. Hän menetti mielenkiintonsa asiaan, kun kerroin, että vuoto on lähinnä ternimaidon kaltaista kellertävää nestettä. Tuosta muistosta johtuen oletin automaattisesti, että ruskea rintavuoto on merkki syövästä. No, opinpa tänään, että verikään ei aina tarkoita syöpää, vaan se saattaa johtua rintatulehduksesta.
Läksiäisiksi sain hyvän onnen toivotukset leikkaukseeni. Olin jälleen onneni kukkuloilla ja leijailin varmaan parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella väärään bussiin. Tuli vähän pidempi kävelymatka töihin takaisin kuin oikealla bussilla olisi tullut.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Paniikki!
En ole tainnut vielä kertaakaan pelätä mammografiaa ja ultraäänitutkimusta niin paljon kuin tänään... Kuvottava olo, hengittämiseen pitää oikein keskittyä, jotta en alkaisi hyperventiloimaan... Kello 14 aika sairaalalla, sitten selviää, panikoinko turhaan vai pääsenkö tissintekoleikkaukseen.
perjantai 5. elokuuta 2016
Terveisiä kotirintamalta
Itärintamalta ei ehkä mitään uutta, mutta omissa piireissäni on tapahtunut paljon, eikä kaikki ole olleet omiaan nostamaan mielialaa. Olen pitkällä kesälomalla, neljäs viikko menossa ja vielä on yksi jäljellä. Työt ei ole paljoa mieleen päässeet, sen verran on ollut hommaa omasta takaa - ja äitikin keksii aina välistä jotain puuhaa aikani kuluksi. Ellei muuta, niin kuskaushommia. Tai isän kaveriksi lääkärille menoa.
Isä löysi rinnastaan, siis tissistään, heti nännin takaa kipeän kyhmyn, koko rinta on vähän turvoksissa. Äiti soitti ja kysyi, josko pääsisin isää terkkakeskuksessa käyttämään seuraavana päivänä, kun hänellä itsellään olisi sairaalan silmäpolille meno. No, eipä kesälomalaisella muutakaan tekemistä ollut, joten seuraavana aamuna ajelin vanhemmilleni ja siitä sitten ajelin isän kanssa terkkariin. Jätin isän ulko-ovelle ja vein auton parkkiin. Sisälle mennessäni etsiskelin katseellani isää, ei näkynyt missään. Vilkaisin ylöspäin ja siellähän isän valkoinen tukka näkyikin. Oli kerennyt jo hilpaisemaan vastaanottokerrokseen. Nopea mies keuhkoahtaumastaan huolimatta.
Istuimme odottamaan vuoroamme ilmoittautumisaulaan. Vähän jännitin, pääsemmekö edes lääkärille, mutta hoitaja päätti hyvin nopeasti, että nimen omaan lääkärin pitää kyhmy tarkastaa. Ei muuta kuin takaisin penkille odottamaan, saattaisimme kuulema joutua odottamaan pitkäänkin. Isä alkoi hengästyä istuessaan, selkä ei ylttänyt selkänojaan, joten isä joutui koko ajan jännittämään yläruumistaan. Hain hänelle pyörätuolin ja isäkin totesi sen hyväksi ideaksi.
Odotusaulassa oli aika tavalla ihmisiä, mutta pikku hiljaa he siitä hävisivät jonnekin. Siinä sitä sitten oltiin keskenämme, ihmettelemässä ja odottelemassa. Kesti aika pitkään, ennen kuin tajusin, että muut olivat joutuneet lääkäriin sijaan sairaanhoitajan juttusille, ainoastaan isä oli ohjattu lääkärin vastaanotolle. Lääkäreitä näytti olevan peräti 4 paikalla, aivan nuoria harjoittelijoita, voi ei, ei kai isä vaan jollekin tuollaiselle joudu! Yksi kerrallaan lääkärit lähtivät siviilit päällä pois huoneistaan, ruokatuntiaika. Varoittelin isää, että saatamme joutua odottamaan pitkäänkin, koska olimme paikalla ruokatuntiaikaan, kun isä kutsuttiin sisään. Pylvään takana olikin vielä yksi lääkärin vastaanottohuone ja siellä ovella oli näitä nuoria lääkäreitä muutaman vuoden vanhempi mieslääkäri.
Lääkäri haastatteli ja kyseli, isä vastaili ja kun häneltä loppui happi ja puhti vastailuun, mä jatkoin puhumista. Lääkäri paineli ja puristeli, tutki kaikki imusolmualueet, ja viimein sanoi tekevänsä lähetteen keskussairaalaan, mutta konsultoivansa ensin kirurgian polia, että lähetetäänkö isä tutkimuksiin vai suoraan kirran polille. Asuinpaikkakunnallamme kuulema miesten rintarauhaset tutkitaan aina keskussairaalassa. Hyvä juttu, ei tarvitse varmaan montaa reissua ennen diagnoosia sitten tehdä, ajattelimme.
Ajeltiin apteekin kautta vanhemmillemme, äitikin oli jo kotiutunut. Äiti sai pari vuotta sitten glaukoomadiagnoosin, ja oli kontrollikäynnillä silmäpolilla. Muutoin kaikki olivat hyvin, mutta silmätippojen säilytysaine aiheuttaa äidille ilkeän allergisen reaktion silmiin. Suoralta kädeltä silmälääkäri ei pystynyt toista lääkettä määräämään, koska äidin silmätipat on jo kertaalleen jouduttu vaihtamaan sydänlääkkeen vuoksi. Lupaili soitella ja kertoa, kun uuden lääkkeen resepti olisi valmis.
Illalla en ollut kauaakaan ehtinyt kotona olemaan, kun äiti soitti. Vähän hirvitti vastata, oliko siellä sattunut jotain. No ei, mutta uutiset ei kuitenkaan olleet hyviä. Neljä vuotta mua vanhempi serkkuni oli saanut rintasyöpädiagnoosin. P***a, p***a, p***a! Uutinen lävähti kuin märkä rätti vasten kasvojani.
Parin päivän kuluttua äiti soitti, keskussairaalasta oli tullut aika suoraan kirran polille. Lupasin lähteä mukaan, tuttu paikkahan tuo mulle oli. Sinne sitten ajan mukaisesti ajeltiin, äitikin lähti onneksi mukaan. Jätin äidin ja isän pääovelle ja vein auton parkkiin. Olimme hyvissä ajoin paikalla, joten istuskelimme pääaulassa ihmettelemässä ohikulkevia ihmisiä ja muistelemassa menneitä, tosin rintasyöpävuodestani ei meistä kukaan sanonut halaistua sanaa siinä vaiheessa.
Lykimme isän pyörätuolilla vastaanotolle. Odotustilassa oli muutamia miehiä ja naisia, selvästikin pariskuntia tai toinen oli saattajana toiselle. Jotenkin mielsin asian niin, että siellä oli lähinnä miehiä menossa lääkärille, miesten vastaanotto siis. Tosin oli siellä yksinäinen nainenkin, selvästi peloissaan. Olisi niin tehnyt mieli mennä juttusille, yrittää rauhoitella, mutta eihän suomalainen toisen asioihin puutu.
Isä huikattiin sisään. Siinä sitä mentiin sitten peräkkäin kuin köyhän talon porsaat, isä pyörätuolissa, äiti häntä lykkien ja minä jononjatkona. Kättelimme hoitajan, mulle tuttu nainen, oli kirurgia avustamassa, kun ihostani otettiin koepala.
Nopeaa ja perusteellista oli tutkimus, ja kirurgi oli vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on hyvänlaatuinen kasvain, joita lähes kaikille iäkkäille miehille tulee (isäni on 82 vuotias), mutta että kasvain poistettaisiin päiväkirurgiassa todennäköisesti pintapuudutuksella. Kiitos näkemiin!
Sairaalan käytävällä vastaan tuli serkkuni miehensä kanssa. Olivat menossa "tuomiota" kuuntelemaan. Itku oli herkässä meillä molemmilla, tosin mullahan on Tamofen ja mielialalääkkeet kyyneleet aika tarkkaan kuivanneet, eli kuivin silmin siinä "kyynelehdin". Lämmin halaus serkkutytölle, toivottelin voimia ja että kaikki menisi hyvin.
