Painonhallintaa

Olen ollut lapsuudessa todella huono syömään. Muistan ala-asteen ajoilta päivittäisen pyyntöni koulun keittäjälle: "Yksi pieni peruna ja vähän kastiketta, kiitos!" Enkä paljoa enempää syönyt kotonakaan. Niillä eväillä kasvoin kuitenkin 160 cm mittaiseksi, mutta eivätpä vanhempanikaan mitään pitkiä hujoppeja ole. Laihanpuoleinen olin, lukioaikana terveydenhoitaja juoksutti mua punnituksissa, kun sai päähänsä, että mulla olisi anoreksia. Siitä sisuunnuin niin, että opettelin juomaan kahvia. Puoli kuppia kahvia, paljon sokeria ja kun sokeri oli liuennut, kuohukermaa ja juoma ääntä kohti. Paino nousi muutaman kilon ja terkka oli tyytyväinen - niin minäkin, saatoin vähentää kerman määrää kahvissani.

Aikuisuus meni herkutellessa. Saatoin syödä vaikka millaisia herkkuja ja juoda vaikka millaisia drinkkejä ilman, että mikään näkyi kupeilla. Liikuntaa en erikoisemmin ole koskaan harrastanut, hikinen iho ja hikiset vaatteet ovat aina kuuluneet inhokkijuttuihin. Kun aloin odottamaan esikoistani, olin lievästi alipainoinen. Kahden edestä syöntikään ei paljoa raskauskiloja jättänyt ja niistäkin pääsin melko helpolla eroon, kun huoli isoon ruokatorvenkorvausleikkaukseen joutuneen lapsukaisen selviämisestä oli päällä eikä ruoka kunnolla maistunut. Toinen lapsi meille sitten siunaantui vajaan 1½ vuoden kuluttua. Suunnittelin laihduttavani imettämällä tästä raskaudesta tulleet ylimääräiset kilot. No, poika olikin toista mieltä, vieroitti itsensä 4-kuisena ja kun en imettämisestä mitään ymmärtänyt, enkä tukeakaan osannut kysyä mistään, niin niinpä tästäkin pojasta tuli pullopoika (esikoista en ollut saanut imettää tuon ison leikkauksen takia ja mun maitotehtaat sulkeutuivat parissa viikossa). Pullukalle näytin ja piti tehdä jotain asialle. Kaalikeittodieetille siis! Kai sillä pari kiloa putosi, mutta varsinaisesti laihduin takaisin normaalipainoon sitten aikanaan takaisin työelämään palattuani. Jotain hyötyä siivoojan liikkuvasta työstä, saa hyötyliikuntaa koko päivän ja siitä vielä maksetaan palkkaakin!

Normaalipainoisena pysyin suunnilleen 40-vuotiaaksi. Sitten kävi se, mikä tapahtuu niin monille naisille ja miehille. Eipä enää pääsekään niitä kaloreita karkuun! Pikku hiljaa paino alkoi nousta, vähän kerrallaan. 70 kilon raja läheni uhkaavasti. Ja isäntä pullistui rinnalla. Yritettiin käydä kävelyllä, yritettiin karpata, suunniteltiin punttisalille lähtöä, mutta kun olisi ihan oikeasti pitänyt tehdä jotain, eikä vain meinata. 

Sitten löytyi se kyhmy. Stressi laihdutti. Tuo blogikuva on otettu diagnoosin saannin jälkeen, leikkausaikaa vielä odottelen kuvan ottohetkellä. Mä olen ollut yhtä lommoposkinen joskus nuorena neitona. Leikkausta odotellessa kulutin aikaani tekemällä pitkiä kävelylenkkejä, saatoin olla 4-6 tuntia liikenteessä. Ehkä silläkin oli vähän vaikutusta painoon. Leikkauksen jälkeen vauhti vähän hiljeni, lenkit muuttuivat suunnilleen tunnin mittaisiksi. Ja vihdoin viimein sitten alkoi sytostaattihoidot. 

Mulla, kuten varmaan niin monella muullakin syöpään sairastuneella, oli kuvitelma, että sytostaattien aikana laihtuu. Odotin oksentelua, ruokahaluttomuutta, ikävää oloa. Rintasyöpäpotilaan oppaassa kyllä väitettiin, että rintasyöpäpotilaat tuppaavat lihomaan, mutta en uskonut sitä. No, totuushan on, että rintasyöpäpotilaat ihan oikeasti tuppaavat lihomaan. Mullekin tuli puolessa vuodessa kymmenisen kiloa lisää painoa. Posket pullotti, peilin ohi kulkiessa näytti, että ohi lyllersi kaljatynnyri, jolla oli pieni kalju pää ja paksut jalat. Sopivien housujen löytäminen oli työn ja tuskan takana, kun nykymuoti ei oikein ota huomioon paksureisisiä naisia. Tai jos housut olisivatkin reisistä mahtuneet, niin sitten isot pohkeeni eivät sopineet. Ei tuntunut kivalle, ei. 

Koska olin mukana Herceptin-tutkimuksessa, joka Herceptin-reissulla (ja myös CEF-jakson aikana) jouduin kiipeämään ensimmäisenä puntariin. Ja joka kerta se näytti vähän isompaa lukua. Ja joka lääkärireissulla syöpälääkärini laski painoindeksin ja huomautti ylipainosta. Olin kuulema 20 cm liian lyhyt painooni nähden. Laihduttaa en kuitenkaan saanut, olisi pitänyt yrittää pitää paino ennallaan. Eipä onnistunut sellainen tältä tytöltä.

Sytostaatit meni, tuli kesä ja sädehoidot. Vihdoin viimein sädehoitokin oli ohi. Sädehoidon aikanahan paino ei saisi muuttua mielellään lainkaan. Sädehoitoannokset kun määritellään painon mukaan. Jos laihtuu liikaa, saa liikaa säteilytystä ja jos taas lihoo, annos jää liian pieneksi. Sädehoidon aikana onnistuin pitämään painon jota kuinkin tasaisissa lukemissa. Ja kun oma syöpälääkärini vihdoin antoi luvan keventää painoani, olin huojentunut. En kuitenkaan saisi laihduttaa millään pikadieettihommalla. Ruokavalioni pitäisi olla mahdollisimman monipuolinen, ihan normaalia suomalaista ruokaa. Yhdessä sitten suunniteltiin, että hyvä painonpudotusvauhti olisi 5 kg vuodessa.

Jos sytostaattihoitojen aikana lihoo, niin niin kuulema lihoo Tamofeninkin aikana. Hankala urakka olisi siis edessä, varsinkin kun karppaus ja muut dieetit oli kiellettyjä. Kirjastosta lainasin Suomalaiset ravitsemussuositukset 2014 (jessus, kun olikin kuivaa luettavaa!) ja Duodecim-kustannukset kirjan Laihdu pysyvästi - hallitse painoasi (kirjoittaneet Pertti Mustajoki ja Ulla Leino). Tuota laihdutuskirjaa lukiessani koin jonkinlaisen, lähes hurmosmaisen, herätyksen! Voisin laihtua syömällä monipuolisesti ja näkemättä nälkää! Varsinkin kaalikeittodieetillä nälkä oli loppuvaiheessa jatkuva vieras - eihän sitä pystynyt syömään niin paljon, että nälkä olisi lähtenyt! 

Aloin pitämään ruokapäiväkirjaa. Merkkasin ylös jokaisen suupalan, jonka söin tai join. Hyvin pian huomasin sen, minkä jo tiesinkin. Syön hirveän määrän leipää päivässä. Ja liian vähän kasviksia ja hedelmiä. Ruokapäiväkirjan pidossa oli myös se hyöty, että kun kaikki piti kirjata ylös, niin hyvin nopeasti alkoi napostelu vähenemään ja muuttamaan muotoaan. Eihän niitä voinut syödä, kun koko ajan olisi pitänyt kirjata ylös herkutteluaan ;) Voileipävälipalat korvaantuivat rasvattomasta rahkasta tai luonnonjugurtista ja marjoista tehdyillä herkuilla tai porkkanalla. Yritin arvioida syömämääriäni: 3 pientä perunaa, broilerinfilee, n. ½ dl kastiketta. Totesin hankalaksi menetelmäksi, joten otin käyttöön lautasmallin: puolet lautasesta täytetään kasviksilla (peruna ei ole kasvis), 1/4 lautasesta täytetään perunalla, riisillä tai makaronilla (mieluiten täysjyvä) ja 1/4 lautasesta täytetään lihalla. Parin aterian jälkeen totesin, että jos syön niin paljon joka kerta, kun syön lämpöisen aterian, niin en kyllä laihdu vaan lihon ja paljon! Isot Teema-lautaset lähti siis juhla-astiakaappiin ja sieltä siirsin pienemmät lasilautaset päivittäiseen käyttöön. Nyt alkoi lautasmallin mukainen ateria olla sen kokoinen, että jaksoin sen syödä, mutta nälkäkin lähti.

Ja kun kerran meinasin laihduttaa, niin tarvitsin vaa'an. Kyllähän meillä sellainen aataminaikainen puolen kilon tarkkuudella näyttävä vaaka on, mutta nyt sijoitin muutaman kympin digitaalivaakaan. Aloin punnita itseäni päivittäin, alasti aamukahvin jälkeen, ennen aamupalan syöntiä. Ostin ison vihkon, johon päivittäin merkkasin syömiseni ja painoni. Kolmen viikon jälkeen kyllästyin ruokapäiväkirjan pitoon. Merkkaan siihen enään selvästi poikkeavat herkut: täytekakut ja muut leivonnaiset tms. 

Ruokailuun on tullut tarkka rytmi: aamukahvi + aamulääkkeet, n. tunnin kuluttua aamupala, n. 3 tunnin kuluttua lounas, siitä 3:sen tuntia ja välipala, taas 3:sen tuntia ja toinen välipala, 2-3 tuntia ja päivällinen. Ei iltapalaa, koska päivällisen syömme sen verran myöhään. 5 ateriaa päivässä, joista 2 lämpimiä. Verensokeri pysyy koko ajan tasaisena, ei tule näläntunnetta eikä siitä johtuvaa napostelutarvetta. Ja kun syö usein ja säännöllisesti, voi syödä pienempiä annoksia kerralla. Vatsalaukku pienenee pikku hiljaa, ei enää jaksa syödä isoja annoksia. Leivän syönnin olen suunnilleen puolittanut. Kun ennen otin ruispaloja 2 kerrallaan (eli 4 leipäähän siitä tulee), niin nyt otan vain yhden ruispalan. Ja useimmiten otan leivän sijasta porkkanan tai hedelmän. Joka ruoalle yritän laittaa lämpöisen lisäkkeen, yleensä pakastevihanneksia. Aurinkokasvikset on meidän perheen suosikki. Muuten, pakastevihannekset ovat lähes yhtä hyvä vaihtoehto ravintoarvoltaan kuin tuoreet kasvikset!

Laihduttaminen on helpompaa, kun liikkuu. Työni on hyvää hyötyliikuntaa, mutta siivoustyö ei kohota kuntoa. Siispä miettimään mieleistä kuntoilumuotoa. Kävely olisi kivaa, mutta jalkapohjat oli edelleen huonossa kunnossa sytostaattien jäljiltä. Hermovaurio oikeassa jalkaterässäkin häiritsi, tunnottomat varpaat kipunoivat parin kilsan kävelyn jälkeen. Pyörällä pääsi nopeasti joka paikkaan, siispä vaihdoin kävelyn pyöräilyyn. Halusin kuitenkin tehdä jotain muutakin kuntoni hyväksi. Mieli teki uimaan. Pari päivää uintiajatusta pyörittelin mielessäni, sitten päätin lähteä kokeilemaan. Käyhän Marika taistelee -blogin Marikakin uimassa lapsineen ja on yksirintaisena pesulla muiden naisten joukossa. Jos en kestä siellä oloa, niin ainahan voin lähteä pois! Ei muuta kuin uimahallille kokeilemaan omaa kanttia. Hengissä selvisin, ilman traumoja, joten lapsuuden aikainen uintiharrastukseni sai taas jatkoa. Uimassa pyrin käymään 2-3 kertaa viikossa, tosin nyt lääkekuurilla on uinti ja muukin liikunta jäänyt. Uinti, pyöräily ja kävely ovat hyvää kestävyysliikuntaa. Vielä täytyisi alkaa harrastamaan voimaliikuntaa. Ehkäpä talven aikana saan luuni raahattua punttisalille.

Pikkufiba tuossa laihdutushommassa kuitenkin sattui, ihan itsestään ja puoliksi huomaamattani. Laihduinkin 7-8 kiloa suunnitellun 5 kilon sijaan. Nyt olen rauhoittanut tilanteen, annan elimistölle aikaa toipua flunssasta ja lääkekuurista, mutta meinaan jatkaa vielä urakkaani. Jos puntari jumiutuu tähän 67-68 kg, olen ihan tyytyväinen. Mahdun taas kokoon 40, vyötärö on tullut esiin läskien alta ja löysin suhtkoht kivuttomasti uudet housutkin (ja kaikki housut, joita kokeilin, menivät jalkaani niin reisien kuin pohkeidenkin kohdalta =) ). Mutta yhtään ei itkettäisi, jos vielä 2-3 kiloa lähtisi pois.