Hyvin menee, mutta menköön

Elämä uuden tissin kanssa on ollut ihan mukavaa =) Silmä tottui yllättävän nopeasti nännittömään, haavateipeillä teippailtuun rintaan. Ihoa kirveli yhdessä välissä, mutta sain haavahoitajalta vinkin rasvailla sitä, niin kirvely loppui. Haavahoitajan luona hyppäsin parin viikon ajan 3 kertaa viikossa, mutta nyt käynnit ovat harventuneet kerran viikkoon tapahtuviksi, sillä onneksi kehoni ei kauheasti kudosnestettä tuota. Punktointimäärät ovat vaihdelleet n. 20-60 ml:n välillä. Haavateipit vaihdetaan kerran viikossa, herkkä ihoni on edelleen kestänyt tuota ruskeaa perushaavateippiä. Punktoinnin yhteydessä haavahoitaja tökkii LD-siirrettä, tuikkii aika makeasti tuolla selkäpuolella, sillä kohdin, missä siirteen verisuonet on.

Kipuja on edelleen, lähinnä selkäpuolella. Leikkaushaavan alapuoli on välillä todella arka ja tuikkiva, kummasti tässä on oppinut varomaan askeliaan (esim. monttuun astuminen sattuu todella s***nallisesti) ja liikkeitään (henkilöauton oven avaaminen sisältä ja auton ajo nostaa ihan ajatuksenakin kylmän hien pintaan). Kummasti tässä on osannut apua pyytää, toisaalta ihana perheeni ymmärtää todella hyvin tilanteeni ja kaikki tarttuvat heti toimeen, kun huomaavat, että jonkin homman kesken jätän.

En ole saanut itseäni tarttumaan keppiin, se vähän harmittaa ja suututtaakin. Käsi ei nouse vielä kunnolla ylös ja sivulle nosto on vielä rajoitetumpaa, mutta toisaalta, eipä leikkauksestakaan vielä ole kulunut kuin 3 viikkoa ja 2 päivää. Sen sijaan olen joka päivä tehnyt vähintäänkin 3-4 kilometrin kävelylenkin päivittäin. Ja odotan kovasti lopputarkastusta, sen jälkeen saa luvan mennä uimaan. Uimalla mä syöpäleikkauksenkin jälkeen sain käden liikeradat lähes ennalleen. Hyvää lempeää venytystä lihaksille ja jänteille, kannustan kaikkia menemään rohkeasti veteen uimaan/jumppaamaan/vesijuoksemaan!

Sairauslomaa on vielä jäljellä viikon ajan, mutta en kyllä vielä pysty kuvittelemaan, että menisin sen jälkeen töihin. Tekee vielä liian kipeää. Pelkään, että rikon jotain tästä kalliista "lahjasta", jonka yhteiskunnalta olen saanut saanut. Eli ensi viikolla pitää soitella työterveyteen ja varata aikaa työterveyslääkärille.

Ensi keskiviikkona tulee 4 viikkoa täyteen leikkauksesta. Tämä tyttö painuu silloin saunaan! =)

Ja nyt niitä valokuvia =)

Tästä aloitettiin, rinnanpoistoleikkauksesta aikaa 2 vuotta 10 kuukautta. Kainalo edelleen tunnoton, samoin olkavarren alaosa. Liikeradat kuitenkin jota kuinkin normaalit. Ei pahempia turvotuksia missään. Sädehoitorusketus edelleen näkyvissä, eikä kuulema tuosta enää enempää vaalene. (Kuva on peilikuvana, koska se on kuvattu kännykän etukameralla)




Paksut siteet poistettiin uuden rinnan päältä toisena aamuna leikkauksen jälkeen. Hei, sehän näyttää ihan teipillä kootulta tissiltä =) Ja leikatun puolen käsikin lepää niin nätisti tyynyllä, muodostaen noin 45 asteen kulman.




Viikko leikkauksen jälkeen, turvotus aika huimaavaa ja iho vaihtaa väriään koko ajan. Kainalokin on enemmän tai vähemmän mustanpuhuva, sitä en kuitenkaan yrittänyt kuvata. Tästä näkyy kuitenkin hyvin, miten rinta on "ylirakennettu", ylempänä kuin alkuperäinen sekä isompi. Uusi rintahan tulee laskeutumaan lähikuukausien aikana, siksi nänniäkään ei tehdä samalla kertaa, ettei menisi poskelleen. Usein lopputuloksen näkee vasta vuoden kuluttua leikkauksesta. Turvotuksesta huolimatta rinta ei ole kipeä, ainoastaan haavat ilmoittavat mielipiteensä, jos yrittää kyljellään nukkua. Päiväsaikaan on muuten yllättävän vaikeaa muistaa pitää käsivartta tuossa aikaisemmin mainitsemassani 45 asteen kulmassa...





Eniten elämää vaikeuttaa tällä hetkellä selän leikkaushaava. Sieltä plastiikkakirurgi leikkeli irti 6x8 cm pläntin. En ole itse haavaa nähnyt, ei taivu niskat riittävästi, jotta suoraan peilistä näkisin. Saan kyllä T-paidan päälleni puettua, mutta en riisuttua, eli kuljeskelen edelleen paitapuserossa. Hiustenpesu onnistuu, kun hengittelee syvään ja tekee rauhallisia liikkeitä. Mieli ei tee nostella tai kanniskella mitään maitopurkkia painavampaa. Seisomaan nouseminen pitää tehdä ajatuksen kanssa. Sain sairaalasta samat jumppaohjeet kuin silloin aikoinaan rintasyöpäleikkauksen jälkeen, mutta eipä ole tarvinnut vielä ajatellakaan, että tekisin muuta kuin hengitysharjoituksia.




Elämää vaikeuttaa myös dreeniletku tuolta selän alueelta (kuvassa kyljestä törröttämässä). Toinen dreeni poistettiin jo sairaalassa, mutta tämä jäi riemukseni ja riesakseni. Isäntä veti tuollaiset navasta selkärankaan ulottuvat teipit pitämään dreeniä paikallaan, niin ei niin pahasti nykäise, jos dreenipussi lattialle unohtuu... Kauhulla odotan dreenin ja teippien poistoa... Milloin se tapahtuu, huomisaamuna pitäisi selvitä. Dreeninpoisto piti olla huomenna, mutta soittivat klo 17 sairaalasta, että pitäisi aamulla soittaa ja varata uutta aikaa perjantaille. Hämmennyin niin soittoajankohdasta, että en osannut protestoida yhtään asiaa. Huomenaamulla en aio olla hämmentynyt ja arka ollenkaan, kun soitan. Dreeniä ei ylipäätään pitäisi pitää yli viikkoa, sillä sehän on suora tulehdusväylä leikatulle alueelle...

