maanantai 12. syyskuuta 2016

Uusi tissi, vihdoinkin! =)

Vaikka olin jo tämän projektin alusta lähtien lähes varma, että jotain sellaista tulee, joka estää rintarekonstruktioleikkauksen kokonaan, niin onneksi tällaisilta esteiltä vältyin. Puolitoista viikkoa ennen leikkausta nousi korkea kuume, sahasi 38-39 väliä ja siihen liittyi karsea päänsärky. Työterveyslääkäri passitti verikokeisiin, ensin otettiin työterveysasemalla pika-CRP, joka oli normaali, eli virustaudista kyse. Vähän jäin ihmettelemään, mitä lääkäri tarkoitti puheillaan korkeasta CRP:stä ja verenmyrkytyksestä, mutta en siinä sairaana jaksanut niin pitkälle asiaa ajatella. Sairauslomaa tärähti kyllä heti kerralla viikon verran, ja tyytyväisenä lähdin laboratorion kautta kotiin. Parin päivän kuluttua lääkäri soitti labrakokeista, kaikki muutoin ok, mutta verihiutaleiden määrä oli alhainen.

Sairauslomaviikolla oli leikkaukseen liittyvät verikokeet, keuhkokuva ja EKG, sekä leikkaushaastattelu. Hoitaja kertoi leikkauksen kulun, merkkasi tietoihini nivelrikkoisen olkapääni ja valitteli jo valmiiksi, että leikkaus tehtäisiin kyljellään nimeomaan rikkinäisen olkapään puolella. Naurahdin, että sitten taitaa olla olkapää kipeämpi kuin leikkaushaavat. Saisin sairaalasta rintaliivit, joita pitäisi sitten pitää kuukauden verran yötä päivää. Hyvä juttu, ei tarvitsisi lähteä ostamaan vajavaisin tiedoin tukiliivejä, vaikka kaipa ne tuossa kaupungin parhaimmassa liiviliikkeessä tietäisivät, millaisia liivejä rintaleikkauksen jälkeen suositellaan. Nukutuslääkärikin kävi mua kurkkaamassa, koska olin ollut syöpäleikkauksessa hankalasti intuboitava. Saliin oli jouduttu kiikukkamaan kameralla varustettu intubointiputki, jolla hengitystieni oli saatu auki. Sellainen luvattiin varata jo valmiiksi tulevaan leikkaukseen. Sairastamastani kuumeesta juteltiin, hoitaja pyysi tuomaan kuumeen takia otetut labrakoevastaukset leikkausaamuna. Pyysi soittamaan, jos jokin este tulisi, ja jos kuume nousisi, niin voisin vielä leikkausaamuna soittaa ja kertoa olevani liian sairas nukutettavaksi. Leikkaushaastattelusta jäi mukava olo, vaikka en leikkaavaa lääkäriä nähnytkään. Sellainen kiva pikku jännitys, kun tietää, että jotain kivaa tulee tapahtumaan ihan kohta =)

Viimeisenä sairauslomapäivänä lähdin kaupunkiin hakemaan työterveydestä niitä laboratoriotuloksia, ostamassa lisää Tamofenia ja kosteusvoidetta, Bepanthenia, Ceridal-öljyä ja Hydrokortisonia lapsen ihottumaan, ja meinasin käydä siellä liiviliikkeessä vararintsikoita kysymässä. Kaupungilla palloillessani syöpäsiskoni soitti ja pyysi illalla lähtemään musiikkiklubille. Tottahan toki tartuin tarjoukseen, ei tässä iässä enää turhan usein tule öitä riekuttua radalla. Puhelun jälkeen jäin miettimään, mitä mulla vaatekaapissa oikein on, ja totesin, että taitaisin tarvita jonkun neulenutun tai vastaavan illaksi, sillä nahkatakki olisi liian kuuma lämpöiseen syysiltaan ja muut takkini eivät todellakaan sovellu yöelämään. Eli vaateostoksille, mars! =)

No, sehän lähti sitten lapasesta ihan oikeasti, mutta eipä ole vieläkään harmittanut. Ostin pari pitsipaitaa, pari pitkää neuletakkia ja lyhyen rennomman jakun. Budjetin ylityksen vuoksi en sitten käynyt siellä liiviliikkeessä, mutta jos vaikka tällä viikolla torstaina tai perjantaina menisin. Tai sitten teen nettiostoksen Amoenasta, onhan mulla nyt päällä ne sairaalasta saamani liivit, niin nyt osaan paremmin valita oikeantyyppiset vaihtoliivit. Ai niin, mutta mähän olin kertomassa viimeisestä perjantaista ennen leikkausta. Takaisin asiaan, Hellusirpukka!

Shoppailujen jälkeen hyppäsin bussiin ja ajelin kotiin, kävin suihkussa, joimme isännän kanssa kahvit, sovittelin vaatteita päälleni ja sitten olikin jo aika hypätä uudelleen bussiin ja lähteä takaisin kaupunkiin. Kävin ostamassa syksyisen kauniin kukkakimpun ystävälleni, mietin myös kaupassa poikkeamista, mutta aika ei enää oikein riittänyt. Jota kuinkin sovittuun aikaan olin ystäväni uuden kodin nurkilla ihmettelemässä, että mistä tänne kerrostaloon pääsee sisään. Ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan neuvoa, sisäpihaltahan ne summeriovet sitten löytyivätkin.

Päivitimme viimeisimmät kuulumiset, hörpimme pari olutta ja kilautimme kaverille. Saimme ylipuhuttua kolmannen pyörämme, kolmannen syöpäsiskomme, mukaan illan viettoon kanssamme. Teimme kaupungille treffit, treffipaikka ei tällä kertaa kiinnostanut ketään meistä, joten vaihdoimme saman tien toiseen ravintolaan. Siellä veti soundcheckiään soulahtava bändi, joten tottahan toki jäimme sinne lasilliselle. Sen jälkeen kävelimme läpi muodonmuutoksen kokeneen lempiravintolani, eipä tarvitse sinne enää toista kertaa mennä. Nokka kohti uutta musaklubia, avajaisilta, mutta miksi niin paljon ihmisiä tulee jo pois?! Rohkeasti jatkoimme matkaamme, hyvältä näytti poistuvista ihmisistä huolimatta, juuri ikäistämme porukkaa, muutama tuttukin. Nautimme oluet sisääntuloloungessa ja siirryimme sitten kuuntelemaan esiintyvää yhtyettä. Klubilla oli illan myötä ollut useita esiintyjiä ja jos olisimme tulleet aikaisemmin, olisimme päässeet enemmänkin musiikkia kuuntelemaan, mutta ehkäpä tällä(kin) kertaa illan idea oli yhdessä olo ja vertaistuki. Klubi sai meiltä kuitenkin täydet pinnat, sinne menisimme toistekin.

Lauantaiaamuna heräsin leveä hymy kasvoillani, hymy kesti koko päivän, vaikka veto oli poissa ja kämppä hyrskyn myrskyn. Hiljalleen peseskelin pyykkejä, siivoilin pöytiä, toisen vessan. Äh, olkoon, huomenna on uusi päivä, ehtiihän sitä huomennakin. Sunnuntaina sitten siivottiin asunto putsplankkuntoon, vielä jäi muutama koneellinen pyykkiä pyöriteltäväksi, mutta ne ehtisin alkuviikosta hoitaa. Meillä osaa kaikki käyttää pyykkikonetta, mutta se pyykinlajittelu tuntuu olevan jotain aivan käsittämätöntä tuolle miesväelle. Vaikka lajittelisin pyykit valmiiksi, niin ei ole mitään takeita, etteikö samassa koneellisessa kuitenkin pyörisi sekaisin jotain vaaleaa ja tietenkin vaikkapa punaista... Jotkut asiat on vaan parempi tehdä itse...

Mulle on ollut aina vaikeaa pyytää apua, joten päätin harjoitella sitä vielä ennen leikkausta. Ikkunan pesut oli mulla olleet vaiheessa koko kesän. Keväällä pesin ulkolasit jatkovarrella ja sisälasit sain pestyä ilman apuja, mutta koska ikkunoiden kaikki pinnat oli pesty viimeksi varmaankin 3-4 vuotta sitten, ei nämä pesut näkyneet oikeastaan ollenkaan. Eli pojat ikkunanpesukavereiksi, nostamaan mulle tuplat ja triplat lattioille, jotta pääsisin pesemään ne. Tykkään ikkunapesusta, mutta vanhanaikaisien saranattomien ikkunoiden pesu ei vaan onnistu ilman kaveria... Nyt kyllä taas kelpaa monta vuotta - ja saatiinpa tuokin vaivaamasta pois ennen leikkausta.

Töissäkin oli vielä käytävä parina iltana ennen leikkausta. Hommiakin hoitamatta viikon sairauslomani takia, työpaikkakoulutettavaa pitäisi tavata, käydä arviokeskustelu ja kirjata se koneelle, tavaratilaus tehtävä, harjoittelijan kanssa harjoiteltava ja annettava hänelle palautetta. Maanantaina tyhjensin pukukaappini, tiistai-iltana jätin avaimeni työmaalle, en tarvitsisi niitä ainakaan kuukauteen.

Tiistai-iltana nautin saunan pehmeistä löylyistä, tämäkin nautinto olisi kielletty kuukaudeksi leikkauksen jälkeen. Pakkailin viimeiset tavarat mukaani sairaalareissua varten. Riemukas olo, iso leikkaus edessä, mutta sen jälkeen ei tarvitsisi odotella sytostaattihoitojen alkua! Vau!

En yleensä syö iltavuoron jälkeen kotona ruokaa, ainoastaan leipäpalan tai pari, mutta tällä kertaa ajattelin tarttua jauhelihapastaan. Virhe, virhe, virhe! Painonnousun myötä mulle on kehittynyt refluksitautia, ja nyt sain sellaiset närästykset, että viimeksi yhtä kurjaa on ollut sytojen ja kortisonien aikaan. Pari kertaa ruokamassaa nousi ihan suuhun asti, toisella kerralla vähän oksensinkin. Rennietä kului sinä iltana useampi tabletti, Somacit tietysti loppu. En voinut kuin toivoa, että olo paranisi aamuun mennessä. Oikein huonolla tuurilla kyseessähän saattaisi olla vatsatautikin...

Sain yllättän helposti unen päästä kiinni, en nähnyt edes painajaisia. Heräilin muutamaan kertaan yskimiseeni, kurkussa poltteli, mutta enää ei tuntunut vatsan sisältöä työntyvät ylöspäin. Aamulla ponkaisin ylös kellon soidessa, kahvinkeitin päälle isännälle, aamupisulle ja suihkuun. Saihan silläkin silmät auki. Isäntä vei mut ennen töihin menoaan sairaalalle, mukavempi niin. Sairaalan ulko-ovella oli iso kimppu auringonkukkia toivottamassa tervetulleeksi. Tästä tulisi hyvä päivä!

Istuin hetken aikaa ulkona penkillä, tasasin hengitystäni. Taisi sittenkin vähän jännittää. Suljin puhelimeni, siirryin leikkausosaston odotusaulaan odottelemaan parin muun ihmisen kanssa. Labratäti tuli ottamaan mieheltä labranäytteet, hoitaja tuli samantien huikkaamaan miehen vaatteiden vaihtoon, ja huomattuaan mut, kysyi nimeni ja kertoi, että voisin tulla myöskin sisään, vaikka olinkin puoli tuntia etuajassa.

Vaatteidenvaihtokopista tuli jälleen mieleen vaatehuone. Leikkauspaidat, housut, sukat, kengät nipuissaan ja laatikoissaan, yksinäinen tuoli lattialla, peilin sijaan ohjeet riisua korut ja kellot pois, leikkauspaidan pukemisohjeet. Masentava tila kertakaikkiaan.

Hoitaja kävi ensiksi antamassa miehelle leikkausvaatetuksen ja mä pohdin sillä aikaa, mitä myöten riisuutuisin. Mulla ei paljoa vaatetta ollut, alusvaatteet (aamulla arvoin, että laitanko proteesin ja rintsikat, päädyin pukemaan ne ihan vaan muiden vuoksi), collagehousut, sukat, crocksit ja paitapusero. Sellainen vaatetus, josta tiesin selviäväni leikkauksen jälkeen ilman apuja. Olin ehtinyt riisua paitapuseron ja rintsikat henkariin, kun hoitaja tuli. En tiedä, hämmentyikö hän, vai mikä helkkarin kiire hälle tuli, mutta hurjan nopeasti hän mulle leikkauspaidan tyrkkäsi, "ettei tarvitse olla siinä rinnat paljaana". Mulla on aina ollut tapana ensin riisua itseni alasti ja vasta sitten alkaa pukea esim. yöpaitaa päälle. Olisin nyttenkin halunnut niin toimia, mutta eipä se tälle hoitajalle käynyt. Seurauksena oli, että mulla jäi omat pikkuhousut jalkaan - se selvisi mulle osastolla, kun siellä sairaanhoitaja bongasi ne sänkyni päästä ja pisti ne vaatepussiini kaappiin.

Hoitaja kutsui mut huoneeseensa, antoi esilääkitykseksi 2 g parasetamolia ja Diapamin. Uninen aamu siis tiedossa. Virittelimme yhteisvoimin tukisukat jalkaani, kävimme vielä läpi leikkausta, hän kyseli työterveyden labrakoevastauksista ja näytin, että ne olivat vaatepussissa käsilaukussani. Hän ei niitä kuitenkaan sieltä alkanut kaivelemaan, sillä hänelle riitti tieto verihiutaleista ja työterveyden ja heidän ottamien verikokeiden ottopäivistä. Verihiutaleeni olivat 104 maanantaina 29.8. ja saman viikon keskiviikkona 31.8. verihiutaleet olivat nousseet jo 124:ään. Ei kuulema estettä leikkaukselle, huh!

Kolmen vuoden takaisesta palvelu oli parantunut. Syöpäleikkaukseen odottelin kapealla käytävällä muiden leikkauspotilaiden kanssa katon rajassa olevaa telkkaa tuijotellen. Nyt leikkauspotilaat ohjattiin odotushuoneeseen, jossa oli ihanat lepotuolit, hämärä valaistus ja lämpöpeitot. Kerrassaan taivaallista. Ensimmäisenä potilaana pääsin valitsemaan paikkani, halusin tietenkin tv:n eteen. Diapam alkoi vaikuttamaan, luomet painoivat kuin lyijy. Torkahdin, heräilin välillä oven aukeamiseen, muita potilaita tuotiin odotushuoneeseen. Jossain välissä kävi labratäti ottamassa verikokeet, jossain välissä mut haettiin tapaamaan leikkaavaa lääkäriä. Haa, naislääkäri, peukku sille! Multa oli leikkaushaastattelussa mennyt plastiikkakirurgin etunimi ohi, muistin vain sukunimen, enkä ollut viitsinyt sitä alkaa googlettamaan, sillä odotin kyllä ammattitaitoisen ihmisen käsiin pääsevän.

Lääkäri kyseli omat kysymyksensä, selitti leikkauksen kulkua ja otti tussin käteensä. Suit sait sukkelaan leikkausmerkkejä, ympyröitä, viivoja ilmestyi iholleni. Kamera esiin ja valokuvat edestä ja takaa, myös sivulta. Onko kysyttävää? No, eipä mulla ollut, ei mun tahmeilla aivoilla enää siinä vaiheessa mitään osannut ajatella. Palasin takaisin odotustilan tuolilleni peiton alle lämpimään. Nukutti.

En tiedä, kuinka kauan siinä olin nukkunut, mutta 8.45 hoitaja tuli hakemaan mut. Köpöttelimme leikkausosastolle, odotimme välitilan tyhjentymistä, siirryimme välitilaan ja kun käytävän ovi oli sulkeutunut, hoitaja avasi leikkausosaston oven ja sitten mentiin. Käytäviä, mutkia, paljon erilaisia laitteita ja kärryjä, pirteitä kiireisiä hoitajia, vihdoin oma leikkaussalini. Leikkaussänky oli jo valmiina lamppujen alla, syöpäleikkaukseen mennessäni se oli huoneen sivussa. Aamutakki pois, kengät pois ja pääsin kiipeämään leikkaussängylle. Sain lämpöpeitteen päälleni, hoitaja laitteli kanyylia käteeni, juttelimme niitä näitä. Yksi hoitajista lähti kysymään jotain, tuli kohta takaisin ja valitteli, että on jo käytössä. Jaa, mikä? Hoitajat olisivat halunneet lämpöpatjan alleni, mutta kun niitä ei ole riittävästi, niin nyt oli valitettavasti jo kaikki käytössä. Mua pidettäisiin lämpimänä leikkauksen aikana lämpöpuhaltimella. joten ei huolta kuitenkaan. Odottelua, odottelua. Nukutuslääkäri oli viereisessä leikkaussalissa laittamassa epiduraalia, kestäisi vielä jonkin aikaa. Sain happimaskin naamalleni, hyvä hapetus vähentäisi nukutusaineiden huonoja vaikutuksia. Saapuihan se nukkumattikin odottelun jälkeen, tai nukkumaija, nainen oli nukutuslääkärinäkin. Kerroin rankat pahoinvointini nukutuksen jälkeen, vaikeudet intuboinnissa edelliskerralla. Nukkumaija jutteli omiaan, aika paljon lähinnä salihenkilökunnalle. Viimein sanoi alkavansa annostella nukutusainetta, sanoin, että "mä putona tästä ihan kohta". Mielestäni sain lauseen sanottua loppuun asti, ainakin ajatus kulki siihen asti, sitten tuli pimeys.

Heräsin heräämössä. Selkää aristi, rinta tuntui kireälle. Varovasti silitin vasemman puolen rintakehän yläosaa, siinä tuntui ihana pikkumäki. Mulla on uusi tissi =) Torkkuilin, välillä vavahduin hoitajan käyntiin, välillä automaattiseen verenpainemittariin, kipulääkettä sain, vaikka ei sille tuntunutkaan, että olisin sitä tarvinnut, mutta kivunhoito tai paremminkin -esto on erittäin tärkeää leikkauksen jälkeen, eli hyvä kun työnsä hoitivat. Jossain välissä mut siirrettiin osastolle. Hissin kynnyksen yli rymistely sängyllä sattui aika tavalla, onneksi muita isoja kynnyksiä ei ollut matkan varrella.

Huonekaverinani oli lähes samanikäinen nainen, jolta oli selkää jäykistetty. Tulimme hyvin toimeen keskenämme, juttua riitti ja nauruakin, vaikka nauraminen kipeää tekikin. Hoitajat kävivät välillä kurkkimassa leikkaupaidan alle, tökkivät rintaa ja selkää, hyvälle kuulema vaikutti. Itsekin yritin paidan alle katsella, mutta teki jumalattoman kipeää ja jäykkäkin olin kuin rautakanki. Ja olin paksuissa siteissä, ei sieltä alta mitään nähnyt. Paksut sideharsopeitteet teipattuna paksulla leveällä teipillä. Mutta rinnan yläosa näkyi, voi että mä rakastin tuota näkyä jo heti alusta.

Iltapalana olisi ollut karjalanpiirakkaa, mutta koska sen laktoosittomuudesta ei ollut varmuutta, sain jugurtin. Pikkupikarillinen maistuikin hyvälle lähes vuorokauden paaston jälkeen. Vähän jännitti, pysyisikö se sisällä, mutta koska vaikutti sille, ettei mua oltaisi kiskomassa ylös leikkaupäivänä, elättelin toiveita, että selviäisin ilman pahempaa pahoinvointia. Varmuuden vuoksi siirsin kuitenkin kaarimaljan lähemmäksi, jos Ykä kuitenkin haluaisi tulla käymään.

Suu oli kuiva kuin santapaperi, eikä juominen tuntunut yhtään auttavan asiaa. Onneksi nesteytystippa meni edelleen, ja antibioottiakin saisin vielä pari kertaa. Nesteytystä, nesteytästä sekin. Virtsakatetri tyhjensi rakkoa omia aikojaan, saatoin keskittyä omaan itseeni ja naapurin kanssa jutusteluun. Särkylääkkeitä sain pyytäessäni, nokkamukia täyteltiin kiitettävästi. Paljon mukavempi reissu kuin infektiopotilaana sytostaattien aikaan. Rauhallinen osastokin kaiken kaikkiaan, lähinnä ortopedisia potilaita. Ähinää, puhinaa ja kiroiluakin, mutta ei huutamista, niin kuin silloin edellisellä kerralla.

Käsi oli tuettu tyynyllä ylemmäksi, sitä pitäisi pitää 45 asteen kulmassa, jotta verenkierto uuteen tissiin ei estyisi. Aluksi olkapääni kipeytyi kovin asennostani, mutta kun aloin paremmin hahmottaa itseäni ja asentoani, tajusinkin pitäväni kättä kahdessa 90 asteen kulmassa. Olo helpottui kovasti, kun siirsin olkavarren asentoa.

Yöllä heräilin moneen otteeseen, mutta niin heräili naapurikin. Juttua meillä riitti ja keskustelut katkaisi aina oma nukahtamiseni. Jossain välissä yötä sain taas antibiootin ja jossain välissä yökkö sen kävi poiskytkemässä ja kanyylin huuhtelemassa. Ja aamukuuden jälkeen hän aloitti aamukierron meidän päästä käytävää, aamuverenpaineet, -lämmöt, dreenipussien ja virtapussin tyhjennykset. Pisti sentään oven kiinni jäljessään joka kerta, edellisellä sairaalareissullahan yökkö oli niin kiireinen, ettei ehtinyt oviakaan sulkea perässään.

Sain vielä nukuttua ennen aamupalaa. Voi että olikin kova nälkä! Laitoshuoltaja toi tarjottimeni ja kertoi, että hoitaja tulee kohta auttamaan mua syömisessä. Odottelin jonkisen aikaa, ketään ei kuulunut, ei näkynyt, joten soitin kelloa. Nuori poika tuli, katseli vähän ihmeissään mua ja mä pyysin auttamaan ylösnousussa, etten kuolisi nälkään ruoan viereen. Teki muutes helvatan kipeetä nousta ylös, selässä repi, rinnassa repi, dreeneissä repi, kipunat vaan sinkoili silmissä. Urheasti aloin mättämään puuroa ja marjoja kitusiini, ei huipannut, mutta muutoin oli vähän heikko olo. Parin lusikallisen jälkeen omahoitajani tuli paikalle ja kellisti mut nopeasti takaisin sänkyyn. Mä kuulema vapisin. Sängyn päätyä ylemmäs, tyynyä paremmin pään taakse ja ruokailu jatkui. Voi että oli hyvää, varsinkin kahvi tällaiselle kahvikissalle =)

Kohta aamupalan jälkeen tuli plastiikkakirurgini katsomaan mua. Kokeili leikattujen kohtien lämpötiloja, paineli selkälihasta (pehmeää oli) ja sanoi, ettei tänään muuta tehdäkään. Ääh, mä en vieläkään näkisi uutta tissiäni. No, tissiä en nähnyt, mutta sain päälleni tavalliset sairaalavaatteet. Tukisukat tuntuivat sen verran mukaville, että pyysin saada pitää niitä edelleen. Hoitaja vähän kohotteli toista kulmakarvaansa, mutta suostui mitä ilmeisemmin epätavalliseen pyyntööni. Ihan hyvän tuntuiset sukat, juuri sopivasti puristusta ja mukavan lämpivätkin. Pissaputkestakin pääsin eroon, ja tippaletkusta, olin vapaa liikkumaan osastolla.

Päivä meni torkkuilessa, kipulääkkeitä syödessä, pikkukävelyillä ja jutellessa. Naapurini oli leikattu päivää aikaisemmin kuin minut, niin hän jaksoi jo lähteä alakertaan kahvilaan. Itselleni oli ihan riittävää jumppaa kävellä käytävän päähän ja takaisin, sen jälkeen oli hyvä lepäillä vähän aikaa, ennen kuin lähdin vessaan. Meillä ei taaskaan ollut omaa vessaa huoneen yhteydessä, vaan käytävällä oli kahden huoneen, neljän potilaspaikan wc, jonne piti aina könytä. Mä nyt sentäää pääsin sinne ilman apuvälineitä, muut potilaat käyttivät kyynärsauvoja tai rollaattoria. Muut potilaat tarvitsivat myös wc-pytyn koroketta, mä en olisi sitä tarvinnut, mutta enpä viittinyt ketään soitella paikalle sitä irroittelemaan ja takaisin kiinni laittamaan. Itse en siihen hommaan uskaltanut ryhtyä. Helppohan siihen oli istua, mutta kun jalat roikkuivat ilmassa, niin ponnistaminen oli vaikeaa. Tällä reissulla ei kakattaisi, pissaaminen onneksi onnistui ihan vaan lihaksia rentouttamalla. (Oliskohan sairaalassa ollut pientä pallia jalkojen alle? Enpä huomannut kysyä)

Ihana naapurini toi mulle kahvia kanttiinista =) Näin samalla hänen nuorimman lapsenlapsensa. Enpä enää muistanutkaan, kuinka pieniä ihmistaimet onkaan muutaman viikon ikäisenä. Puolen viiden aikaan kilautin miehelleni, pyysin tuomaan kanttiinista myös naapurilleni kahvia, samanlainen kahvikissa kuin minä. Suunnilleen tunnin kuluttua alkoi käytävältä kuulua tuttuja ääniä, mutta myös vieraampia. Saatiin molemmat vieraita. Mä kampesin sängystä pystyyn ja isäntä, vanhempi poikamme ja minä siirryimme osaston parvekkeelle juttelemaan. Nuorimmainen oli unohtanut, että äitiä pitäisi käydä katsomassa, ja oli lähtenyt kavereineen johonkin. Mua se ei kyllä yhtään haitannut, nuori mies, kyllä heillä täytyy omiakin menoja olla. Jonkin aikaa jaksoin pystyssä olla, sitten ilmoitin haluavani takaisin sänkyyn. Isäntä ja poika lähtivät kotiin, mä jäin nauttimaan toista kahvimukillistani (naapurin kahvimukillinen, hän kun oli saanut vierailtaan jo kahvia) ja salmiakkia. Olin kylläkin pyytänyt tuomaan omenia kotipuusta, mutta salmiakki kyllä maistui paremmalle, varsinkin kun verenpaineeni oli leikkauksen jälkeen melko olemattomissa lukemissa, yläpainekin nippa nappa yli 100:n.

Yötä vasten mulle oli molempina öinä kiikutettu pieni kaksivärinen kapseli, jotain opiaattia nimestä päätellen. Ei mennyt pää sekaisin siitä, mutta teki nukkumisesta kuitenkin siedettävää. Haavakipua selässä oli kovaa koko ajan, kipuasteikolla 1:stä 10:neen ehdottomasti 5-6 ilman kipulääkkeitä. Päivällä pärjäsin kyllä parasetamolilla, koska olin enemmän pystyssä, ja vaikka olin sängyssäkin paljon, olin puoli-istuvassa asennossa, eli koko yläruumiin paino ei ollut selän päällä. Hetkeäkään ei kuitenkaan tullut mieleen, että yrittäisin kitkutella ilman kipulääkettä. Kotiinkin sain sekä Para-tabs että Targiniq-reseptit. Targiniq-opiaattia olen ottanut yöksi, päivät on menneet parasetamolilla ja liikkumalla.

Toisena aamuna leikkauksen jälkeen koetti vihdoin odotettu, jännä hetki, siteiden poisto. Voi mikä kaunis näky sieltä paljastuikaan. Täydellinen puolipallo, ylioperoitu, kuten plastiikkakirurgini oli kertonut jo etukäteen. Tuo ylioperointi tarkoittaa sitä, että uudesta rinnasta tehdään isompi ja se "istutetaan" korkeammalle kuin alkuperäinen kaverinsa, sillä lihas (mun tapauksessani siis LD-selkäkieleke) surkastuu ja rinta pienenee ja laskeutuu ajan kuluessa. Samanlaista "riipahtavaa" pisaraa siitä tuskin tulee, mutta aikanaan voin sitten harkita, haluanko tuolle alkuperäiselle tissille tehdävän jotain. Haavateipit peittivät leikkaushaavat, kuivunutta verta niissä oli noin parin sentin välein, eli yllättävän vähän ihon pinnalla olevia tikkejä. Turvotusta oli selvästi, mustelmaakin näkyvissä, mutta kaikki se kuuluu asiaan.

Kysyin rintaliiveistä, kerroin että leikohaastattelussa sellaiset oli luvattu. Sekä hoitaja että lääkäri näyttivät vähän tyrmistyneille, mä puuskahdin, että en ole osannut minkäänlaisia liivejä ostaa proteesiliivien tilalle, kun kukaan ei ole edes kertonut, millaiset niiden pitäisi olla. Hoitaja lähti sitten liivejä hakemaan, mutta veikkaampa, että leikkaushaastattelun tehnyt hoitaja saa noottia lupauksestaan. Säästöt tainneet postoperatiiviset rintaliivit rintarekonstruktiopotilailtakin syödä :(

Uudet rintaliivit olivat yllättävän keveät ja ohuet. Olin valmistautunut jonkinlaiseen panssarisysteemiin, mutta mukaville nämä liivit kyllä tuntuu. Selässä on tarrakiinnitys ja olkaimet saa edestä irti. Olisi tietysti käytön kannalta mukavampaa, jos tarrakiinnitys olisi edessä, varsinkin kun kädet ei mulla oikein muutoinkaan tuonne taakse kunnolla taivu, saatika nytten leikkauksen jälkeen. Mutta ei auta valittaa, mä kuitenkin sain ne pahuksen liivit sairaalasta!

Uuden rinnan alla oleva dreenikin poistettiin samalla kertaa, vaikka mulle oli kerrottu, että kotiutuisin molempien dreenien kanssa. Yhtään ei kyllä sitä ikävä jäänyt, ihan tarpeeksi vaikeaa on taas muistaa roudata mukana tuota ainokaistakin. Selkään hoitaja laittoi vielä paksun haavalapun, sillä selän haava tihkui vielä vähän. Rintsikoiden suojaksi laitettiin harsolappu, jos rinnasta tihkuisi verta. Olo oli heti huomattavasti mukavampi ja kivuttomampi, kun ylimääräiset laastarit ja teipit oli poissa. Lääkäri kysyi, onko mulla kysyttävää, mutta eihän mulle hitaalle hämäläiselle mitään mieleen tullut. "Outo potilas, ei ole mitään kysyttävää ennen eikä jälkeen leikkauksen!" naureskeli lääkäri. No, nyt 5 päivää leikkauksen jälkeen on yksi kysymys noussut mieleen: Kuinka kauan tuota 45 asteen kulmaa pitää pitää? Täytyy koettaa torstaina muistaa kysyä sitä haavahoitajalta =)

Koska oloni oli jo huomattavasti kohentunut, kysyin pääsisinkö jo kotiin. Lääkäri ei nähnyt sille mitään estettä, joten soitin isännälle, että voisi töiden jälkeen tulla hakemaan mut kotiin. Hyvää hoitoahan tuolla sai, mutta koti on kuitenkin aina koti. Tietysti ruokahuolto heikkenisi ja yksipuolistuisi, mutta kotona liikkeelle lähtö olisi niin paljon helpompaa. Naapurikin pääsi samana päivänä kotiin, eli olisin joutunut jäämään joko yksin huoneeseen tai sitten olisin saanut toisen kaverin siihen. Eli kotiin, jipii!

Iltapäivällä hoitaja toi kotiuttamispaperini. Samat jumppaohjeet kuin syöpäleikkauksen jälkeen, niitä ei kuulema kuitenkaan tarvitsisi yhtä kirjallisesti ja säntillisesti tehdä kuin rinnanpoiston jälkeen. Epikriisit sekä leikkauksesta että osastolla olosta. Kipulääkereseptit, sairauslomatodistus (4 viikkoa), haavainfektionseurantalomake. Kotihoito-ohjeet mulla olikin jo kotona. Ajanvaraus haavahoitajalle ja jälkitarkastukseen noin parin kuukauden päähän. Mahapiikkejä ei enää kotona tarvitsisi ottaa.

Kotimatka oli aika tuskainen. Kaupungimme kadut on kuin tilkkutäkkiä kaikkine asfalttipaikkoineen ja jokainen töyssy ja kuoppa otti todella kipeästi selkään. Viimeisen kilometrin istuin selkä etunojassa, irrallaan selkänojasta. Helpotti vähän. Ja kotona piti ensimmäisenä mennä vessaan, vatsa toimi =)

Päiväkahvit piti keittää heti kotiin päästyä. Ja esitellä uutta tissiä isännälle. Oli kuulema terhakampi kuin toinen. Vanhempi poikanikin katseli hyväksyvästi äidin uutta tissiä. Esikoiselle kun on selvästi tehnyt pahaa nähdä äiti yksirintaisena, niin tuntui hyvälle huomata, että nyt hän pystyy taas katsomaan äitiään. En mä kotona alasti kuljeskele, eikä mulla ole mitään tarvetta exhibitionismiin, mutta en pyörähdä nopeasti selin lapsiin päin, jos olen riisuutumassa ja heistä jompi kumpi sattuu tulemaan paikalle. Vieraiden aikana kyllä riisuudun ja pukeudun suljettujen ovien takana, mutta en perheen läsnäollessa. Mulle alastomuus on luonnollista ja olen halunnut lapsetkin ymmärtämään sen, että alaston vartalo ei aina ole seksuaalinen merkki tai asia.

Päiväkahvin jälkeen olikin hyvä vetäytyä pitkälleen ruokahuoneen sänkyyn, jonka olin jo ennen sairaalaan lähtöä varustellut valmiiksi. Nukuin parisen tuntia, sen jälkeen söin lapsen laittamaa ruokaa, vedin villanutun niskaani ja läksin pikkukävelylle. Ihan vaan kadun päähän ja takaisin. Kiva asua tällaisella rauhallisella alueella, voi mennä pyjamassa kävelylle, eikä se naapureista näytä yhtään hassulle. Ehkä asiaan vaikuttaa myös se, että kadullamme asui erinäisiä vuosia yksi mies, joka kännipäissään, eli aika usein, kuljeskeli kadulla munasillaan... Mulla sentään on se pyjama päällä

Eka kotipäivä meni aika pitkälle kuitenkin vaakatasossa. Ensimmäisenä yönä heräilin pariin kertaan, kävin vessasssa ja jatkoin kuorsausta. Aamulla oli aika tuskaista päästä ylös, mutta aamulääkkeiden ja -kahvin jälkeen olo alkoi tuntua jo huomattavasti paremmalle. Nyt oli jo lupa käydä suihkussa, sinne siis! Mukaan otin astiankuivauskaapin riteliköstä S-koukun, johon ripustin dreenipussin roikkumaan suihkun ajaksi. (Meinaan muuten ottaa S-koukun mukaan sairaalaankin, jos vielä joudun sellaiseen leikkaukseen, jossa laitetaan dreeni. Sen pussin kiinnittely ja irroittelu on pirullista hommaa, kun on paikat kipeenä ja jäykkänä...) Kädet nousi ihan kivasti hiustenpesuun, mutta terveen puolen kainalon pesu tuotti vaikeuksia. Suihkun jälkeen taputtelin varovasti itseni kuivaksi, nyt piti jo peilistä käydä tutkailemassa uutta ulkomuotoa. Hassulle uusi tissi näyttää kyllä ilman nänniä, mutta onhan siihen sellainenkin aikanaan suunnitelmissa. Selkää yritin kurkkia peilikaapin peilien avulla, mutta ei pituus oikein kunnolla riittänyt. Joku saisi ottaa siitä mulle valokuvan.

Niin, valokuvia. Laitan tänne tässä lähipäivinä, ehkä jo tänään kuvia ennen ja jälkeen. Täytyy vaan ensin siirtää kuvat kännykästä koneelle.

Nyt on siis viides päivä leikkauksen jälkeen. Sairaalassa olin ennalta suunnitellun 3 päivän sijaan vain 2 päivää, mutta mulle se hoitoaika riitti hyvin, koska mulla on täällä kotona koko ajan joku auttamassa tarvittaessa. Nosto- ja kantorajoitukset on, en huomannut kysyä kilomääriä, mutta oma kroppa sanoo tällä hetkellä, että 1 kg tuntuu olevan maksimi. Haavakivut ovat olleet kovemmat kuin rinnanpoiston jälkeen, mutta onhan noita haavojakin 2-3 kertaa pidemmälti kuin rinnanpoistossa. Käsi liikkuu paremmin kuin rinnanpoiston jälkeen. Turvotusta on lähinnä kainalossa ja kainalon puolella uudessa rinnassa. Itse asiassa turvotuksen takia jouduin jo kertaalleen vaihtamaan haavateipit. Samalla selvisi, että poistetun dreenin aukko oli peitetty sellaisella haavalapulla, jota  ei missään nimessä olisi saanut kastella. Onneksi ei ehtinyt käymään kuin kahdessa suihkussa... Väsyttää paljon, mutta leikkaus oli iso, vaikka kestikin vain 4 tuntia (ennustettu leikkausaika oli 6-7 tuntia). Kudosnestettä kertyy vähemmän (dreeni siis tuolla selän puolella) kuin rinnanpoistossa, elättelen toiveita, että selviän ilman punktointeja dreenin poiston jälkeen. Ja sairauslomaa tuli tosiaan 4 viikkoa, riittääkö se vaiko ei, selviää lähempänä sairausloman loppumisaikaa. Niin, ja tekniikkanahan oli LD-kieleke selästä + silikoniproteesi.

Kannattiko lähteä rinnantekoleikkaukseen? Kyllä, ehdottomasti! Ei enää hiostavaa rintaproteesia, jatkuvaa miettimistä kuinka paljon paidan alta näkyy. Olokin on naisellinen, jopa mulla, jolle tissit on olleet vain lapsen ruokintaväline, tosin vähän huonot sellaiset. Vielä ei ainakaan kaduta!

3 kommenttia:

  1. Hei,kiitos seikkaperäisestä kertomuksestasi. Olen itse kanssa menossa muuten samanlaiseen paitsi toinen rinta pienennetään samalla. Ja mullakin on nyt kaamea flunssa. Onnea uudelle tissille :))

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kiitos! =) Tsemppiä hurjasti sulle ja pikaista paranemista flunssasta =)

    VastaaPoista
  3. Kiitos, kiitos! =) Tsemppiä hurjasti sulle ja pikaista paranemista flunssasta =)

    VastaaPoista