(Sisältää tutkimuskuvausta, lue omalla vastuulla =) )
Gynen polille aika tuli vähän liiankin nopeaan, ja sitten meinasikin iskeä paniikki, kun tajusin gynekologini lähettäneen mut polille ykköskiireellisyysluokassa. Höpöttelin varmaan aivan idioottimaisia polilla hoitajalle ja gynekologille heidän tehdessään suunniteltua tutkimusta, hysterosonografiaa. Siinä kohtuun ruiskutetaan keittosuolaliuosta (hoitajan tehtävä) ja samalla gynekologi tutkii ultraäänellä, mitä siellä näkyy. Eipä tultu tässäkään reissussa yhtään hullua hurskaammiksi. Sain käteeni A4:sen ja kehotuksen soittaa päiväkirurgiaan ja varaamaan ajan kohdun tähystykseen alakautta.
Sinä päivänä oli jo myöhäistä soitella, ajanvaraus oli lapun mukaan kiinni, joten soittelin seuraavana päivänä, perjantaina. Ajanvaraajan sijaan puhelimeen vastasi joku kätilö, joka otti yhteystietoni ylös ja ilmoitti, että soittavat viimeistään seuraavana arkipäivänä. Viikonloppu meni kuin olisin jäitä poltellut, huoli ja pelko painoi rinta-alassa.
Maanantaina aamupäivällä päiväkirran ajanvaraaja soitti. Antoi kolme mahdollista päivää ja kertoi, että ei pysty vielä varmuudella sanomaan, milloin tutkimus mulle tehdään, sillä jonossa on myös naisia, joilla on vielä kuukautiset, ja heillehän tutkimus voidaan tehdä vain tiettyyn aikaan kuukautiskiertoa. Kyselin, kuinka kauan tutkimuksessa menisi aikaa, jotta osaisin suunnitella töiden korvauksen sen mukaan. Itse tutkimus veisi kuulema noin puoli tuntia, mutta esivalmisteluissa menisi pidempään. Mielessäni pohdin, mitä kaikkea esivalmisteluihin kuuluisi - ajeltaisiinko mut posliiniksi? joutuisinko vaihtamaan sairaalavaatteisiin? peiteltäisiinkö leikkausliinalla? En pystynyt kuitenkaan kyselemään lisää, itketti.
Meni ehkä viikonpäivät ja ajanvaraaja soitti uudelleen. Pääsisin tutkimukseen jo parin päivän kuluttua, se olisi se ensimmäinen päivämäärä, josta hän oli edellisen puhelun aikana puhunut. Toisaalta iloitsin, epätietoisuus varmaan päättyisi, toisaalta tunsin, kuinka paniikki ja ahdistus alkoivat taas nostaa päätään.
Viikonloppuna isä ja äiti tulivat päiväkahville. Heitin siinä sitten muun jutustelun ohessa, että olen taas rampannut sairaalassa ja kerroin polyyppiepäilystä. Onnistuin mitä ilmeisemmin kertomaan asiasta sen verran rauhallisesti ja vakuuttavasti, että äitini ei ainakaan vaikuttanut ahdistuvan yhtään. Pikkaisen helpotti omaa oloani, kun ei enää tarvinnut salailla asiaa.
Tutkimuspäivä koitti, aika olisi noin tuntia ennen työvuoroni alkua. Aamulla piti pari tuntia ennen tutkimusta syödä 800 mg ibuprofeiinia ja tuntia ennen tutkimusta 1000 mg parasetamolia. Näistä olin laittanut kännykkääni sekä kalenteri- että herätyskellohälytykset. Särkylääkekoktailin tarkoitus olisi tietenkin vähentää kipua, mutta myös estää kohdun ja munasarjojen kouristelua. Syödäkin piti ennen sairaalaan lähtöä, vaikka tuntui ettei yhtään mikään uppoaisi. Koko ajomatkan sairaalalle pelkäsin, että auto hajoaisi tai että pyörä irtoaisi tai joutuisin kolariin. Sydän oli pompannut kurkkuun ja hakkasi siellä tuhatta ja sataa. Täristen kävelin autolta päiväkirurgiselle osastolle, ilmoittauduin vastaanotossa ja menin odotusaulaan odottelemaan. Tuntui oudolle istua siinä muiden tuijotettavana. Kaikki muut kun olivat sairaalan vaatteissa, mutta mä olin siviilit päällä, ulkoiluhousut ja raksatakki, reppu jaloissa. Pikkaisen epäilytti, että olinkohan sittenkään oikeassa aulassa.
Täydensin esitietolomakettani, ei diabetestä, mutta yksi syöpä kylläkin ollut, ja leikkauskin ollut 2013. Pistin kynän ja lehden pois, kaivoin repusta sukankutimen ja ryhdyin töihin. Kaksi puikollista ehdin neuloa ennen hoitajan tuloa.
Läksimme kävelemään kohti leikkaussalia, kerroin pelkääväni todella paljon. Hän taputti mua harteille ja lohdutteli, ettei ole mitään pelättävää. Viimein olimme leikkaussalin ovella, hän avasi sen ja syvään henkeä vetäen astuin sisään. Sermin takana näytti olevan gynekologinen sänky ja sen päällä isoja taittuvavartisia laitteita katosta roikkumassa. Sermin vieressä oli muovituoli, jonka istuimella oli imulakana. Tuolin vieressä oli tippateline naulakkona, saisin ripustaa takkini ja housuni siihen. Sukatkin saisin ottaa pois ja laittaa tilalle sairaalan sukat, jotta omat sukkani eivät sotkeentuisi. MITÄ IHMETTÄ NE MEINAA MULLE TEHDÄ??? Viime hetkellä muistin ottaa alushousut pois, ne ehkä olisivat vähän tiellä.