Vein vanhempani kotiinsa ja söin vähän marjoja puskista, join kahvit ja läksin kotiin. Kotona odotti paksu kirje keskussairaalasta. Jess! Leikkausaika on tullut. Mammografiaa, ultraääntä, verikokeita, keuhkoröntgen ja sydänkäyrä, leikkaushaastattelu. Ja viimeisellä rivillä; 7.9. leikkaus. Mä saan uuden tissin =)
Kaveri soitti seuraavana päivänä, hänellekin oli tullut aika rintarekonstruktioon. Olimme olleet kahvilla pari päivää aikaisemmin pitkästä, pitkästä aikaa ja päivittäneet viimeiset kuulumisemme. Kaverini kertoi, että heille tehdään varmaankin rintasyöpägeenitutkimus, koska hänen iäkäs sukulaismiehensä oli saanut rintasyöpädiagnoosin paria viikkoa aikaisemmin. Jos suvusta löytyy yksikin miespuolinen rintasyöpäpotilas, ja joku toinen rinta- tai munasarjasyöpäpotilas, niin geenin olemassa olo on kuulema melko todennäköistä. Harmitti kaverin puolesta, mutta hyvä jos tutkimuksiin pääsisivät, hänelläkin lapsia, jos heitä pystyisi äidin ja mummon kohtalolta suojaamaan. Kaveri kertoi siirtävänsä ajan, sillä jos geeni löytyisi, hän poistattaisi toisenkin rinnan. Lohduttelin, että samassa leikkauksessahan sulle sitten voidaan tehdä myös uudet rinnat, kolme kärpästä yhdellä iskulla.
Viikonloppuna kuulin, että plastiikkakirurgi, jonka piti leikata mut, olikin siirtynyt taivaallisiin leikkaussaleihin tekemään enkeleistä entistä kauniimpia. Alkuviikosta soitinkin sitten ajanvaraajalle ja kysyin, pitäisiköhän uuden plastiikkakirurgin ja mun tavata toisemme ennen leikkausta. Hän lupasi välittää terveiseni kirurgille, ja sanoi, että jos haluan vastaanottoaikaa hänelle ennen leikkausta, niin mun pitäisi soittaa kirran polille. Mietin asiaa pari päivää ja tulin siihen tulokseen, että en erillistä vastaanottoaikaa halua. Luotan kyllä tämänkin lääkärin ammattitaitoon. Sitä paitsi liian tarkkaan jos suunnitellaan etukäteen, niin voi tulla suuri pettymys, jos ennalta sovittua ei pystykkään toteuttamaan. Kun verisuonien kanssa pelaillaan, plastiikkakirurgi saattaakin joutua muuttamaan suunnitelmiaan, jos joku tärkeä verisuoni onkin vahingoittunut tai kalkkeutunut. Ja loppujen lopuksi, rintarekonstruktion lopputuloksesta pystyy sanomaan varmasti jotain vasta parin vuoden kuluttua, kun uusi rinta on täysin laskeutunut omalle paikalleen.
Syyskuuta siis odottelen ja odotellessa jännitän serkkuni puolesta. Kahden tuttuni puolesta ei enää tarvitse jännittää, he menehtyivät omiin syöpiinsä jokin aika sitten.
Isä löysi rinnastaan, siis tissistään, heti nännin takaa kipeän kyhmyn, koko rinta on vähän turvoksissa. Äiti soitti ja kysyi, josko pääsisin isää terkkakeskuksessa käyttämään seuraavana päivänä, kun hänellä itsellään olisi sairaalan silmäpolille meno. No, eipä kesälomalaisella muutakaan tekemistä ollut, joten seuraavana aamuna ajelin vanhemmilleni ja siitä sitten ajelin isän kanssa terkkariin. Jätin isän ulko-ovelle ja vein auton parkkiin. Sisälle mennessäni etsiskelin katseellani isää, ei näkynyt missään. Vilkaisin ylöspäin ja siellähän isän valkoinen tukka näkyikin. Oli kerennyt jo hilpaisemaan vastaanottokerrokseen. Nopea mies keuhkoahtaumastaan huolimatta.
Istuimme odottamaan vuoroamme ilmoittautumisaulaan. Vähän jännitin, pääsemmekö edes lääkärille, mutta hoitaja päätti hyvin nopeasti, että nimen omaan lääkärin pitää kyhmy tarkastaa. Ei muuta kuin takaisin penkille odottamaan, saattaisimme kuulema joutua odottamaan pitkäänkin. Isä alkoi hengästyä istuessaan, selkä ei ylttänyt selkänojaan, joten isä joutui koko ajan jännittämään yläruumistaan. Hain hänelle pyörätuolin ja isäkin totesi sen hyväksi ideaksi.
Odotusaulassa oli aika tavalla ihmisiä, mutta pikku hiljaa he siitä hävisivät jonnekin. Siinä sitä sitten oltiin keskenämme, ihmettelemässä ja odottelemassa. Kesti aika pitkään, ennen kuin tajusin, että muut olivat joutuneet lääkäriin sijaan sairaanhoitajan juttusille, ainoastaan isä oli ohjattu lääkärin vastaanotolle. Lääkäreitä näytti olevan peräti 4 paikalla, aivan nuoria harjoittelijoita, voi ei, ei kai isä vaan jollekin tuollaiselle joudu! Yksi kerrallaan lääkärit lähtivät siviilit päällä pois huoneistaan, ruokatuntiaika. Varoittelin isää, että saatamme joutua odottamaan pitkäänkin, koska olimme paikalla ruokatuntiaikaan, kun isä kutsuttiin sisään. Pylvään takana olikin vielä yksi lääkärin vastaanottohuone ja siellä ovella oli näitä nuoria lääkäreitä muutaman vuoden vanhempi mieslääkäri.
Lääkäri haastatteli ja kyseli, isä vastaili ja kun häneltä loppui happi ja puhti vastailuun, mä jatkoin puhumista. Lääkäri paineli ja puristeli, tutki kaikki imusolmualueet, ja viimein sanoi tekevänsä lähetteen keskussairaalaan, mutta konsultoivansa ensin kirurgian polia, että lähetetäänkö isä tutkimuksiin vai suoraan kirran polille. Asuinpaikkakunnallamme kuulema miesten rintarauhaset tutkitaan aina keskussairaalassa. Hyvä juttu, ei tarvitse varmaan montaa reissua ennen diagnoosia sitten tehdä, ajattelimme.
Ajeltiin apteekin kautta vanhemmillemme, äitikin oli jo kotiutunut. Äiti sai pari vuotta sitten glaukoomadiagnoosin, ja oli kontrollikäynnillä silmäpolilla. Muutoin kaikki olivat hyvin, mutta silmätippojen säilytysaine aiheuttaa äidille ilkeän allergisen reaktion silmiin. Suoralta kädeltä silmälääkäri ei pystynyt toista lääkettä määräämään, koska äidin silmätipat on jo kertaalleen jouduttu vaihtamaan sydänlääkkeen vuoksi. Lupaili soitella ja kertoa, kun uuden lääkkeen resepti olisi valmis.
Illalla en ollut kauaakaan ehtinyt kotona olemaan, kun äiti soitti. Vähän hirvitti vastata, oliko siellä sattunut jotain. No ei, mutta uutiset ei kuitenkaan olleet hyviä. Neljä vuotta mua vanhempi serkkuni oli saanut rintasyöpädiagnoosin. P***a, p***a, p***a! Uutinen lävähti kuin märkä rätti vasten kasvojani.
Parin päivän kuluttua äiti soitti, keskussairaalasta oli tullut aika suoraan kirran polille. Lupasin lähteä mukaan, tuttu paikkahan tuo mulle oli. Sinne sitten ajan mukaisesti ajeltiin, äitikin lähti onneksi mukaan. Jätin äidin ja isän pääovelle ja vein auton parkkiin. Olimme hyvissä ajoin paikalla, joten istuskelimme pääaulassa ihmettelemässä ohikulkevia ihmisiä ja muistelemassa menneitä, tosin rintasyöpävuodestani ei meistä kukaan sanonut halaistua sanaa siinä vaiheessa.
Lykimme isän pyörätuolilla vastaanotolle. Odotustilassa oli muutamia miehiä ja naisia, selvästikin pariskuntia tai toinen oli saattajana toiselle. Jotenkin mielsin asian niin, että siellä oli lähinnä miehiä menossa lääkärille, miesten vastaanotto siis. Tosin oli siellä yksinäinen nainenkin, selvästi peloissaan. Olisi niin tehnyt mieli mennä juttusille, yrittää rauhoitella, mutta eihän suomalainen toisen asioihin puutu.
Isä huikattiin sisään. Siinä sitä mentiin sitten peräkkäin kuin köyhän talon porsaat, isä pyörätuolissa, äiti häntä lykkien ja minä jononjatkona. Kättelimme hoitajan, mulle tuttu nainen, oli kirurgia avustamassa, kun ihostani otettiin koepala.
Nopeaa ja perusteellista oli tutkimus, ja kirurgi oli vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on hyvänlaatuinen kasvain, joita lähes kaikille iäkkäille miehille tulee (isäni on 82 vuotias), mutta että kasvain poistettaisiin päiväkirurgiassa todennäköisesti pintapuudutuksella. Kiitos näkemiin!
Sairaalan käytävällä vastaan tuli serkkuni miehensä kanssa. Olivat menossa "tuomiota" kuuntelemaan. Itku oli herkässä meillä molemmilla, tosin mullahan on Tamofen ja mielialalääkkeet kyyneleet aika tarkkaan kuivanneet, eli kuivin silmin siinä "kyynelehdin". Lämmin halaus serkkutytölle, toivottelin voimia ja että kaikki menisi hyvin.
Vein vanhempani kotiinsa ja söin vähän marjoja puskista, join kahvit ja läksin kotiin. Kotona odotti paksu kirje keskussairaalasta. Jess! Leikkausaika on tullut. Mammografiaa, ultraääntä, verikokeita, keuhkoröntgen ja sydänkäyrä, leikkaushaastattelu. Ja viimeisellä rivillä; 7.9. leikkaus. Mä saan uuden tissin =)
Kaveri soitti seuraavana päivänä, hänellekin oli tullut aika rintarekonstruktioon. Olimme olleet kahvilla pari päivää aikaisemmin pitkästä, pitkästä aikaa ja päivittäneet viimeiset kuulumisemme. Kaverini kertoi, että heille tehdään varmaankin rintasyöpägeenitutkimus, koska hänen iäkäs sukulaismiehensä oli saanut rintasyöpädiagnoosin paria viikkoa aikaisemmin. Jos suvusta löytyy yksikin miespuolinen rintasyöpäpotilas, ja joku toinen rinta- tai munasarjasyöpäpotilas, niin geenin olemassa olo on kuulema melko todennäköistä. Harmitti kaverin puolesta, mutta hyvä jos tutkimuksiin pääsisivät, hänelläkin lapsia, jos heitä pystyisi äidin ja mummon kohtalolta suojaamaan. Kaveri kertoi siirtävänsä ajan, sillä jos geeni löytyisi, hän poistattaisi toisenkin rinnan. Lohduttelin, että samassa leikkauksessahan sulle sitten voidaan tehdä myös uudet rinnat, kolme kärpästä yhdellä iskulla.
Viikonloppuna kuulin, että plastiikkakirurgi, jonka piti leikata mut, olikin siirtynyt taivaallisiin leikkaussaleihin tekemään enkeleistä entistä kauniimpia. Alkuviikosta soitinkin sitten ajanvaraajalle ja kysyin, pitäisiköhän uuden plastiikkakirurgin ja mun tavata toisemme ennen leikkausta. Hän lupasi välittää terveiseni kirurgille, ja sanoi, että jos haluan vastaanottoaikaa hänelle ennen leikkausta, niin mun pitäisi soittaa kirran polille. Mietin asiaa pari päivää ja tulin siihen tulokseen, että en erillistä vastaanottoaikaa halua. Luotan kyllä tämänkin lääkärin ammattitaitoon. Sitä paitsi liian tarkkaan jos suunnitellaan etukäteen, niin voi tulla suuri pettymys, jos ennalta sovittua ei pystykkään toteuttamaan. Kun verisuonien kanssa pelaillaan, plastiikkakirurgi saattaakin joutua muuttamaan suunnitelmiaan, jos joku tärkeä verisuoni onkin vahingoittunut tai kalkkeutunut. Ja loppujen lopuksi, rintarekonstruktion lopputuloksesta pystyy sanomaan varmasti jotain vasta parin vuoden kuluttua, kun uusi rinta on täysin laskeutunut omalle paikalleen.
Syyskuuta siis odottelen ja odotellessa jännitän serkkuni puolesta. Kahden tuttuni puolesta ei enää tarvitse jännittää, he menehtyivät omiin syöpiinsä jokin aika sitten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)