Suomessa rinnan rekonstruktio eli rinnan uudelleen rakentaminen tehdään potilaan pyynnöstä, kun rintasyövän hoidosta on kulunut vähintään vuosi. Rekonstruktio voidaan tehdä myöhemminkin. Joissain tapauksissa rekonstruktio voidaan tehdä syöpäleikkauksen yhteydessä, mutta vain valikoiduille potilaille ja vain tietyissä rintasyöpämuodoissa.
Rintarekonstruktioleikkaus on aina iso leikkaus. Kun rintasyöpäleikkaus kestää keskimääriin 1-2 tuntia, menee konstruktioleikkaukseen helpostikin 4-6 tuntia. Sairaalassakin joutuu olemaan vähintään muutaman päivän ja sairauslomaa tulee työn raskauden mukaan keskimäärin 1-2 kuukautta. Eikä rintaa tehdä kerralla valmiiksi. Noin puolen vuoden tai vuoden kuluttua, kun uusi rinta on asettunut, siihen tehdään nännipoimu, joka pitää vielä tatuoida muutaman viikon kuluttua. Eli kerralla ei tule valmista.
Kaikki eivät pääse leikkaukseen. Sen voi estää mm. sydän- tai keuhkosairaus, ylipaino tai alipaino. Ja jos syöpälääkäri ei puolla leikkausta, sitä ei tehdä.
Rekontstruktiota harkitessa kannattaa miettiä, mitä hyvää ja mitä huonoa vaakakuppeihin tulee. Ja sitten pitää ihan itse tehdä se päätös, mennäkö vaiko eikö. Itse olin vielä vuosi sitten ihan varma, että ei mitään isoja operaatioita, kiitos, kyllä mä proteesillakin pärjään, mutta nyt olen joutunut alkamaan harkitsemaan konstruktiota ihan tosissani niska- ja selkäongelmien takia.
Ohessa on linkki animaatiovideoon erilaisista rintarekonstruktiotekniikoista. Suomessa tehdään eniten tram-leikkauksia, mutta muitakin tekniikoita on olemassa. Video on veretön, mutta muutoin aika realistinen. Englanninkielinen, ilman suomenkielistä tekstitystä, mutta siitä asia selvenee ihan ilman ääntäkin =) http://blog.thebreastcancersite.com/breastreconstructionanimation/
Ja nyt täytyy alkaa miettimään kysymyksiä kirurgille =)
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
2-vuotiskontrollikin selätetty
Niin se aika vaan kuluu... Hiljalleen alkaa monikin asia painua muistojen perukoille, enää ei niin paljoa ahdista kuin tässä välillä ahdisti. Varmaan paljon vaikutusta masennuslääkkeellä, jota edelleen syön, mutta olen kyllä itsekin koettanut tehdä jotain ahdistavien asioiden vuoksi. Olen kirjoittanut todella paljon, ihan perinteisesti paperille. Ihan kaikkea kun ei nyt kuitenkaan viitsi tänne netin syövereihin syöttää... Osa papereista muistuttaa lähinnä suttupapereita, kun niihin on niin paljon tekstiä tullut. Kirjoitan ajatuksenvirtaperiaatteella, kaiken mitä sylki suuhun tuo. Välillä hautaan paperit yöpöydän laatikon pohjalle, kaivan parin päästä uudelleen esiin ja luen jotain, ehkä yliviivaan jonkin kohdan, ehkä tarkennan jotain, ehkä lisään jonkun ihan uuden jutun. Ja sitten kun en enää keksi mitään sanottavaa asiasta, ja kun se ei enää itketä/raivostuta/ahdista tai tee oikein mitään muutakaan, tiedän, että olen kirjoittanut sen ulos itsestäni, että olen vapaa tästä muistosta, joka niin on mua kahlinnut kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet. Silloin tiedän, että nyt on aika polttaa tuo lappu... Muutama lappu onkin jo tulta peräänsä saanut, ja voi että se on tuntunut hyvälle. Ja hyvälle tuntuu myös se, että ihan oikeasti olen saanut sisäisen rauhan näistä asioista.
Syöpääkään en enää ole ajatellut aikoihin. Tai ei, väärin sanoa noin, kyllähän se aika ajoin mieleen nousee ja saattaa välillä pyöriä pitkäänkin ajatuksissa, mutta ei enää sellaisena kylmänä mustana ahdistuksena. 2-vuotiskontrollia odotin lähinnä uteliaana. Oli sellainen olo, että sieltä tuskin mitään jobin postia tulee. Väsymys on enimmäkseen hellittänyt, olen jaksanut hyvin töissä ja myös kotonakin. Liikunta on ollut välillä heikkoa, niskalihakset jumittaa, samoin selän pitkittäinen lihas. Olkapääkin on reistaillut. Juuri olkapään kipuilun takia en ole kovinkaan paljoa kuntosalilla käynyt, pelottaa josko rikon ihan oikeasti jotain olkapäästäni. Ja kovat pakkaset ovat rajoittaneet ulkoilua ja lenkkeilyä, mutta toisaalta juuri pakkasten takia olen joutunut työmatkat kulkemaan ainakin toiseen suuntaan kävellen.
Heti uuden vuoden jälkeen kutsu 2-vuotiskontrollin tutkimuksiin kolahtikin postilaatikkoon. Rinnan ultraäänitutkimus, vartalon tietokonetomografia, labratutkimuksia ja viimeisenä aika lääkärilleni. Ja tottahan toki tutkimusajat olivat juuri väärinä päivinä työaikoihini nähden - korvattavaa tuli yhteensä melkein yhden työpäivän verran. Oma auto olisi ollut ihan kiva näinä päivinä, ei olisi tarvinnut julkisilla kulkea.
Labrassa kyselin, että mitäs multa tällä kertaa tutkitaan, niin hoitaja alkoi luettelemaan tutkimuksia oikein urakalla. Kolmeen pikkuputkiloon näyteveret kuitenkin mahtui, kiitos näkemiin ja mukavaa vuoden jatkoa.
Seuraavalla viikolla oli nuo röntgenosaston tutkimukset. Viime hetkellä ennen töihin lähtöä pyörähdin vielä jääkaapille, ovimagneetin alta sairaalalähetepino mukaan. Ja hyvä olikin, että nipun mukaani otin, sillä kun ilmoittauduin röntgenosaston toimistossa, kuulin olevani melkein puoli tuntia myöhässä TT-kuvauksesta. Kerroin, etten ole saanut kuin yhden ajan röntgenosastolle, vastaanottoapulainenkin totesi saman paperipinostani. Hän pirautti röntgenhoitajille, että olin saapunut paikalle ja ohjasi minut odotusaulaan.
Pientä jännitystä tunsin vatsanpohjassani, en niinkään tulevista tutkimuksista, vaan äskeisestä episodista. Kohta hoitaja mua tulikin kutsumaan, ensin näköjään tehtäisiin TT-kuvaus. Riisuin rintsikat ja toppahousuni sekä talvikenkäni, odottelin hetken pukutilassa, kunnes hoitaja haki mut kanyylin asennukseen. Hoitajaa jännitti selvästikin enemmän suoneen osuminen kuin mua. Hyvin kanyyli paikalleen meni, ei siinä mitään. Pieni odottelu taas ja sitten pääsin tutkimuskammioon. Julmetun iso rengas ylipitkällä lavitsalla. Lyhyet ohjeet hoitajalta ja sitten jäin yksin. Kone huristeli, lavitsa kulki edestakaisin ja aina välillä käskettiin hengittämään sisään ja pidättämään hengitystä. Varjoaineen laskeminen verisuonistoon tuntui jälleen yhtä hölmölle kuin aina ennenkin, tällä kertaa pissat housuun -tunne kesti vain huomattavasti pidempään. En oikeastaan ehtinyt edes ihmettelemään, kuinka kauan tutkimus kestää, kun hoitaja tulikin jo mua irroittelemaan varjoaineletkusta ja poistamaan kanyylin. Takaisin aulaan odottelemaan.