Uusi tissi, vihdoinkin! =)

Vaikka olin jo tämän projektin alusta lähtien lähes varma, että jotain sellaista tulee, joka estää rintarekonstruktioleikkauksen kokonaan, niin onneksi tällaisilta esteiltä vältyin. Puolitoista viikkoa ennen leikkausta nousi korkea kuume, sahasi 38-39 väliä ja siihen liittyi karsea päänsärky. Työterveyslääkäri passitti verikokeisiin, ensin otettiin työterveysasemalla pika-CRP, joka oli normaali, eli virustaudista kyse. Vähän jäin ihmettelemään, mitä lääkäri tarkoitti puheillaan korkeasta CRP:stä ja verenmyrkytyksestä, mutta en siinä sairaana jaksanut niin pitkälle asiaa ajatella. Sairauslomaa tärähti kyllä heti kerralla viikon verran, ja tyytyväisenä lähdin laboratorion kautta kotiin. Parin päivän kuluttua lääkäri soitti labrakokeista, kaikki muutoin ok, mutta verihiutaleiden määrä oli alhainen.

Sairauslomaviikolla oli leikkaukseen liittyvät verikokeet, keuhkokuva ja EKG, sekä leikkaushaastattelu. Hoitaja kertoi leikkauksen kulun, merkkasi tietoihini nivelrikkoisen olkapääni ja valitteli jo valmiiksi, että leikkaus tehtäisiin kyljellään nimeomaan rikkinäisen olkapään puolella. Naurahdin, että sitten taitaa olla olkapää kipeämpi kuin leikkaushaavat. Saisin sairaalasta rintaliivit, joita pitäisi sitten pitää kuukauden verran yötä päivää. Hyvä juttu, ei tarvitsisi lähteä ostamaan vajavaisin tiedoin tukiliivejä, vaikka kaipa ne tuossa kaupungin parhaimmassa liiviliikkeessä tietäisivät, millaisia liivejä rintaleikkauksen jälkeen suositellaan. Nukutuslääkärikin kävi mua kurkkaamassa, koska olin ollut syöpäleikkauksessa hankalasti intuboitava. Saliin oli jouduttu kiikukkamaan kameralla varustettu intubointiputki, jolla hengitystieni oli saatu auki. Sellainen luvattiin varata jo valmiiksi tulevaan leikkaukseen. Sairastamastani kuumeesta juteltiin, hoitaja pyysi tuomaan kuumeen takia otetut labrakoevastaukset leikkausaamuna. Pyysi soittamaan, jos jokin este tulisi, ja jos kuume nousisi, niin voisin vielä leikkausaamuna soittaa ja kertoa olevani liian sairas nukutettavaksi. Leikkaushaastattelusta jäi mukava olo, vaikka en leikkaavaa lääkäriä nähnytkään. Sellainen kiva pikku jännitys, kun tietää, että jotain kivaa tulee tapahtumaan ihan kohta =)

Viimeisenä sairauslomapäivänä lähdin kaupunkiin hakemaan työterveydestä niitä laboratoriotuloksia, ostamassa lisää Tamofenia ja kosteusvoidetta, Bepanthenia, Ceridal-öljyä ja Hydrokortisonia lapsen ihottumaan, ja meinasin käydä siellä liiviliikkeessä vararintsikoita kysymässä. Kaupungilla palloillessani syöpäsiskoni soitti ja pyysi illalla lähtemään musiikkiklubille. Tottahan toki tartuin tarjoukseen, ei tässä iässä enää turhan usein tule öitä riekuttua radalla. Puhelun jälkeen jäin miettimään, mitä mulla vaatekaapissa oikein on, ja totesin, että taitaisin tarvita jonkun neulenutun tai vastaavan illaksi, sillä nahkatakki olisi liian kuuma lämpöiseen syysiltaan ja muut takkini eivät todellakaan sovellu yöelämään. Eli vaateostoksille, mars! =)

No, sehän lähti sitten lapasesta ihan oikeasti, mutta eipä ole vieläkään harmittanut. Ostin pari pitsipaitaa, pari pitkää neuletakkia ja lyhyen rennomman jakun. Budjetin ylityksen vuoksi en sitten käynyt siellä liiviliikkeessä, mutta jos vaikka tällä viikolla torstaina tai perjantaina menisin. Tai sitten teen nettiostoksen Amoenasta, onhan mulla nyt päällä ne sairaalasta saamani liivit, niin nyt osaan paremmin valita oikeantyyppiset vaihtoliivit. Ai niin, mutta mähän olin kertomassa viimeisestä perjantaista ennen leikkausta. Takaisin asiaan, Hellusirpukka!

Shoppailujen jälkeen hyppäsin bussiin ja ajelin kotiin, kävin suihkussa, joimme isännän kanssa kahvit, sovittelin vaatteita päälleni ja sitten olikin jo aika hypätä uudelleen bussiin ja lähteä takaisin kaupunkiin. Kävin ostamassa syksyisen kauniin kukkakimpun ystävälleni, mietin myös kaupassa poikkeamista, mutta aika ei enää oikein riittänyt. Jota kuinkin sovittuun aikaan olin ystäväni uuden kodin nurkilla ihmettelemässä, että mistä tänne kerrostaloon pääsee sisään. Ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan neuvoa, sisäpihaltahan ne summeriovet sitten löytyivätkin.

Päivitimme viimeisimmät kuulumiset, hörpimme pari olutta ja kilautimme kaverille. Saimme ylipuhuttua kolmannen pyörämme, kolmannen syöpäsiskomme, mukaan illan viettoon kanssamme. Teimme kaupungille treffit, treffipaikka ei tällä kertaa kiinnostanut ketään meistä, joten vaihdoimme saman tien toiseen ravintolaan. Siellä veti soundcheckiään soulahtava bändi, joten tottahan toki jäimme sinne lasilliselle. Sen jälkeen kävelimme läpi muodonmuutoksen kokeneen lempiravintolani, eipä tarvitse sinne enää toista kertaa mennä. Nokka kohti uutta musaklubia, avajaisilta, mutta miksi niin paljon ihmisiä tulee jo pois?! Rohkeasti jatkoimme matkaamme, hyvältä näytti poistuvista ihmisistä huolimatta, juuri ikäistämme porukkaa, muutama tuttukin. Nautimme oluet sisääntuloloungessa ja siirryimme sitten kuuntelemaan esiintyvää yhtyettä. Klubilla oli illan myötä ollut useita esiintyjiä ja jos olisimme tulleet aikaisemmin, olisimme päässeet enemmänkin musiikkia kuuntelemaan, mutta ehkäpä tällä(kin) kertaa illan idea oli yhdessä olo ja vertaistuki. Klubi sai meiltä kuitenkin täydet pinnat, sinne menisimme toistekin.

Lauantaiaamuna heräsin leveä hymy kasvoillani, hymy kesti koko päivän, vaikka veto oli poissa ja kämppä hyrskyn myrskyn. Hiljalleen peseskelin pyykkejä, siivoilin pöytiä, toisen vessan. Äh, olkoon, huomenna on uusi päivä, ehtiihän sitä huomennakin. Sunnuntaina sitten siivottiin asunto putsplankkuntoon, vielä jäi muutama koneellinen pyykkiä pyöriteltäväksi, mutta ne ehtisin alkuviikosta hoitaa. Meillä osaa kaikki käyttää pyykkikonetta, mutta se pyykinlajittelu tuntuu olevan jotain aivan käsittämätöntä tuolle miesväelle. Vaikka lajittelisin pyykit valmiiksi, niin ei ole mitään takeita, etteikö samassa koneellisessa kuitenkin pyörisi sekaisin jotain vaaleaa ja tietenkin vaikkapa punaista... Jotkut asiat on vaan parempi tehdä itse...

Mulle on ollut aina vaikeaa pyytää apua, joten päätin harjoitella sitä vielä ennen leikkausta. Ikkunan pesut oli mulla olleet vaiheessa koko kesän. Keväällä pesin ulkolasit jatkovarrella ja sisälasit sain pestyä ilman apuja, mutta koska ikkunoiden kaikki pinnat oli pesty viimeksi varmaankin 3-4 vuotta sitten, ei nämä pesut näkyneet oikeastaan ollenkaan. Eli pojat ikkunanpesukavereiksi, nostamaan mulle tuplat ja triplat lattioille, jotta pääsisin pesemään ne. Tykkään ikkunapesusta, mutta vanhanaikaisien saranattomien ikkunoiden pesu ei vaan onnistu ilman kaveria... Nyt kyllä taas kelpaa monta vuotta - ja saatiinpa tuokin vaivaamasta pois ennen leikkausta.

Töissäkin oli vielä käytävä parina iltana ennen leikkausta. Hommiakin hoitamatta viikon sairauslomani takia, työpaikkakoulutettavaa pitäisi tavata, käydä arviokeskustelu ja kirjata se koneelle, tavaratilaus tehtävä, harjoittelijan kanssa harjoiteltava ja annettava hänelle palautetta. Maanantaina tyhjensin pukukaappini, tiistai-iltana jätin avaimeni työmaalle, en tarvitsisi niitä ainakaan kuukauteen.

Tiistai-iltana nautin saunan pehmeistä löylyistä, tämäkin nautinto olisi kielletty kuukaudeksi leikkauksen jälkeen. Pakkailin viimeiset tavarat mukaani sairaalareissua varten. Riemukas olo, iso leikkaus edessä, mutta sen jälkeen ei tarvitsisi odotella sytostaattihoitojen alkua! Vau!

En yleensä syö iltavuoron jälkeen kotona ruokaa, ainoastaan leipäpalan tai pari, mutta tällä kertaa ajattelin tarttua jauhelihapastaan. Virhe, virhe, virhe! Painonnousun myötä mulle on kehittynyt refluksitautia, ja nyt sain sellaiset närästykset, että viimeksi yhtä kurjaa on ollut sytojen ja kortisonien aikaan. Pari kertaa ruokamassaa nousi ihan suuhun asti, toisella kerralla vähän oksensinkin. Rennietä kului sinä iltana useampi tabletti, Somacit tietysti loppu. En voinut kuin toivoa, että olo paranisi aamuun mennessä. Oikein huonolla tuurilla kyseessähän saattaisi olla vatsatautikin...

Sain yllättän helposti unen päästä kiinni, en nähnyt edes painajaisia. Heräilin muutamaan kertaan yskimiseeni, kurkussa poltteli, mutta enää ei tuntunut vatsan sisältöä työntyvät ylöspäin. Aamulla ponkaisin ylös kellon soidessa, kahvinkeitin päälle isännälle, aamupisulle ja suihkuun. Saihan silläkin silmät auki. Isäntä vei mut ennen töihin menoaan sairaalalle, mukavempi niin. Sairaalan ulko-ovella oli iso kimppu auringonkukkia toivottamassa tervetulleeksi. Tästä tulisi hyvä päivä!

Istuin hetken aikaa ulkona penkillä, tasasin hengitystäni. Taisi sittenkin vähän jännittää. Suljin puhelimeni, siirryin leikkausosaston odotusaulaan odottelemaan parin muun ihmisen kanssa. Labratäti tuli ottamaan mieheltä labranäytteet, hoitaja tuli samantien huikkaamaan miehen vaatteiden vaihtoon, ja huomattuaan mut, kysyi nimeni ja kertoi, että voisin tulla myöskin sisään, vaikka olinkin puoli tuntia etuajassa.

Vaatteidenvaihtokopista tuli jälleen mieleen vaatehuone. Leikkauspaidat, housut, sukat, kengät nipuissaan ja laatikoissaan, yksinäinen tuoli lattialla, peilin sijaan ohjeet riisua korut ja kellot pois, leikkauspaidan pukemisohjeet. Masentava tila kertakaikkiaan.

Hoitaja kävi ensiksi antamassa miehelle leikkausvaatetuksen ja mä pohdin sillä aikaa, mitä myöten riisuutuisin. Mulla ei paljoa vaatetta ollut, alusvaatteet (aamulla arvoin, että laitanko proteesin ja rintsikat, päädyin pukemaan ne ihan vaan muiden vuoksi), collagehousut, sukat, crocksit ja paitapusero. Sellainen vaatetus, josta tiesin selviäväni leikkauksen jälkeen ilman apuja. Olin ehtinyt riisua paitapuseron ja rintsikat henkariin, kun hoitaja tuli. En tiedä, hämmentyikö hän, vai mikä helkkarin kiire hälle tuli, mutta hurjan nopeasti hän mulle leikkauspaidan tyrkkäsi, "ettei tarvitse olla siinä rinnat paljaana". Mulla on aina ollut tapana ensin riisua itseni alasti ja vasta sitten alkaa pukea esim. yöpaitaa päälle. Olisin nyttenkin halunnut niin toimia, mutta eipä se tälle hoitajalle käynyt. Seurauksena oli, että mulla jäi omat pikkuhousut jalkaan - se selvisi mulle osastolla, kun siellä sairaanhoitaja bongasi ne sänkyni päästä ja pisti ne vaatepussiini kaappiin.

