lauantai 3. kesäkuuta 2017

Suru

suru
kun itse sairastuu
kun pelkää
tässäkö tämä oli
kun läheinen sairastuu
kun pelkää
tässäkö se oli
kun tuttu kuolee
se olikin siinä
paska syöpä sai taas uuden timantin kruunuunsa
suru muuttuu vihaksi
miksi tää on niin epäreilua
miksi miksi miksi
miksi hän
miksi en minä
onneksi en minä
kaikki on hyvin
on ollut jo pari vuotta
ja on toivottavasti jatkossakin
toivo?
elämänhalu?
elämänilo?
TOIVO!
ELÄMÄNHALU!
ELÄMÄNILO!
ILO!
pelko
KIITOLLISUUS!

Elän aikamoista tunnemyrskyn aikaa. Kyhmyn löytyminen on muistoissa kuin se olisi löytynyt eilen. Se tunne, tässäkö tämä oli, puskee välillä todella vahvasti päälle. Varsinkin, kun ensin tuiki tuntematon ihminen, josta on tullut läheinen ystävä, kuolee tähän samaan paskaan sairauteen - yllättäen, varoittamatta, metastaasilöydön jälkeen reilussa kuukaudessa. Tai kun oma verisukulainen saa saman paskan diagnoosin, liian myöhään, metastaaseja löytyy levinnäisyystutkimuksissa. Tai kun facekaveri pistää viestin mesen kautta: mulla on rintasyöpä. Tai syöpäsisko kertoo käyneensä kevään viimeisessä naistenillassa ja tavanneensa uusia syöpäläisiä siellä. Silloin nousee suru pintaan. Ja viha. Ja vähän epätoivokin. Sen yritän polkea maanrakoon, pois pois pois. Ja surun kanssa kulkee käsikkäin myös pelko. Ja kun ne saa käsiteltyä, lajiteltua ja lokeroitua arkistoon, löytyy toivo, elämänhalu ja -ilo. Ilo ja kiitollisuus tästä päivästä, tästä hetkestä. Huominen tulee, jos niin on tarkoitettu. Luottavaisin mielin käyn taas nukkumaan, huomenna on uusi päivä.