Aulassa sitten iski paniikkikohtaus! En tiedä, mistä se tuli, mutta pelottamaan kävi yllättäen. Mitä pelkäsin, enpä osaa sitäkään sanoa. Siinä oli sairaanhoitaja paikalla, oli hakemassa potilasta takaisin osastolle. Hoitaja huomasi heti, että ihan kaikki ei tainnut mulla ok olla, joten hän otti läheisestä juoma-automaatista vettä itselleen, jotta saattoi seurata mua hetken. Hyvin äkkiä hän sitten kysyikin, että olenko kunnossa. Vastasin, että mua kävi vaan jännittämään ihan kauheasti, että kyllä tämä ohi menee. Hän tarjosi mullekin vettä, mutta en halunnut juoda. Sain hoitajan ymmärtämään, että kaikki on ok, että tilanne normalisoituu pian. Hoitaja lähti lykkimään potilastaan pois aulasta, suljin silmäni ja painoin pääni seinään vasten aloittaen samalla hengitysharjoituksen. Samalla yritin kuvitella nostavani ja työntäväni käsilläni ilmaa vartalon edessä. En saanut mielikuvaharjoittelusta kiinni, joten ajattelin nousta ja tehdä harjoitetta ihan oikeasti, kun yllättäen näinkin mielessäni tuota liikettä tekevän. Muutamalla sisään-ulos -hengityksellä oloni rauhoittuikin huomattavasti. Otin lehden ja aloin selailla sitä odottaessani rinnan ultraäänitutkimukseen pääsyä.
Lähistöllä oleva papparainen alkoi kyselemään tutkimusaikaani. Valitteli, että kun täällä on aina kaikki myöhässä. No, niistä myöhässä olevista ajoista on kyllä parissakin paikassa maininta siitä, että päivystyspotilaat menevät aikavarauspotilaiden ohi, muistutin papparaistakin siitä. Hän puuskahti, että kun kaikki sänkypotilaatkin ohittaa. Mielessäni ajattelin, että voi jessus sentään! Aina siellä joku itkee myöhässä olevia aikoja ja yleensä aina valittaja on joku eläkeläinen... Ja hei, kyllä ne sänkypotilaatkin nimenomaan on niitä päivystyspotilaita. Vielä kertaakaan en ole nähnyt päivystyksestä monien käytävien päästä yhtään potilasta tulevan omilla jaloillaan röntgenosastolle tutkimuksiin. Meinasin alkaa tätä papparaiselle sanomaan, kun hänet huikattiin tutkimukseen. Onneksi en ehtinyt mitään sanomaan, sillä hänen TT-kuvausaikansa olikin mun myöhästymisen takia. Ja mä kun luulin, että hän oli menossa ultraäänitutkimukseen :D
Oma vuoroni olikin heti papparaisen jälkeen, tosin tutkimustila oli siis eri tässä vaiheessa. Röntgenhoitaja ihmetteli, että miksi mulle on määrätty vain ultraäänitutkimus, kun yleensä tehdään myös mammografia. Olin samaa jo pohtinut itsekin, mutta tullut siihen tulokseen, että oma onkologini ei halua turhaan altistaa potilaitaan röntgensäteilylle (lisäähän sekin syövän riskiä), vaan haluaa pitää kiinni vuoden mittaisista tauoista. Edellinen kontrollini oli ollut maaliskuussa, mammografiasta oli siis aikaa 11 kuukautta. Radiologi päätti kuitenkin, että otetaan myös mammografia, en vastustellut lainkaan. Kuvissa ei näkynyt mitään ihmeellistä, eikä kyllä näkynyt ultraäänessäkään. Kaikki kunnossa siis sillä puolella.
Pikkasen jännitin seuraavalla viikolla lääkäriin menoa. En niinkään tulosten takia, vaan kuinka pahasti välistä hyvinkin kiukkuisen oloinen lääkärini sanoo nousseesta painostani. Edelliskerrallahan olin saanut kiitosta huomattavasti keveämmästä olomuodostani, varsinkin kun sydämeni oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin sitä edellisellä kerralla. Yllätyksekseni sain kuitenkin myötätuntoa sekä hoitajaltani että lääkäriltäni. Tamofen kun kuulema saattaa aiheuttaa jopa 15 kilon painonnousun... Olisittepa nähneet ilmeeni, kun lääkäri tuon lausahti :D 15 kilon painonnousu koskee kuulema sellaisia naisia, jotka eivät liiku juuri yhtään vapaa-aikanaan eivätkä kauhesti välitä ruokavaliostakaan, mutta viitisen kiloa paino nousee lähes kaikilla. Selvä juttu, yksi päänsärky siis vähemmän!
Viipalekuvissa ei ollut näkynyt mitään poikkeavaa, mutta eipä mulla kyllä ole ollut oireitakaan, jotka metastaaseihin viittaisi. Ja edelleen mammografia- ja ultraäänitulokset olivat puhtaat. Olihan se hyvä kuulla lääkäriltäkin, vaikka itsekin olin ollut ihan varma, että puhtaat paperit tulee.
Lääkäri oli jo heittämässä mua pihalle, kun sanoin, että mulla olisi pari kysymystä. Kysyin rinnan rekonstruktiosta ja heti perään maksusitoumuksesta uuteen rintaproteesiin. Haa, sainpas lääkärin hermostumaan! :D "Sinun pitää päättää, kumman sinä haluat! Et voi saada kumpaakin! Jos tehdään uusi rinta, et tarvitse proteesia!" No, en tarvii niin, mutta kun proteesi suositellaan vaihtamaan 1-2 vuoden välein hygieniasyistä ja oma proteesini on jo yli 2 vuotta vanha (sinä päivänä 2 vuotta ja 5 päivää :D ), niin täytyyhän mun tuokin kysyä. Lääkäri lauhtui selitykseni kuultuaan ja lupasi pistää lähetteen kirurgian polille, kun kerran olen syövätön ihminen. Käytävällä hoitajani vielä sanoi, että jos maksusitoumusta ei tule kuukauden sisällä, niin mun pitäisi soittaa hänelle, hän järjestäisi sen. Hyvillä mielin lähdin takaisin töihin. Olisi niin tehnyt mieli hehkuttaa kaikille, että hei! mulla ei ole syöpää!!! mutta kun olin tuurauskohteessa, enkä tuntenut sieltä ketään, jouduin pitämään kaiken omassa mahassani. Kuplin ilosta! =)
Kirran polin aikakin tuli, maaliskuussa neuvottelemaan kirurgien kanssa rekonstruktiosta =)
Syöpääkään en enää ole ajatellut aikoihin. Tai ei, väärin sanoa noin, kyllähän se aika ajoin mieleen nousee ja saattaa välillä pyöriä pitkäänkin ajatuksissa, mutta ei enää sellaisena kylmänä mustana ahdistuksena. 2-vuotiskontrollia odotin lähinnä uteliaana. Oli sellainen olo, että sieltä tuskin mitään jobin postia tulee. Väsymys on enimmäkseen hellittänyt, olen jaksanut hyvin töissä ja myös kotonakin. Liikunta on ollut välillä heikkoa, niskalihakset jumittaa, samoin selän pitkittäinen lihas. Olkapääkin on reistaillut. Juuri olkapään kipuilun takia en ole kovinkaan paljoa kuntosalilla käynyt, pelottaa josko rikon ihan oikeasti jotain olkapäästäni. Ja kovat pakkaset ovat rajoittaneet ulkoilua ja lenkkeilyä, mutta toisaalta juuri pakkasten takia olen joutunut työmatkat kulkemaan ainakin toiseen suuntaan kävellen.
Heti uuden vuoden jälkeen kutsu 2-vuotiskontrollin tutkimuksiin kolahtikin postilaatikkoon. Rinnan ultraäänitutkimus, vartalon tietokonetomografia, labratutkimuksia ja viimeisenä aika lääkärilleni. Ja tottahan toki tutkimusajat olivat juuri väärinä päivinä työaikoihini nähden - korvattavaa tuli yhteensä melkein yhden työpäivän verran. Oma auto olisi ollut ihan kiva näinä päivinä, ei olisi tarvinnut julkisilla kulkea.
Labrassa kyselin, että mitäs multa tällä kertaa tutkitaan, niin hoitaja alkoi luettelemaan tutkimuksia oikein urakalla. Kolmeen pikkuputkiloon näyteveret kuitenkin mahtui, kiitos näkemiin ja mukavaa vuoden jatkoa.