Kävin sängylle pitkälleen, jalat nostin "saappaisiin", sillä nimellä hoitaja niitä kutsui. Saapasnimitys selveni, kun hän pyöräytti lyijynpainavat peitteet jalkojeni päälle, jalat tosiaan olivat kuin saappaissa. Näillä saappailla ei tosin karkuun juostaisi, olivat tiukasti kiinni jalkatelineissä. Pepun alle sujautettiin taskullinen muovi, jonne vesi kuulema valuisi. Päälleni sain ihanan pehmoisen lämmitetyn peitteen. Seurailin hoitajien toimia ja katselin laitteita. Pari monitoria, paljon nappuloita ja valoja. Hoitajat vetivät muovipussin kameraletkun suojaksi, valokaapeliin kytkettiin virta ja se alkoi hohtaa kauniin sinistä valoa. Gynekologikin oli tullut paikalle, sama nainen, joka oli sisälleni kurkkinut jo gynen polilla. Lupasi kertoa tarkkaan, mitä milloinkin tapahtuu. Paniikkini oli jo hellittänyt, olisin taas turvallisissa käsissä, löytyisi sieltä mitä tahansa. Viimein kaikki oli valmista ja gynekologi aloitti tähystyksen.
Hysteroskopiassa kohtuun ruiskutetaan keittosuolaliuosta, jotta kohtu laajenee. Suurentavalla kameralla tutkitaan emätin, kohdun suu ja kaula, itse kohtu ja vähän kurkataan munajohtimienkin suuta. Sain seurata tutkimusta toisesta monitorista. Itsekin ymmärsin, että kaikki näytti todella hyvälle. Limakalvon pinta näytti tasaiselle, ei värimuutoksia, ei kohoutumia tai nystyröitä. Pari ilmakuplaa heilui vesivirran mukana kohdun katossa. Ja viimein löytyi ultrassa näkynyt "polyyppi". Kohdussani on pieni seinämän alku. Eräällä serkullani on kaksiosainen kohtu, ehkä mullekin on meinannut sellainen muotoutua, mutta raskausaika on päättynyt kesken, on vain alku jäljellä.
Eli ei polyyppia, eikä mitään muutakaan epämääräistä. Koska edellisen tutkimuksen solunäytteistä ei vielä ollut tullut lausuntoa, gynekologi otti pari koepalaa kohdusta. Hän varoitteli moneen otteeseen, että kamera suurentaa todella paljon, joten koepalapihditkin näyttäisivät todella massiivisille. Monitorin alareunasta työntyi esiin röpelöpintaiset pihdit kuin linnun nokka täyttäen lähes koko monitorin. Pihdit sukelsivat kohdun limakalvoon ja repäisivät sieltä pienen höytyvän mukaansa. Monitorissa näkyi epäselvästi kattoa ja sitten harsolappu, johon hoitaja nappasi näytteen. Kamera ja pihdit sukelsivat takaisin sisuksiini, uusi hyökkäys kohti limakalvoa ja uudet höytyvät matkaan. Kummallista, ei tuntunut missään mitään, vaikka pihdeillä nypittiinkin!
Tutkimus oli siinä. Gynekologi vielä painotti, että hän otti uudet näytteet sen takia, kun edellisistä ei ollut vielä vastauksia tullut, ja että niissä tuskin mitään olisi, mutta jos olisi, niin he soittaisivat, muutoin hän laittaisi vastauksista lausunnon Kanta-palveluihin. Kiitteli vielä, että olin reagoinut niin nopeasti poikkeavaan tiputteluun, vaikka mitään näkyvää ei löytynytkään.
Hoitajat makuuttivat mua vielä pedillä sen aikaa, kun riisuivat kuvauslaitteistoa suojamuoveista. Allani olleen muovin tasku imaistiin tyhjäksi, muovi poistettiin ja viimein jalatkin vapautettiin saappaista. Sain neuvon pitää päälläni ollutta peittoa jalkojeni välissä tuolille kävelyn ajan. Ja viimein selvisi, miksi ne omat sukat piti vaihtaa sairaalan sukkiin. Lattialla oli suojamuovista huolimatta vähän veristä vettä. Pystyin kuitenkin poistumaan tutkimussängyn luota kuivin sukin. Talo tarjosi kaksi Vuokkoset-sidettä, toisen niistä pistin pöksyihini ja puin päälleni. Loppukiitokset ja kohti päiväkirran kahviota, hintaan kun kuului pieni välipala.
Koko hommaan meni aikaa kaikkine valmisteluineen reilu puoli tuntia. Ja täysin kivuton tutkimuskin se oli, edes koepalojen otto ei sattunut yhtään. En tiedä, olisiko polyypin poistaminen mahdollisesti sattunut. Aikaahan siihen kyllä olisi sitten mennyt enemmän. Mutta ei ollut polyyppia eikä muutakaan epämääräistä. Hyräillen lähdin ulos auringopaisteeseen ja kohti autoa =)
Ai niin, se mun korkea paastosokerini. Uusintakokeessa paastoarvoni oli 4,6. Työterveyslääkäri arveli, että olisin ollut kipeänä ensimmäisen paastokokeen aikana, tai että kyseessä olisi ollut virhe. Ehkäpä se tosiaan on ollut kirjoitusvirhe, 4,7 on kääntynyt 7,4:ksi, 4 ja 7 kun ovat päällekkäin näppäimistön "laskinosassa". Mutta tärkeintä kuitenkin, että mulla ei ole kakkostyypin diabetestä, ainakaan vielä.
