Kuulumisia

Viimeiseen kuukauteen on mahtunut monenlaista. Itkupäivien takia hakeuduin työpsykologin juttusille. Tai paremminkin menin sinne, koska olin luvannut hakevani ammattiapua, jos itkupäiviä alkaa olemaan liikaa. Olen nyt pari kertaa käynyt psykologin vastaanotolla ja vaikka ensin tuntui, ettei asioiden vatvominen ääneen mitään auttaisi, niin kyllä siitä apua on ollut. Suosittelen lämpimästi elämän kriisitilanteissa ammattiauttajan puoleen kääntymistä. Siellä olen pystynyt puhumaan sellaisistakin asioista, joita en ole muille puhumaan - joko "hyvät tavat" tai toisen "säästäminen" on estänyt syvimpien tuntojeni puhumista. Tästä muuten oli aikoinaan puhe tukihenkilöni kanssa. Hän totesi kerran, että hänestä tuntuu, että en anna itsestäni kaikkea, että pidän asioita sisälläni. Joo, tottahan se on ollut - ja tulee varmaan jatkossakin olemaan. Vaikka hän on koulutettu tukihenkilö ja vaikka tiedän, että heillä on omat tukikeskustelut, joissa he voivat purkaa mieltänsä vaivaavat tukitilanteet, en siltikään silloin alussa, leikkauksen jälkeen, hoitojen aikana, pystynyt purkamaan sitä kaikkea paskaa, mitä sisälläni kiersi. Kuolemanpelkoa. Epäilystä hoitojen tehottomuudesta. Pettymystä, miksi minä. Väsymystä olemaan sairas ja uupunut. Malttamattomuutta, että kaikki loppuisi pian. 

Psykologi suositteli mulle mindfullessia. Mulla on yöpöydällä herra Mindfulnessin, Jon Kabat-Zinn'in Kutsu tietoisen läsnäolon harjoittamiseen -kirja odottamassa lukemistani. Yllättävän vaikeaa siihen on kuitenkin tarttua. Taidan joutua uusimaan lainan, ennen kuin kirja on luettu tai edes selattu läpi. Mutta kyllä mä siihen tutustun. Tarvitsen stressinhallintamenetelmiä. Joitain hengitysharjoituksia teenkin, mutta lisäharjoitteet eivät olisi lainkaan pahasta.

No, tämä riittäköön pään pöhinöistäni tällä kertaa. Tai sen vielä totean, että olen edelleen alakuloinen, mutta depressioon asti tilani ei ole mennyt. Eli D ei sittenkään tullut meille vierailulle, vaikka niin luulinkin.

No, mitäs muuta tässä vuoden vaihteen jälkeen on tapahtunut? Kuherruskuukausiaikani töissä on päättynyt, olen joutunut tekemään oman työni lisäksi tuurauksia. Lisätyöt väsyttävät, mutta en niistä kuitenkaan ole kieltäytynyt. Olen ajatellut, että yritän ottaa osaa kulujen vähentämiseen suostumalla tuurauksiin. Ehkä lisätyöt vähän kohottavat paikalleen junnaamaan jäänyttä kuntoanikin, niin ainakin toivon.

Töissä käynti on kyllä imenyt viime aikoina musta mehut niin täydellisesti, että en ole paljoa jaksanut vapaa-aikana liikkua. Osan energiastani on kyllä vienyt flunssakin. Uinti on jäänyt, uimakorttini meni vanhaksi flunssan aikana ja olen sen jälkeen käynyt uimassa vain kerran. Pyöräteitä on aurattu todella huonosti ja koska sohjossa fillarointi on sekä raskasta että vaarallista, olen kulkenut työmatkat enimmäkseen kävellen. Paitsi tällä viikolla olen mennyt autolla. Isäntä kun on taas ulkomaankeikalla, ja kun auto on niin helppo vaihtoehto. Ei hyvä juttu ollenkaan, mutta yritän olla itselleni armollinen tässäkin asiassa.

Talviloman pidin hiihtolomaviikolla. Olin suunnitellut, että teen sitä, mikä tuntuu hyvälle ja ulkoilen päivittäin, uimaankin pääsisin vaikka joka päivä, kun työt eivät olisi häiritsemässä. No, eipä tullut pahemmin ulkoiltua eikä muutoinkaan liikuttua, mutta tapasin paljon ystäviä, söin hyvin ja liikaa, kävin Helsingissä Amoenan myymälässä (taivas, mikä paikka! =) ) ja nukuin paljon, todella paljon. Yhtenä päivänä kävelin nelisen kilsaa automarketista kaupunkiin. Kävin syöpäsiskojen kanssa syömässä ja parilla tuopillisella. Piristävä ilta ja koska kotiuduimme varhain, ei pääkään tullut kipeäksi. Niinpä uskaltauduin seuraavana päivänä uimaan. Olin suunnitellut uivani tunnin ajan, mutta kyllä mulle puoli tuntia sillä kertaa riitti. Eli eihän se mikään aktiiviloma ollut ainakaan liikunnan puoleen, mutta muutoin kyllä latasin akkujani.

Akkujen latailua kyllä häiritsi aika tavalla sairaalasta tullut paksu kirje. Yksivuotiskontrolliaikoja! Eniten pelkäsin mammografiaa ja ultraäänitutkimusta. Mulla kipeytyi pari-kolme kuukautta sitten leikatun puolen kainalo ja rinnan alue. Kainalosta en löytänyt mitään, mutta leikkausarven yläpuolelta löysin pienen pitkulaisen kyhmyntapaisen. Paniikkihan siitä tuli, vaikka tiesinkin, että myös meiltä rintasyövän läpikäynneiltä löytyy paljon hyvänlaatuisia muutoksia, ei ne kaikki kyhmyt automaattisesti tarkoita syöpää. Hieman jännitti sekin, millainen röntgenlääkäri ultrausta tekisi, pystyisikö häneltä mitään kysymään tai puhuisiko hän mitään muuta kuin päivää ja näkemiin.

Mammografia sattui tällä kertaa aivan tajuttomasti. Jo kirjettä lukiessani ajattelin, että otan varmuuden vuoksi aamulla särkylääkkeen, sillä aavistelin mammon sattuvan tällä kertaa, mutta enhän mä sitä sitten muistanutkaan aamulla ottaa. Oikea tissi kun piti repiä juuria myöten levyjen väliin, kun silloin 2013 siinä oli pari pientä palluraa löytynyt ihan rintarauhasen yläosasta. Auts, auts, auts!

Ja leikattua aluetta kuvattaessa jäi solisluuta levyjen väliin :( Pari viikkoa ruhje siinä näkyvissä sitten oli. Radiologia en onneksi joutunut kauaa odottamaan ja oli sama naislääkäri kuin edelliselläkin kerralla. Hän kysyi, onko mulla ollut mitään erityistä ja kerroin kivuistani. Seurailin monitorista ultrausta. Kuvasta tuli mieleen sellainen sisustusjuttu, jonka joskus näin ehkä pankkineuvojan luona. Kahden lasilevyn väliin oli laitettu eriväristä hiekkaa nesteeseen. Rintani näytti aivan samanlaiselle, poikkileikkauskuvalle hiekkadyynistä. Lääkäri teki huolellista työtä, erityisen tarkkaan hän tutki kipeät alueet. Monitorissa kaikki näytti tasaiselle hiekkaerämaalle. Tutkimuksen jälkeen lääkäri hymyili tyytyväisenä ja kertoi, että kaikki näyttää hyvälle. Olen kaikille kertonut, miten kivi putosi sydämmeltäni, mutta kyllä se kivi oli ison kallion kokoinen. Mikä helpotus! Pattini on mitä ilmeisemmin rasvapatti, harmiton ja yleinen.

Mammografian jälkeen oli laboratorioaika. Täällä meidän sairaanhoitopiirissämme rintasyöpäpotilaiden kontrolleihin ei kuulu laboratoriotutkimuksia, mutta koska olen mukana siinä SOLD-tutkimuksessa, niin mun kontrolleihin kuuluu verikokeet. Pari pientä putkilollista täti otti, en viitsinyt kysyä, mitä niistä analysoivat. Sen tiedän, että rintasyöpämarkkeria CA15-3:a ei näytteistä etsitä.

Samalla viikolla piti vielä olla sydämen pumppaustehon magneettikuvaus, mutta kotona olikin kirje, jossa valiteltiin, että tämä tutkimus oli jouduttu siirtämään viikolla eteenpäin. Samalla sitten siirtyi yksivuotiskontrollin lääkärinvastaanottokin, peräti kahden viikon päähän. Jos ei olisi tuota pumpun magneettikuvausta eikä labrakokeita jännitettävänä, olisin tyyni ja rauhallinen, mutta tottahan toki nyt jännitän lääkärin vastaanottoa. Entä jos mulle onkin kehittynyt sydämen vajaatoiminta? Entä jos mun lievä kuvotukseni ei johdukaan stressistä, vaan labrakokeissa näkyykin maksa-arvoissa heittoa? Tai jos tuo mun selkäkipuni onkin nikamassa olevan etäpesäkkeen aiheuttamaa, vaikka ei niin kovaa ole ollutkaan, että siihen särkylääkkeitä olisin joutunut ottamaan? Voi paska, tätä jatkuvaa pelkäämistä!!!