Seuraavalla viikolla oli nuo röntgenosaston tutkimukset. Viime hetkellä ennen töihin lähtöä pyörähdin vielä jääkaapille, ovimagneetin alta sairaalalähetepino mukaan. Ja hyvä olikin, että nipun mukaani otin, sillä kun ilmoittauduin röntgenosaston toimistossa, kuulin olevani melkein puoli tuntia myöhässä TT-kuvauksesta. Kerroin, etten ole saanut kuin yhden ajan röntgenosastolle, vastaanottoapulainenkin totesi saman paperipinostani. Hän pirautti röntgenhoitajille, että olin saapunut paikalle ja ohjasi minut odotusaulaan.
Pientä jännitystä tunsin vatsanpohjassani, en niinkään tulevista tutkimuksista, vaan äskeisestä episodista. Kohta hoitaja mua tulikin kutsumaan, ensin näköjään tehtäisiin TT-kuvaus. Riisuin rintsikat ja toppahousuni sekä talvikenkäni, odottelin hetken pukutilassa, kunnes hoitaja haki mut kanyylin asennukseen. Hoitajaa jännitti selvästikin enemmän suoneen osuminen kuin mua. Hyvin kanyyli paikalleen meni, ei siinä mitään. Pieni odottelu taas ja sitten pääsin tutkimuskammioon. Julmetun iso rengas ylipitkällä lavitsalla. Lyhyet ohjeet hoitajalta ja sitten jäin yksin. Kone huristeli, lavitsa kulki edestakaisin ja aina välillä käskettiin hengittämään sisään ja pidättämään hengitystä. Varjoaineen laskeminen verisuonistoon tuntui jälleen yhtä hölmölle kuin aina ennenkin, tällä kertaa pissat housuun -tunne kesti vain huomattavasti pidempään. En oikeastaan ehtinyt edes ihmettelemään, kuinka kauan tutkimus kestää, kun hoitaja tulikin jo mua irroittelemaan varjoaineletkusta ja poistamaan kanyylin. Takaisin aulaan odottelemaan.
Aulassa sitten iski paniikkikohtaus! En tiedä, mistä se tuli, mutta pelottamaan kävi yllättäen. Mitä pelkäsin, enpä osaa sitäkään sanoa. Siinä oli sairaanhoitaja paikalla, oli hakemassa potilasta takaisin osastolle. Hoitaja huomasi heti, että ihan kaikki ei tainnut mulla ok olla, joten hän otti läheisestä juoma-automaatista vettä itselleen, jotta saattoi seurata mua hetken. Hyvin äkkiä hän sitten kysyikin, että olenko kunnossa. Vastasin, että mua kävi vaan jännittämään ihan kauheasti, että kyllä tämä ohi menee. Hän tarjosi mullekin vettä, mutta en halunnut juoda. Sain hoitajan ymmärtämään, että kaikki on ok, että tilanne normalisoituu pian. Hoitaja lähti lykkimään potilastaan pois aulasta, suljin silmäni ja painoin pääni seinään vasten aloittaen samalla hengitysharjoituksen. Samalla yritin kuvitella nostavani ja työntäväni käsilläni ilmaa vartalon edessä. En saanut mielikuvaharjoittelusta kiinni, joten ajattelin nousta ja tehdä harjoitetta ihan oikeasti, kun yllättäen näinkin mielessäni tuota liikettä tekevän. Muutamalla sisään-ulos -hengityksellä oloni rauhoittuikin huomattavasti. Otin lehden ja aloin selailla sitä odottaessani rinnan ultraäänitutkimukseen pääsyä.
Lähistöllä oleva papparainen alkoi kyselemään tutkimusaikaani. Valitteli, että kun täällä on aina kaikki myöhässä. No, niistä myöhässä olevista ajoista on kyllä parissakin paikassa maininta siitä, että päivystyspotilaat menevät aikavarauspotilaiden ohi, muistutin papparaistakin siitä. Hän puuskahti, että kun kaikki sänkypotilaatkin ohittaa. Mielessäni ajattelin, että voi jessus sentään! Aina siellä joku itkee myöhässä olevia aikoja ja yleensä aina valittaja on joku eläkeläinen... Ja hei, kyllä ne sänkypotilaatkin nimenomaan on niitä päivystyspotilaita. Vielä kertaakaan en ole nähnyt päivystyksestä monien käytävien päästä yhtään potilasta tulevan omilla jaloillaan röntgenosastolle tutkimuksiin. Meinasin alkaa tätä papparaiselle sanomaan, kun hänet huikattiin tutkimukseen. Onneksi en ehtinyt mitään sanomaan, sillä hänen TT-kuvausaikansa olikin mun myöhästymisen takia. Ja mä kun luulin, että hän oli menossa ultraäänitutkimukseen :D
Oma vuoroni olikin heti papparaisen jälkeen, tosin tutkimustila oli siis eri tässä vaiheessa. Röntgenhoitaja ihmetteli, että miksi mulle on määrätty vain ultraäänitutkimus, kun yleensä tehdään myös mammografia. Olin samaa jo pohtinut itsekin, mutta tullut siihen tulokseen, että oma onkologini ei halua turhaan altistaa potilaitaan röntgensäteilylle (lisäähän sekin syövän riskiä), vaan haluaa pitää kiinni vuoden mittaisista tauoista. Edellinen kontrollini oli ollut maaliskuussa, mammografiasta oli siis aikaa 11 kuukautta. Radiologi päätti kuitenkin, että otetaan myös mammografia, en vastustellut lainkaan. Kuvissa ei näkynyt mitään ihmeellistä, eikä kyllä näkynyt ultraäänessäkään. Kaikki kunnossa siis sillä puolella.
Pikkasen jännitin seuraavalla viikolla lääkäriin menoa. En niinkään tulosten takia, vaan kuinka pahasti välistä hyvinkin kiukkuisen oloinen lääkärini sanoo nousseesta painostani. Edelliskerrallahan olin saanut kiitosta huomattavasti keveämmästä olomuodostani, varsinkin kun sydämeni oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin sitä edellisellä kerralla. Yllätyksekseni sain kuitenkin myötätuntoa sekä hoitajaltani että lääkäriltäni. Tamofen kun kuulema saattaa aiheuttaa jopa 15 kilon painonnousun... Olisittepa nähneet ilmeeni, kun lääkäri tuon lausahti :D 15 kilon painonnousu koskee kuulema sellaisia naisia, jotka eivät liiku juuri yhtään vapaa-aikanaan eivätkä kauhesti välitä ruokavaliostakaan, mutta viitisen kiloa paino nousee lähes kaikilla. Selvä juttu, yksi päänsärky siis vähemmän!
Viipalekuvissa ei ollut näkynyt mitään poikkeavaa, mutta eipä mulla kyllä ole ollut oireitakaan, jotka metastaaseihin viittaisi. Ja edelleen mammografia- ja ultraäänitulokset olivat puhtaat. Olihan se hyvä kuulla lääkäriltäkin, vaikka itsekin olin ollut ihan varma, että puhtaat paperit tulee.
Lääkäri oli jo heittämässä mua pihalle, kun sanoin, että mulla olisi pari kysymystä. Kysyin rinnan rekonstruktiosta ja heti perään maksusitoumuksesta uuteen rintaproteesiin. Haa, sainpas lääkärin hermostumaan! :D "Sinun pitää päättää, kumman sinä haluat! Et voi saada kumpaakin! Jos tehdään uusi rinta, et tarvitse proteesia!" No, en tarvii niin, mutta kun proteesi suositellaan vaihtamaan 1-2 vuoden välein hygieniasyistä ja oma proteesini on jo yli 2 vuotta vanha (sinä päivänä 2 vuotta ja 5 päivää :D ), niin täytyyhän mun tuokin kysyä. Lääkäri lauhtui selitykseni kuultuaan ja lupasi pistää lähetteen kirurgian polille, kun kerran olen syövätön ihminen. Käytävällä hoitajani vielä sanoi, että jos maksusitoumusta ei tule kuukauden sisällä, niin mun pitäisi soittaa hänelle, hän järjestäisi sen. Hyvillä mielin lähdin takaisin töihin. Olisi niin tehnyt mieli hehkuttaa kaikille, että hei! mulla ei ole syöpää!!! mutta kun olin tuurauskohteessa, enkä tuntenut sieltä ketään, jouduin pitämään kaiken omassa mahassani. Kuplin ilosta! =)
Kirran polin aikakin tuli, maaliskuussa neuvottelemaan kirurgien kanssa rekonstruktiosta =)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)