Kuulumisia

Blogi on ollut viime aikoina vähän tauolla. Ei ole ollut oikein mitään kirjoitettavaa. Elämässäni selvästikin alkoi uusi luku vuosikontrollin myötä. Syöpä ei ole pahemmin mielessä pyörinyt, ei edes pukeutuessa, riisuutuessa tai peseytyessä, jolloin yksirintaisuus näkyy ja tuntuu. Proteesikin on jo niin vanha tuttu, ettei sen käsittely tunnu millekään. Olen siis tainnut sopeutua tilanteeseen aika hyvin. Syöpä tulee mieleen lähinnä silloin, kun joku siitä kysyy tai utelee, onko kaikki hyvin. Onneksi en enää ahdistu kysymyksistä. Sellainenkin aika oli.

Enään ei sieluun satu dosettiin Tamofenia laittaessa: "rintasyöpä, adjuvanttihoitoon, 5 vuoden ajan". Tosin välistä mietin, että kuinka kauan vielä näitä pitää syödä. Pahimmat hikoilut ovat helpottaneet. Itse asiassa tässä välillä oli muutaman viikon aika, että en hikoillut lainkaan. Tukihenkilöni aikoinaan kertoi, että hänellä Tamofenin aiheuttamat rankemmat hikoilut kestivät noin vuoden verran, ja samalla kaavalla tuntuu omanikin toimivan. Nyt on vähän stressinpoikasta pojan ylioppilasjuhlista, niin yöhikoilu on taas palannut, mutta ei läheskään niin rankkana kuin aikaisemmin.

Pientä kipuilua on päivittäin. Leikattu alue on välistä ihan kosketusarka. Nivelet on jäykkiä ja kolottavia, varsinkin lonkka ja polvet. Alaselkä kipeytyy herkästi. Päätäkin särkee lähes päivittäin. En enää kuitenkaan säiky näitä kipuja enää samalla tavalla kuin talvella. Nivelongelmien takana on alkava nivelrikko. Alaselkä oireilee huonokuntoisen "korsetin" takia, vatsalihaksia pitäisi vahvistaa. Ja lonkan koukistajat on vähän liiankin koukussa, venyttää pitäisi päivittäin. Päänsärkyjen takana on lihasjumit niskassa. Keppijumppa taitaisi olla tehokkainta, parantaisi samalla veren- ja imunestekiertoa leikatullakin alueella, eli varmaan helpottaisi niitäkin kipuja.

Herceptin-hoidoista tullut lihasheikkous alkaa helpottamaan. Sain vinkin farmaseuttiystävältäni syödä magnesiumia, ehkä se on auttanut. Lienee hyvinkin mahdollista, että mulle oli kehittynyt rankasta hikoilusta magnesiumvaje, vaikka suonenvedoista en kärsinytkään. Ehkä syksyllä uskallan taas aloittaa uintiharrastuksen. Siitäkin jouduin luopumaan, kun tuntui, etten jaksa uida 25 metrin altaanmittaa kunnolla. Ja ehkä syksyllä uskallan mennä kuntosalillekin, jos vaikka saisi rimpularanteisiin lisää paksuutta.

Tulevaisuudensuunnitelmiakin olen alkanut tekemään. Pieniä sisustusideoita mökille. Kotona kukkapenkkien uusimista - näen jo sieluni silmin, mille piha parin vuoden jälkeen näyttää. Töissä meillä on vuosittain kehityskeskustelut, omani oli pari viikkoa sitten. Pomo kysyi tavoitteitani seuraavalle vuodelle. Kerroin haluavani kuntoutua täysin työkykyiseksi. Sitä en kertonut, että jos siinä en onnistu, harkitsen lähteväni takaisin koulunpenkille päivittämään lukion jälkeiset kodinhoitajaopintoni lähihoitajan tietoihin ja taitoihin. Työ vanhusten parissa kiinnostaa edelleen.

Tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu myös tukihenkilönä toimiminen. Ei vielä, omasta sairausajasta on niin lyhyt aika. Nyt on vaarana, että peilaisin liikaa toisten kokemuksia omaani, saattaisin alkaa kipuilemaan henkisesti mennyttä, jolloin sairastunut - tukihenkilö -suhde kääntyisin päälaelleen. Tukihenkilönä toimimisen sijaan olisinkin itse tuettava.

Summa summarum, elämä jatkuu! Kuinka kauan ja missä kunnossa, sitä en tiedä, enkä itse asiassa halua tietääkään. Tietenkin toivon, että syöpä ei uusiutuisi, mutta sehän ei ole minun päätettävissä. Sen olen jo huomannut, että elämää ei kannata kuitenkaan ottaa itsestään selvyytenä. Mutkia ja karikkoja tulee vastaan, mutta asioilla on kuitenkin tapana järjestyä - tavalla tai toisella.