Töitten aloittamisen myötä iski siis flunssa. Kuumetta, nuhaa, väsymystä, mutta kerrankin lähes yskätön flunssa. Nukun aika paljon selälläni ja räkähän sitten valui yön aikana nieluun, sen pois yskimiseen meni aamuisin yllättävän paljon aikaa. Ja kun flunssa hellitti, aloin saamaan lieviä poskiontelo-oireita. Tällä kertaa nenäkannu auttoi, aloitin varmaan huuhtelut ajoissa. (Nenäkannu on mainio apu niin flunssa- kuin allergiseenkin nuhaan, suosittelen lämpimästi. Nenäkannun voi ostaa apteekista, luontaistuotekaupasta tai allergialiitolta.)
Noin viikko flunssan jälkeen aloin yskimään. Kuivaa sitkeää yskää, jatkuvaa köhimistä. Olin ihmeissäni, ei ollenkaan tyypillistä flunssayskääni, jolloin alussa yskä on limaista ja parin päivän kuluttua muuttuu kuivaksi, hakkaavaksi yskäksi, joka tuntuu ennemminkin olevan kurkun ärsytyksestä johtuvaa kuin keuhkoputkista tulevaa. Netistä tutkiskelin sädehoitoyskän oireita: kuiva yskä, korkea kuume, hengenahdistus. Mulla oli pelkkä kuiva yskä.
Muutaman päivän kuluttua tunnistin yskätyypin. Tämän täytyy olla allergista. Olen aiemmin siivonnut homekoulua, siellä köhin jatkuvasti ja kärsin myös nivelongelmista. Kun siirryin nykyiseen työpisteeseeni, nivelkivut loppuivat kertaheitolla, yskä kylläkin jatkui, mutta siitepölykausi oli pahimmillaan. Juuri tuon homekoulutaustan takia ajattelin, että olen allergisoitunut homeille ja kun syksy on ollut niin lämmin ja kostea, homeitiöitä on riittänyt tänä syksynä. Aloitin antihistamiinien syönnin.
Antihistamiineista huolimatta yskä vain jatkui. Työterveyshoitaja ei ottanut yskääni oikein mitään kantaa, lähinnä vetosi allergisuuteeni. Syöpäyhdistyksen neuvonta-asemalta kyselin sädehoitoyskästä. Hän painotti hengenahdistusoireita: tasamaallakin kävellessä täytyisi haukkoa henkeä. Yskästä huolimatta jaksoin tehdä töitä, pyöräillä, uida... Pikku hiljaa alkoi pelottamaan, mitä tämä oikein on.
Netistä yritin löytää keuhkometastaasin oireistoa. Suomenkielisiltä sivuilta en löytänyt mitään, englanninkielisiltä en ole ehtinyt etsimään. Tuli Herceptin-päivä, syöpähoitajani kanssa juteltiin yskästäni. Hänkin oli huolestunut siitä ja kun heitin, että sitä kamalinta vaihtoehtoa (metastaasia) en haluaisi ajatella, hän vastasi jotain lyhyesti sellaiseen tyyliin, että ymmärsin, ettei etäpesäke ollut aivan poislaskettu mahdollisuus. Nyt alkoi tosissaan pelottamaan.
Lopetin antihistamiinien syönnin, turha tuhlata niitä, kun niistä ei apua ollut. Elämäni oli sen verran hektistä, että ei tullut lääkärillekään aikaa varattua. Toisaalta, olen joskus yskinyt parikin kuukautta ja käynnyt 2-3 viikon välein lääkärissä "turhaan": ei rohinoita, ei vinkumisia, yskänlääkereseptin olen saanut, joskus astmapiipun. Sekin vähän hillitsi lääkärille menoa. Eihän meidän työterveyslääkäri varmaan edes tiedä, mikä sädehoitopneumonia olisi, pitäisi taas neuvoa ja opastaa. (Miksi työterveydestä löytyy aina niitä kurssinsa huonoimpia lääkäreitä ja miksi ne aina osuu just mun työpaikkani omiksi lääkäreiksi???) Ja olihan mulla jo aika SOLD-tutkimukseen liittyvään sydämen pumppaustehon gammakuvaukseen, labrakokeisiin ja lääkäriin. Jos nousisi kuumetta tai tulisi sitä hengenahdistusta tai alkaisi tulla ysköksiä, menisin päivystykseen - päätetty!
Vähän mietin "sydänyskänkin" mahdollisuutta. Sekä isän että äidin puolella on pumppuvikaa, isänikin jäänyt eläkkeelle sydämestään 59-vuotiaana, äitinsä sai sydänvikadiagnoosin alle 30-vuotiaana. Mutta kun pumppu tuntui hyvin kestävän niin liikunnallista kuin henkistäkin stressiä, aloin olla entistä enemmän varmempi siitä, että mulla on kuin onkin etäpesäke keuhkoissa.
Sydämen gammakuvausta jännitin hiukan, en niinkään tuloksia vaan sitä, alanko yskimään kesken tutkimuksen. En tainnut yskiä, kun hoitaja kiitteli, että hyvin meni. Vaikka olinkin yöni saanut nukuttua, tutkimuspöydän hiljainen tärinä ja hiljaisella soiva musiikki olivat tuuduttaneet mut uneen melkein heti tutkimuksen alettua.
Vielä oli viikonloppu ja maanantaipäivä epätietoisuuden aikaa, ennen kuin pääsisin syöpälääkärille. Viikonloppuna oli onneksi puuhaa, vietimme vanhimman poikamme valmistujaisia pienen pienessä piirissä ja anoppi jäi miesystävänsä kanssa meille yöksi. Pistimme korttiringin pystyyn, saunoimme ja söimme hyvin. Mukava viikonloppu ilman alkoholia =) Maanantaikin sujahti nopeasti, töissä oli kiireitä ja töistä menin suoraan Syöpäyhdistyksen kurssille. Kotiin päästyäni söin, facebookkailin vähän aikaa ja painuin nukkumaan. Rankka päivä vaati veronsa, nukuin kertaakaan heräämättä koko yön.
Aamulla olin tunnin verran töissä, sitten läksin ajelemaan sairaalalle. Ajatukset harhailivat, ajamiseen oli vaikea keskittyä. Onneksi sinne ei montaa risteyttä käännyttäväksi ole, lähes suoraa tietä saa posotella - olisin varmaan kääntynyt jossain väärästä risteyksestä tai väärään suuntaan, jos risteyksiä olisi ollut enemmän. Olin hyvissä ajoin sairaalassa, ehdin nauttia sämpylän ja kahvin aamupalaksi ennen lääkärin tapaamista.
Odotustilassa täytin terveyskyselyn ja hoitajani mittasi verenpaineeni. Verenpaineet oli hyvät, pulssikin vain 79, vaikka jännitin kuin pieni eläin. Olin koko ajomatkan miettinyt, mitä tapahtuisi, kun röntgenkuvien katsomisen jälkeen lääkäri kertoisi, että mulla on etäpesäkkeitä keuhkoissa. Apua!!!
Ensimmäisen yskänpuuskani jälkeen lääkäri katsoi huolestuneena mua, kyseli yskästä, moitti, kun en ole käynyt lääkärissä. Sitten hän alkoi kysellä tutkimuskysymyksiä, lähes kaikkiin kysymyksiin vastaukseni oli ei, ei ole oireita. Varpaiden puutumisoireetkin alkavat helpottamaan hiljalleen. Toisen yskänpuuskan jälkeen lääkäri kääntyi hoitajaan päin ja sanoi: "Otetaan röntgenkuvat!" Keuhkoja hän ei edes kuunnellut, suoraan röntgeniin vastaanoton jälkeen (jouduin sen aikaan odottamaan, että hän saneli röntgeniin tietoni ja sopi röntgenlääkärin kanssa, että hän katsoo kuvani pikaisesti sädehoitopneumonian varalta).
Röntgenissä en montaa minuuttia ehtinyt penkillä vanhenemaan, kun mut jo kutsuttiin kuvattavaksi. Vaikka tässä vuoden aikana onkin jo useamman kerran keuhkot kuvattu, niin aina jaksan jännittää sitä hengityksenpidättämisaikaa. Muistan niin elävästi nuoruudestani astmatutkimusten aikaan tehdyt keuhkoröntgenkeikat, aina jouduttiin ottamaan uusintakuvia, kun aloin joko yskimään liian aikaisin tai en jaksanutkaan pidättää hengitystä riittävän pitkään. Nykyröntgenkoneet on nopeita: "Vedä keuhkot täyteen ilmaa, hengittämättä, saa hengittää!" ja samassa ajassa kuin luit tuon litanian ääneen, kone on jo ottanut kuvan. Pääsin takaisin lääkärin odotustilaan odottelemaan tuomiotani.
Nyt olin jo paljon rauhallisempi. Kuvat on otettu, kohta saan tietää, epätietoisuus loppuu. Lueskelin vanhaa Me Naisia, talviolympialaisten aikana ilmestynyt lehti. Toimittajia ei erikoisemmin urheilukisat kiinnostaneet, enemmänkin kaikki oheistoiminta, mitä olympialaisiin liittyy. Olihan siinä mukava pelikin räntälomalla pelailtavaksi. Naureskelin hoitajani kanssa 3-rastin tekstiä: " Koskaan ei ole liian myöhäistä testata, pysyykö kynä tissin alla. Jos ei, mene suoraan kohtaan 4. Jos pysyy, hittojakos siitä, mene kohtaan 4." Kynä on pysynyt jo vuosia tissin alla, mutta hittojakos siitä, suoraan kohteeseen... Jaahas, lääkäri tulikin kutsumaan huoneeseensa. Apua, taas alkoi jännittämään!!!
Hän räväytti röntgenkuvat tietokoneensa näytölle ja voih, mulla on todella kauniit keuhkot! Mielettömän hyvät kuvat, ei varjostuman varjostumaa missään! Mutta koska lääkärini oli huolissaan siitä, että mulle saattaisi olla tulossa sädehoitopneumonia, hän määräsi mulle lääkkeet siihen: 10 päivän antibioottikuuri ja sen lisäksi 4 viikon kortisonikuuri, aloitus heti samana päivänä. Etäpesäkkeistä ei puhuttu mitään, en ollut maininnut peloistani, enkä siinäkään asiasta kysynyt. Kuvissa ainakaan ei mitään näkynyt.
Olen nyt syönyt lääkkeitä 2 päivän ajan. Yskä ei ole vielä muuttunut miksikään, mutta eihän lääkkeet koskaan heti auta. Toivottavasti auttavat kuitenkin viikon sisällä, muutoin joudun soittamaan syöpähoitajalleni - ja tiedän, että sitten alan taas pelkäämään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti