Vedin eilen pääni täyteen. Yhtään en tuntenut syyllisyyttä asiasta, olin kännini ansainnut. Heti töistä tultuani avasin (tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin vanhempi poikani avasi mulle, kun omat voimani pullon avaamiseen eivät riittäneet) kuohuviinipullon, jonka olin keskiviikkona ostanut Alkosta. Kaadoin viiniä kolmeen lasiin, mielessäni surin kylläkin sitä, että isäntä ei vielä ole kotiutunut, eikä ollut kilistelemässä kanssamme. Kilistimme siis kolmestaan ja juhlistimme hoitojeni päättymistä. Jessss!!! Keskiviikkona 4. päivä maaliskuuta 2015 sain vihon viimeisen Herceptin-hoitoni. Leikkauksesta oli aikaa kulunut 1 vuosi ja päivää vaille 4 kuukautta, syöpähoidoissa olin juossut 1 vuoden, 2 kuukautta ja 1 päivän. Sytostaattiaika meni ennalta suunnitellusti, vaikka olinkin kerran osastohoidossa, ei yhtäkään sytostaattipäivää tarvinnut siirtää flunssien, antibioottien tai liian alhaisten veriarvojen takia. Yksi Herceptin-keikka sen sijaan siirtyi sitkeän flunssan takia ja viime joulukin siirsi hoitoani reilulla viikolla - ymmärrettävistä syistä sytostaattipotilaat olivat etusijalla. Ja nyt vihdoin ja viimein ramppaaminen sairaalassa päättyi! Viimeinen hoito meni yllättäen ilman itkuja, vaikka luulin pillittäväni vähän väliä. Ehkä asiassa auttoi se, että oma hoitajani oli lomalla ja olin sijaisen ja harjoittelijan käsissä. Ja koska mulla on ollut koko ajan jotain pientä jarrua kaikissa hoidoissa ja muissa, niin eihän tämäkään kerta sitten voinut mennä ihan viimeisen päälle putkeen. Sairaala-apteekki oli jostain syystä unohtanut toimittaa aamusytostaattien mukana Herceptin-annokseni. Jouduin siis istuskelemaan ehkä tunnin verran ylimääräistä, mutta eihän mulla ollut kiire mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti