Alakuloa

Loppukesä oli lämmin, tai paremminkin kuuma, ja kaunis. Töissä hiki virtasi, oman osansa toi tietenkin tuo iki-ihana Tamofen... Onneksi sitä tarvitsee enää syödä noin 4 vuotta. Vuoden verran meni, ennen kuin totuin lääkärin kirjoittamaan reseptiohjeeseen: rintasyöpä adjuvantti hoitoon 5 vuoden ajan. Enää ei tule itkuinen olo tekstiä lukiessa. Mutta edelleenkin käännän paketin toisin päin tai peitän tekstin kädelläni annostellesani lääkkeen dosettiin.

Kouluvuoden alku ei tuonut paljoa muutoksia meidän koulusiivoojien työhön, lähinnä töiden aikataulutusta olemme muuttaneet. Ekoina päivinä tuntui, että uusien opettajien lisäksi oli kouluun tullut hurjan paljon uusia oppilaita. Kaikki lapset olivat kasvaneet kesän aikana niin hurjan paljon, että enhän mä heitä tunnistanut lainkaan :) Uusia oppilaita oli todellisuudessa paljon. Tietenkin lähes 100 ekaluokkalaista, mutta myös kolmasluokkalaisia oli tullut lisää. Siinähän mulla sitten opettelemista onkin, kun yritän huonolla kasvomuistillani taas näitä lapsukaisia oppia edes jotenkin tunnistamaan.

Kesäloman jälkeen työ toi toivottua rytmiä elämääni, mutta jestas kun kaikki on tuntunut niin raskaalle. Onnistuin tietenkin imuroimaan flunssankin heti ekalla viikolla. Kuume nousi mökkireissulla lauantaina, sunnuntaikin meni kuumeillessa. Maanantaiaamuna soitin pomolle, että olen kipeä. Hän kysyi, menenkö lääkäriin vai olenko omalla ilmoituksella poissa. Pyysin sairauslomapäivän omalla ilmoituksella, sillä olisin joutunut menemään taksilla työterveyteen, kun lompakosta ei löytynyt käteistä ja lähin pankkiautomaattikin on pitkän matkan päässä. Piheys oli kuitenkin suuri virhe, sillä tiistaina olo ja ulkomuoto olivat sellaiset, että turha olisi ollut työterveyteen enään mennä, ei siellä olisi muuta tehty kuin päätä taputettu ja käsketty töihin. Palasin siis töihin yhden kuumeettoman päivän jälkeen, räkäisenä, yskäisenä ja väsyneenä. Nuhaa ja yskää riittää vieläkin, joten varasin maanantaille lääkärin.

Flunssa, väsymys, pienet muutokset töissä ovat aiheuttaneet yllätävän paljon harmistumista omassa mielessäni. Sekin on kenkuttanut, että flunssan takia en ole päässyt punttisalille. Uuteen harrastukseen tuli heti alkuvaiheessa katkos, ja jostain idioottimaisesta syystä tunnen siitä melkeinpä syyllisyyttä. Todella idioottimaista, koska pitkän kaavan mukaan Herceptiniä saaneena mun kannattaa todellakin välttää sydämen ylimääräistä rasittamista, koska Herceptin voi kuulema aiheuttaa vajaatoimintaa jopa pari vuotta käytön lopettamisen jälkeen. Eli ei punttisalia ennen kuin flunssa on selätetty.

Henkistä oloa ei ole yhtään parantanut äidin sairastuminen. Perusterve seitsemänkymppinen äitini soitti kuukausi sitten ja kertoi olevansa sairaalassa! Oli meinannut lähteä mattopyykille, mutta olo olikin ollut niin huono ja nilkatkin yllättäen turvonneet, että lähtikin sitten terveysasemalle päivystävälle lääkärille, joka lähetti sydänfilmin jälkeen keskussairaalaan tarkempiin tutkimuksiin. Vielä ei ole kunnolla selvinnyt, mikä äidin sydämen on "rikkonut", ensi viikolla on vihdoin viimein tarkempia tutkimuksia edessä. Sydänkohtauksesta ei kuitenkaan ole ollut kyse, mutta mitä ilmeisemmin äiti tulee saamaan sydämentahdistimen. Vaikka olen välillä tuntenut äiti-tytär -suhteemme hyvinkin ongelmaisiksi, välitän ja rakastan äitiäni ja olen ollut hyvin huolissani tästä kaikesta, vaikka en sitä kunnolla osaa ehkä näyttääkään hälle.

Väsymyksestä johtuen en ole jaksanut tehdä paljoa kotitöitäkään. Olen melkein samalla lailla henkisesti jumissa kuin kaksi vuotta sitten, koepalojen oton jälkeen. Kotitöihin on vaikea tarttua. Äsken yritin tarttua imuriin, mutta läppärin kutsu oli voimakkaampi.

Niinpä niin, siitä on jo kaksi vuotta... Kyhmyn löytymisestä, koepalojen otosta... Pari viikkoa vielä eteenpäin, niin sitten on se diagnoosin kaksvuotispäivä... Ei siis ihme, että meinaa vähän masentaa... Näinköhän mä loppuelämäni aina muistelen tätä aikaa, lasken vuosia h-hetkistä... Masennun, vaikka pitäisi iloita, sillä mähän olen terve, kunnes toisin todistetaan. Maanantaina pitää yrittää puhua tästä työterveyslääkärille, ehkä nyt olis mielialalääkkeiden aika...