D tuli meille, toivottavasti vain kylään

Olen ollut enemmän tai vähemmän alakuloinen jo parisen vuotta, ellen pidempäänkin. Olen aina tuntenut vahvasti, mennyt ilosta itkuun ja itkusta nauruun. Sydän on ollut usein syrjällään huolesta. Elämä ei ole ollut huoletonta ennen syöpääkään ja moni koettu asia on jäänyt "pureskelematta", olen vain haudannut ne jonnekin taka-alalle. Nyt nämä vanhat, käsittelemättömät asiat alkavat nostaa päätään. Ja samaan aikaan hermoilen tulevaa vuosikontrolliani. Pääkoppa on niin täynnä kaikkea, ei pysty enää kaikkea käsittelemään, pistämään palikoita järjestykseen. Itkettää päivittäin, en edes tiedä mitä itken. Alakuloni on kääntymässä, tai varmaankin on jo kääntynyt D:ksi, depressioksi. En osaa oikein tarttua mihinkään hommaan, mutta eilen sentään tajusin, että nyt täytyy saada ulkopuolista apua, ei tämä odottamalla parane, kun on huonommaksi mennyt koko ajan. Sain tälle päivälle ajan työterveyshoitajallemme, lähden kohta hänen vastaanotolleen. Katsotaan nyt, mitä se tapaaminen tuo tullessaan.