Hoitaja kutsui mut huoneeseensa, antoi esilääkitykseksi 2 g parasetamolia ja Diapamin. Uninen aamu siis tiedossa. Virittelimme yhteisvoimin tukisukat jalkaani, kävimme vielä läpi leikkausta, hän kyseli työterveyden labrakoevastauksista ja näytin, että ne olivat vaatepussissa käsilaukussani. Hän ei niitä kuitenkaan sieltä alkanut kaivelemaan, sillä hänelle riitti tieto verihiutaleista ja työterveyden ja heidän ottamien verikokeiden ottopäivistä. Verihiutaleeni olivat 104 maanantaina 29.8. ja saman viikon keskiviikkona 31.8. verihiutaleet olivat nousseet jo 124:ään. Ei kuulema estettä leikkaukselle, huh!

Kolmen vuoden takaisesta palvelu oli parantunut. Syöpäleikkaukseen odottelin kapealla käytävällä muiden leikkauspotilaiden kanssa katon rajassa olevaa telkkaa tuijotellen. Nyt leikkauspotilaat ohjattiin odotushuoneeseen, jossa oli ihanat lepotuolit, hämärä valaistus ja lämpöpeitot. Kerrassaan taivaallista. Ensimmäisenä potilaana pääsin valitsemaan paikkani, halusin tietenkin tv:n eteen. Diapam alkoi vaikuttamaan, luomet painoivat kuin lyijy. Torkahdin, heräilin välillä oven aukeamiseen, muita potilaita tuotiin odotushuoneeseen. Jossain välissä kävi labratäti ottamassa verikokeet, jossain välissä mut haettiin tapaamaan leikkaavaa lääkäriä. Haa, naislääkäri, peukku sille! Multa oli leikkaushaastattelussa mennyt plastiikkakirurgin etunimi ohi, muistin vain sukunimen, enkä ollut viitsinyt sitä alkaa googlettamaan, sillä odotin kyllä ammattitaitoisen ihmisen käsiin pääsevän.

Lääkäri kyseli omat kysymyksensä, selitti leikkauksen kulkua ja otti tussin käteensä. Suit sait sukkelaan leikkausmerkkejä, ympyröitä, viivoja ilmestyi iholleni. Kamera esiin ja valokuvat edestä ja takaa, myös sivulta. Onko kysyttävää? No, eipä mulla ollut, ei mun tahmeilla aivoilla enää siinä vaiheessa mitään osannut ajatella. Palasin takaisin odotustilan tuolilleni peiton alle lämpimään. Nukutti.

En tiedä, kuinka kauan siinä olin nukkunut, mutta 8.45 hoitaja tuli hakemaan mut. Köpöttelimme leikkausosastolle, odotimme välitilan tyhjentymistä, siirryimme välitilaan ja kun käytävän ovi oli sulkeutunut, hoitaja avasi leikkausosaston oven ja sitten mentiin. Käytäviä, mutkia, paljon erilaisia laitteita ja kärryjä, pirteitä kiireisiä hoitajia, vihdoin oma leikkaussalini. Leikkaussänky oli jo valmiina lamppujen alla, syöpäleikkaukseen mennessäni se oli huoneen sivussa. Aamutakki pois, kengät pois ja pääsin kiipeämään leikkaussängylle. Sain lämpöpeitteen päälleni, hoitaja laitteli kanyylia käteeni, juttelimme niitä näitä. Yksi hoitajista lähti kysymään jotain, tuli kohta takaisin ja valitteli, että on jo käytössä. Jaa, mikä? Hoitajat olisivat halunneet lämpöpatjan alleni, mutta kun niitä ei ole riittävästi, niin nyt oli valitettavasti jo kaikki käytössä. Mua pidettäisiin lämpimänä leikkauksen aikana lämpöpuhaltimella. joten ei huolta kuitenkaan. Odottelua, odottelua. Nukutuslääkäri oli viereisessä leikkaussalissa laittamassa epiduraalia, kestäisi vielä jonkin aikaa. Sain happimaskin naamalleni, hyvä hapetus vähentäisi nukutusaineiden huonoja vaikutuksia. Saapuihan se nukkumattikin odottelun jälkeen, tai nukkumaija, nainen oli nukutuslääkärinäkin. Kerroin rankat pahoinvointini nukutuksen jälkeen, vaikeudet intuboinnissa edelliskerralla. Nukkumaija jutteli omiaan, aika paljon lähinnä salihenkilökunnalle. Viimein sanoi alkavansa annostella nukutusainetta, sanoin, että "mä putona tästä ihan kohta". Mielestäni sain lauseen sanottua loppuun asti, ainakin ajatus kulki siihen asti, sitten tuli pimeys.

Heräsin heräämössä. Selkää aristi, rinta tuntui kireälle. Varovasti silitin vasemman puolen rintakehän yläosaa, siinä tuntui ihana pikkumäki. Mulla on uusi tissi =) Torkkuilin, välillä vavahduin hoitajan käyntiin, välillä automaattiseen verenpainemittariin, kipulääkettä sain, vaikka ei sille tuntunutkaan, että olisin sitä tarvinnut, mutta kivunhoito tai paremminkin -esto on erittäin tärkeää leikkauksen jälkeen, eli hyvä kun työnsä hoitivat. Jossain välissä mut siirrettiin osastolle. Hissin kynnyksen yli rymistely sängyllä sattui aika tavalla, onneksi muita isoja kynnyksiä ei ollut matkan varrella.

Huonekaverinani oli lähes samanikäinen nainen, jolta oli selkää jäykistetty. Tulimme hyvin toimeen keskenämme, juttua riitti ja nauruakin, vaikka nauraminen kipeää tekikin. Hoitajat kävivät välillä kurkkimassa leikkaupaidan alle, tökkivät rintaa ja selkää, hyvälle kuulema vaikutti. Itsekin yritin paidan alle katsella, mutta teki jumalattoman kipeää ja jäykkäkin olin kuin rautakanki. Ja olin paksuissa siteissä, ei sieltä alta mitään nähnyt. Paksut sideharsopeitteet teipattuna paksulla leveällä teipillä. Mutta rinnan yläosa näkyi, voi että mä rakastin tuota näkyä jo heti alusta.

Iltapalana olisi ollut karjalanpiirakkaa, mutta koska sen laktoosittomuudesta ei ollut varmuutta, sain jugurtin. Pikkupikarillinen maistuikin hyvälle lähes vuorokauden paaston jälkeen. Vähän jännitti, pysyisikö se sisällä, mutta koska vaikutti sille, ettei mua oltaisi kiskomassa ylös leikkaupäivänä, elättelin toiveita, että selviäisin ilman pahempaa pahoinvointia. Varmuuden vuoksi siirsin kuitenkin kaarimaljan lähemmäksi, jos Ykä kuitenkin haluaisi tulla käymään.

Suu oli kuiva kuin santapaperi, eikä juominen tuntunut yhtään auttavan asiaa. Onneksi nesteytystippa meni edelleen, ja antibioottiakin saisin vielä pari kertaa. Nesteytystä, nesteytästä sekin. Virtsakatetri tyhjensi rakkoa omia aikojaan, saatoin keskittyä omaan itseeni ja naapurin kanssa jutusteluun. Särkylääkkeitä sain pyytäessäni, nokkamukia täyteltiin kiitettävästi. Paljon mukavempi reissu kuin infektiopotilaana sytostaattien aikaan. Rauhallinen osastokin kaiken kaikkiaan, lähinnä ortopedisia potilaita. Ähinää, puhinaa ja kiroiluakin, mutta ei huutamista, niin kuin silloin edellisellä kerralla.

Käsi oli tuettu tyynyllä ylemmäksi, sitä pitäisi pitää 45 asteen kulmassa, jotta verenkierto uuteen tissiin ei estyisi. Aluksi olkapääni kipeytyi kovin asennostani, mutta kun aloin paremmin hahmottaa itseäni ja asentoani, tajusinkin pitäväni kättä kahdessa 90 asteen kulmassa. Olo helpottui kovasti, kun siirsin olkavarren asentoa.

Yöllä heräilin moneen otteeseen, mutta niin heräili naapurikin. Juttua meillä riitti ja keskustelut katkaisi aina oma nukahtamiseni. Jossain välissä yötä sain taas antibiootin ja jossain välissä yökkö sen kävi poiskytkemässä ja kanyylin huuhtelemassa. Ja aamukuuden jälkeen hän aloitti aamukierron meidän päästä käytävää, aamuverenpaineet, -lämmöt, dreenipussien ja virtapussin tyhjennykset. Pisti sentään oven kiinni jäljessään joka kerta, edellisellä sairaalareissullahan yökkö oli niin kiireinen, ettei ehtinyt oviakaan sulkea perässään.

Sain vielä nukuttua ennen aamupalaa. Voi että olikin kova nälkä! Laitoshuoltaja toi tarjottimeni ja kertoi, että hoitaja tulee kohta auttamaan mua syömisessä. Odottelin jonkisen aikaa, ketään ei kuulunut, ei näkynyt, joten soitin kelloa. Nuori poika tuli, katseli vähän ihmeissään mua ja mä pyysin auttamaan ylösnousussa, etten kuolisi nälkään ruoan viereen. Teki muutes helvatan kipeetä nousta ylös, selässä repi, rinnassa repi, dreeneissä repi, kipunat vaan sinkoili silmissä. Urheasti aloin mättämään puuroa ja marjoja kitusiini, ei huipannut, mutta muutoin oli vähän heikko olo. Parin lusikallisen jälkeen omahoitajani tuli paikalle ja kellisti mut nopeasti takaisin sänkyyn. Mä kuulema vapisin. Sängyn päätyä ylemmäs, tyynyä paremmin pään taakse ja ruokailu jatkui. Voi että oli hyvää, varsinkin kahvi tällaiselle kahvikissalle =)

Kohta aamupalan jälkeen tuli plastiikkakirurgini katsomaan mua. Kokeili leikattujen kohtien lämpötiloja, paineli selkälihasta (pehmeää oli) ja sanoi, ettei tänään muuta tehdäkään. Ääh, mä en vieläkään näkisi uutta tissiäni. No, tissiä en nähnyt, mutta sain päälleni tavalliset sairaalavaatteet. Tukisukat tuntuivat sen verran mukaville, että pyysin saada pitää niitä edelleen. Hoitaja vähän kohotteli toista kulmakarvaansa, mutta suostui mitä ilmeisemmin epätavalliseen pyyntööni. Ihan hyvän tuntuiset sukat, juuri sopivasti puristusta ja mukavan lämpivätkin. Pissaputkestakin pääsin eroon, ja tippaletkusta, olin vapaa liikkumaan osastolla.

Päivä meni torkkuilessa, kipulääkkeitä syödessä, pikkukävelyillä ja jutellessa. Naapurini oli leikattu päivää aikaisemmin kuin minut, niin hän jaksoi jo lähteä alakertaan kahvilaan. Itselleni oli ihan riittävää jumppaa kävellä käytävän päähän ja takaisin, sen jälkeen oli hyvä lepäillä vähän aikaa, ennen kuin lähdin vessaan. Meillä ei taaskaan ollut omaa vessaa huoneen yhteydessä, vaan käytävällä oli kahden huoneen, neljän potilaspaikan wc, jonne piti aina könytä. Mä nyt sentäää pääsin sinne ilman apuvälineitä, muut potilaat käyttivät kyynärsauvoja tai rollaattoria. Muut potilaat tarvitsivat myös wc-pytyn koroketta, mä en olisi sitä tarvinnut, mutta enpä viittinyt ketään soitella paikalle sitä irroittelemaan ja takaisin kiinni laittamaan. Itse en siihen hommaan uskaltanut ryhtyä. Helppohan siihen oli istua, mutta kun jalat roikkuivat ilmassa, niin ponnistaminen oli vaikeaa. Tällä reissulla ei kakattaisi, pissaaminen onneksi onnistui ihan vaan lihaksia rentouttamalla. (Oliskohan sairaalassa ollut pientä pallia jalkojen alle? Enpä huomannut kysyä)

Ihana naapurini toi mulle kahvia kanttiinista =) Näin samalla hänen nuorimman lapsenlapsensa. Enpä enää muistanutkaan, kuinka pieniä ihmistaimet onkaan muutaman viikon ikäisenä. Puolen viiden aikaan kilautin miehelleni, pyysin tuomaan kanttiinista myös naapurilleni kahvia, samanlainen kahvikissa kuin minä. Suunnilleen tunnin kuluttua alkoi käytävältä kuulua tuttuja ääniä, mutta myös vieraampia. Saatiin molemmat vieraita. Mä kampesin sängystä pystyyn ja isäntä, vanhempi poikamme ja minä siirryimme osaston parvekkeelle juttelemaan. Nuorimmainen oli unohtanut, että äitiä pitäisi käydä katsomassa, ja oli lähtenyt kavereineen johonkin. Mua se ei kyllä yhtään haitannut, nuori mies, kyllä heillä täytyy omiakin menoja olla. Jonkin aikaa jaksoin pystyssä olla, sitten ilmoitin haluavani takaisin sänkyyn. Isäntä ja poika lähtivät kotiin, mä jäin nauttimaan toista kahvimukillistani (naapurin kahvimukillinen, hän kun oli saanut vierailtaan jo kahvia) ja salmiakkia. Olin kylläkin pyytänyt tuomaan omenia kotipuusta, mutta salmiakki kyllä maistui paremmalle, varsinkin kun verenpaineeni oli leikkauksen jälkeen melko olemattomissa lukemissa, yläpainekin nippa nappa yli 100:n.

Yötä vasten mulle oli molempina öinä kiikutettu pieni kaksivärinen kapseli, jotain opiaattia nimestä päätellen. Ei mennyt pää sekaisin siitä, mutta teki nukkumisesta kuitenkin siedettävää. Haavakipua selässä oli kovaa koko ajan, kipuasteikolla 1:stä 10:neen ehdottomasti 5-6 ilman kipulääkkeitä. Päivällä pärjäsin kyllä parasetamolilla, koska olin enemmän pystyssä, ja vaikka olin sängyssäkin paljon, olin puoli-istuvassa asennossa, eli koko yläruumiin paino ei ollut selän päällä. Hetkeäkään ei kuitenkaan tullut mieleen, että yrittäisin kitkutella ilman kipulääkettä. Kotiinkin sain sekä Para-tabs että Targiniq-reseptit. Targiniq-opiaattia olen ottanut yöksi, päivät on menneet parasetamolilla ja liikkumalla.

Toisena aamuna leikkauksen jälkeen koetti vihdoin odotettu, jännä hetki, siteiden poisto. Voi mikä kaunis näky sieltä paljastuikaan. Täydellinen puolipallo, ylioperoitu, kuten plastiikkakirurgini oli kertonut jo etukäteen. Tuo ylioperointi tarkoittaa sitä, että uudesta rinnasta tehdään isompi ja se "istutetaan" korkeammalle kuin alkuperäinen kaverinsa, sillä lihas (mun tapauksessani siis LD-selkäkieleke) surkastuu ja rinta pienenee ja laskeutuu ajan kuluessa. Samanlaista "riipahtavaa" pisaraa siitä tuskin tulee, mutta aikanaan voin sitten harkita, haluanko tuolle alkuperäiselle tissille tehdävän jotain. Haavateipit peittivät leikkaushaavat, kuivunutta verta niissä oli noin parin sentin välein, eli yllättävän vähän ihon pinnalla olevia tikkejä. Turvotusta oli selvästi, mustelmaakin näkyvissä, mutta kaikki se kuuluu asiaan.

Kysyin rintaliiveistä, kerroin että leikohaastattelussa sellaiset oli luvattu. Sekä hoitaja että lääkäri näyttivät vähän tyrmistyneille, mä puuskahdin, että en ole osannut minkäänlaisia liivejä ostaa proteesiliivien tilalle, kun kukaan ei ole edes kertonut, millaiset niiden pitäisi olla. Hoitaja lähti sitten liivejä hakemaan, mutta veikkaampa, että leikkaushaastattelun tehnyt hoitaja saa noottia lupauksestaan. Säästöt tainneet postoperatiiviset rintaliivit rintarekonstruktiopotilailtakin syödä :(

Uudet rintaliivit olivat yllättävän keveät ja ohuet. Olin valmistautunut jonkinlaiseen panssarisysteemiin, mutta mukaville nämä liivit kyllä tuntuu. Selässä on tarrakiinnitys ja olkaimet saa edestä irti. Olisi tietysti käytön kannalta mukavampaa, jos tarrakiinnitys olisi edessä, varsinkin kun kädet ei mulla oikein muutoinkaan tuonne taakse kunnolla taivu, saatika nytten leikkauksen jälkeen. Mutta ei auta valittaa, mä kuitenkin sain ne pahuksen liivit sairaalasta!

Uuden rinnan alla oleva dreenikin poistettiin samalla kertaa, vaikka mulle oli kerrottu, että kotiutuisin molempien dreenien kanssa. Yhtään ei kyllä sitä ikävä jäänyt, ihan tarpeeksi vaikeaa on taas muistaa roudata mukana tuota ainokaistakin. Selkään hoitaja laittoi vielä paksun haavalapun, sillä selän haava tihkui vielä vähän. Rintsikoiden suojaksi laitettiin harsolappu, jos rinnasta tihkuisi verta. Olo oli heti huomattavasti mukavampi ja kivuttomampi, kun ylimääräiset laastarit ja teipit oli poissa. Lääkäri kysyi, onko mulla kysyttävää, mutta eihän mulle hitaalle hämäläiselle mitään mieleen tullut. "Outo potilas, ei ole mitään kysyttävää ennen eikä jälkeen leikkauksen!" naureskeli lääkäri. No, nyt 5 päivää leikkauksen jälkeen on yksi kysymys noussut mieleen: Kuinka kauan tuota 45 asteen kulmaa pitää pitää? Täytyy koettaa torstaina muistaa kysyä sitä haavahoitajalta =)

Koska oloni oli jo huomattavasti kohentunut, kysyin pääsisinkö jo kotiin. Lääkäri ei nähnyt sille mitään estettä, joten soitin isännälle, että voisi töiden jälkeen tulla hakemaan mut kotiin. Hyvää hoitoahan tuolla sai, mutta koti on kuitenkin aina koti. Tietysti ruokahuolto heikkenisi ja yksipuolistuisi, mutta kotona liikkeelle lähtö olisi niin paljon helpompaa. Naapurikin pääsi samana päivänä kotiin, eli olisin joutunut jäämään joko yksin huoneeseen tai sitten olisin saanut toisen kaverin siihen. Eli kotiin, jipii!

Iltapäivällä hoitaja toi kotiuttamispaperini. Samat jumppaohjeet kuin syöpäleikkauksen jälkeen, niitä ei kuulema kuitenkaan tarvitsisi yhtä kirjallisesti ja säntillisesti tehdä kuin rinnanpoiston jälkeen. Epikriisit sekä leikkauksesta että osastolla olosta. Kipulääkereseptit, sairauslomatodistus (4 viikkoa), haavainfektionseurantalomake. Kotihoito-ohjeet mulla olikin jo kotona. Ajanvaraus haavahoitajalle ja jälkitarkastukseen noin parin kuukauden päähän. Mahapiikkejä ei enää kotona tarvitsisi ottaa.

Kotimatka oli aika tuskainen. Kaupungimme kadut on kuin tilkkutäkkiä kaikkine asfalttipaikkoineen ja jokainen töyssy ja kuoppa otti todella kipeästi selkään. Viimeisen kilometrin istuin selkä etunojassa, irrallaan selkänojasta. Helpotti vähän. Ja kotona piti ensimmäisenä mennä vessaan, vatsa toimi =)

Päiväkahvit piti keittää heti kotiin päästyä. Ja esitellä uutta tissiä isännälle. Oli kuulema terhakampi kuin toinen. Vanhempi poikanikin katseli hyväksyvästi äidin uutta tissiä. Esikoiselle kun on selvästi tehnyt pahaa nähdä äiti yksirintaisena, niin tuntui hyvälle huomata, että nyt hän pystyy taas katsomaan äitiään. En mä kotona alasti kuljeskele, eikä mulla ole mitään tarvetta exhibitionismiin, mutta en pyörähdä nopeasti selin lapsiin päin, jos olen riisuutumassa ja heistä jompi kumpi sattuu tulemaan paikalle. Vieraiden aikana kyllä riisuudun ja pukeudun suljettujen ovien takana, mutta en perheen läsnäollessa. Mulle alastomuus on luonnollista ja olen halunnut lapsetkin ymmärtämään sen, että alaston vartalo ei aina ole seksuaalinen merkki tai asia.

Päiväkahvin jälkeen olikin hyvä vetäytyä pitkälleen ruokahuoneen sänkyyn, jonka olin jo ennen sairaalaan lähtöä varustellut valmiiksi. Nukuin parisen tuntia, sen jälkeen söin lapsen laittamaa ruokaa, vedin villanutun niskaani ja läksin pikkukävelylle. Ihan vaan kadun päähän ja takaisin. Kiva asua tällaisella rauhallisella alueella, voi mennä pyjamassa kävelylle, eikä se naapureista näytä yhtään hassulle. Ehkä asiaan vaikuttaa myös se, että kadullamme asui erinäisiä vuosia yksi mies, joka kännipäissään, eli aika usein, kuljeskeli kadulla munasillaan... Mulla sentään on se pyjama päällä

Eka kotipäivä meni aika pitkälle kuitenkin vaakatasossa. Ensimmäisenä yönä heräilin pariin kertaan, kävin vessasssa ja jatkoin kuorsausta. Aamulla oli aika tuskaista päästä ylös, mutta aamulääkkeiden ja -kahvin jälkeen olo alkoi tuntua jo huomattavasti paremmalle. Nyt oli jo lupa käydä suihkussa, sinne siis! Mukaan otin astiankuivauskaapin riteliköstä S-koukun, johon ripustin dreenipussin roikkumaan suihkun ajaksi. (Meinaan muuten ottaa S-koukun mukaan sairaalaankin, jos vielä joudun sellaiseen leikkaukseen, jossa laitetaan dreeni. Sen pussin kiinnittely ja irroittelu on pirullista hommaa, kun on paikat kipeenä ja jäykkänä...) Kädet nousi ihan kivasti hiustenpesuun, mutta terveen puolen kainalon pesu tuotti vaikeuksia. Suihkun jälkeen taputtelin varovasti itseni kuivaksi, nyt piti jo peilistä käydä tutkailemassa uutta ulkomuotoa. Hassulle uusi tissi näyttää kyllä ilman nänniä, mutta onhan siihen sellainenkin aikanaan suunnitelmissa. Selkää yritin kurkkia peilikaapin peilien avulla, mutta ei pituus oikein kunnolla riittänyt. Joku saisi ottaa siitä mulle valokuvan.

Niin, valokuvia. Laitan tänne tässä lähipäivinä, ehkä jo tänään kuvia ennen ja jälkeen. Täytyy vaan ensin siirtää kuvat kännykästä koneelle.

Nyt on siis viides päivä leikkauksen jälkeen. Sairaalassa olin ennalta suunnitellun 3 päivän sijaan vain 2 päivää, mutta mulle se hoitoaika riitti hyvin, koska mulla on täällä kotona koko ajan joku auttamassa tarvittaessa. Nosto- ja kantorajoitukset on, en huomannut kysyä kilomääriä, mutta oma kroppa sanoo tällä hetkellä, että 1 kg tuntuu olevan maksimi. Haavakivut ovat olleet kovemmat kuin rinnanpoiston jälkeen, mutta onhan noita haavojakin 2-3 kertaa pidemmälti kuin rinnanpoistossa. Käsi liikkuu paremmin kuin rinnanpoiston jälkeen. Turvotusta on lähinnä kainalossa ja kainalon puolella uudessa rinnassa. Itse asiassa turvotuksen takia jouduin jo kertaalleen vaihtamaan haavateipit. Samalla selvisi, että poistetun dreenin aukko oli peitetty sellaisella haavalapulla, jota  ei missään nimessä olisi saanut kastella. Onneksi ei ehtinyt käymään kuin kahdessa suihkussa... Väsyttää paljon, mutta leikkaus oli iso, vaikka kestikin vain 4 tuntia (ennustettu leikkausaika oli 6-7 tuntia). Kudosnestettä kertyy vähemmän (dreeni siis tuolla selän puolella) kuin rinnanpoistossa, elättelen toiveita, että selviän ilman punktointeja dreenin poiston jälkeen. Ja sairauslomaa tuli tosiaan 4 viikkoa, riittääkö se vaiko ei, selviää lähempänä sairausloman loppumisaikaa. Niin, ja tekniikkanahan oli LD-kieleke selästä + silikoniproteesi.

Kannattiko lähteä rinnantekoleikkaukseen? Kyllä, ehdottomasti! Ei enää hiostavaa rintaproteesia, jatkuvaa miettimistä kuinka paljon paidan alta näkyy. Olokin on naisellinen, jopa mulla, jolle tissit on olleet vain lapsen ruokintaväline, tosin vähän huonot sellaiset. Vielä ei ainakaan kaduta!

Hyvin se meni =)

Pelkäsin onneksi ihan turhaan (jälleen kerran). Pelko aiheutti kuitenkin sen, että en viime yönä nukkunut kunnolla - ja sain tietysti päähäni, että kun ei nukuta niin voisin vaikka tutkia rintani. Ei olisi kannattanut, mähän tietysti löysin sieltä pienen pahkuran... Sellasen sentti kertaa sentti möntin, pehmeän muljuavan. Järki kyllä sanoi, että se tuskin on mitään, mutta mieli ei sitä halunut uskoa. Eipä sitten kovin mukavasti mennyt loppukaan yö, painajaisia riitti. Yhdessä vaiheessa huidoin mörköjä pois teleskooppikirveellä, onneksi se kuitenkin oli vain unta.

Kun menee ajoissa tutkimuksiin, niin saattaa hyvällä tuurilla päästä sisäänkin etuajassa. Tätä ajatusta noudatin tänäänkin ja totta tosiaan, mut kutsuttiin sisään melkein 10 minuuttia etuajassa. Kerroin röntgenhoitajalle paniikkini ja pahkurani, hän oli juuri sopivan rauhoittava, että sain itseäni koottua sen verran, että saatoimme aloittaa kuvauksen. Oikea tissi levyjen väliin, puristusta, koneen surinaa ja puristus hellitti. Jäin paikalleni odottamaan lupaa astua taaksepäin, onnistuiko kuva? Luvan saatuani astuin puoli askelta taaksepäin samalla vilkaisten rusennettua tissiäni. Jalat meinasi mennä alta, kun näin nännin päässä ruskeaa nestettä. Hätäännyin tosiaan, tässä se nyt sitten oli, siellä se taas on, syöpä, ei tuu uutta tissia. Röntgenhoitaja rauhoitteli mua, sanoi hakevansa lääkärin katsomaan vuotoa. Lääkäri tuli, valot sytytettiin ja olin oikein nähnyt, että vuoto on ruskeaa. Ei kuulema vaarallista, kirkas tai verinen vuoto olisi ollut huolestuttavaa. Loppuosa mammografiasta menikin sitten jo ilman kommervenkkejä. Sain siirtyä tutkimusvuoteelle odottamaan lääkärin paluuta tekemään ultraäänitutkimusta.

Heti tullessaan lääkäri sanoi, että mammografiakuvat olivat puhtaat. Hän kysyi, missä kohdin kyhmy on ja näytin paikan, hän hymyillen sitä kevyesti tunnusteli ja vakuutteli uudestaan, että mammografiassa ei ollut näkynyt mitään huolestuttavaa. Sitten hän alkoi ultraamaan rintaa, hitaasti, huolellisesti. Kertoi, että maitotiehyet näyttivät normaaleille, kapeille ja rauhaskudokset tasaiselle. Yhden imusolmukkeen (olettaisin sen imusolmukkeen olleen) hän bongasi kainalosta ja otti siitä kuvan talteen. Leikatun puolen alue oli äkkiä tutkittu. Siinä ultratessaan hän kertoi, että ruskea rintavuoto on yleensä hormonaalista. Mä puolestani kerroin, miksi olin niin kovasti pelästynyt vuotoa. Tästä on suunnilleen 10 vuotta aikaa, kun jälleen kerran mainitsin gynekologille vasemmassa rinnassa (siinä syöpärinnassa) olevasta karstasta ja rinnasta tulevasta vuodosta. Gynekologi oikein pelästyi ja kysyi, onko vuoto verta vai ruskeaa nestettä. Hän menetti mielenkiintonsa asiaan, kun kerroin, että vuoto on lähinnä ternimaidon kaltaista kellertävää nestettä. Tuosta muistosta johtuen oletin automaattisesti, että ruskea rintavuoto on merkki syövästä. No, opinpa tänään, että verikään ei aina tarkoita syöpää, vaan se saattaa johtua rintatulehduksesta.

Läksiäisiksi sain hyvän onnen toivotukset leikkaukseeni. Olin jälleen onneni kukkuloilla ja leijailin varmaan parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella väärään bussiin. Tuli vähän pidempi kävelymatka töihin takaisin kuin oikealla bussilla olisi tullut.

Paniikki!

En ole tainnut vielä kertaakaan pelätä mammografiaa ja ultraäänitutkimusta niin paljon kuin tänään... Kuvottava olo, hengittämiseen pitää oikein keskittyä, jotta en alkaisi hyperventiloimaan...  Kello 14 aika sairaalalla, sitten selviää, panikoinko turhaan vai pääsenkö tissintekoleikkaukseen.

Terveisiä kotirintamalta

Itärintamalta ei ehkä mitään uutta, mutta omissa piireissäni on tapahtunut paljon, eikä kaikki ole olleet omiaan nostamaan mielialaa. Olen pitkällä kesälomalla, neljäs viikko menossa ja vielä on yksi jäljellä. Työt ei ole paljoa mieleen päässeet, sen verran on ollut hommaa omasta takaa - ja äitikin keksii aina välistä jotain puuhaa aikani kuluksi. Ellei muuta, niin kuskaushommia. Tai isän kaveriksi lääkärille menoa.

Isä löysi rinnastaan, siis tissistään, heti nännin takaa kipeän kyhmyn, koko rinta on vähän turvoksissa. Äiti soitti ja kysyi, josko pääsisin isää terkkakeskuksessa käyttämään seuraavana päivänä, kun hänellä itsellään olisi sairaalan silmäpolille meno. No, eipä kesälomalaisella muutakaan tekemistä ollut, joten seuraavana aamuna ajelin vanhemmilleni ja siitä sitten ajelin isän kanssa terkkariin. Jätin isän ulko-ovelle ja vein auton parkkiin. Sisälle mennessäni etsiskelin katseellani isää, ei näkynyt missään. Vilkaisin ylöspäin ja siellähän isän valkoinen tukka näkyikin. Oli kerennyt jo hilpaisemaan vastaanottokerrokseen. Nopea mies keuhkoahtaumastaan huolimatta.

Istuimme odottamaan vuoroamme ilmoittautumisaulaan. Vähän jännitin, pääsemmekö edes lääkärille, mutta hoitaja päätti hyvin nopeasti, että nimen omaan lääkärin pitää kyhmy tarkastaa. Ei muuta kuin takaisin penkille odottamaan, saattaisimme kuulema joutua odottamaan pitkäänkin. Isä alkoi hengästyä istuessaan, selkä ei ylttänyt selkänojaan, joten isä joutui koko ajan jännittämään yläruumistaan. Hain hänelle pyörätuolin ja isäkin totesi sen hyväksi ideaksi.

Odotusaulassa oli aika tavalla ihmisiä, mutta pikku hiljaa he siitä hävisivät jonnekin. Siinä sitä sitten oltiin keskenämme, ihmettelemässä ja odottelemassa. Kesti aika pitkään, ennen kuin tajusin, että muut olivat joutuneet lääkäriin sijaan sairaanhoitajan juttusille, ainoastaan isä oli ohjattu lääkärin vastaanotolle. Lääkäreitä näytti olevan peräti 4 paikalla, aivan nuoria harjoittelijoita, voi ei, ei kai isä vaan jollekin tuollaiselle joudu! Yksi kerrallaan lääkärit lähtivät siviilit päällä pois huoneistaan, ruokatuntiaika. Varoittelin isää, että saatamme joutua odottamaan pitkäänkin, koska olimme paikalla ruokatuntiaikaan, kun isä kutsuttiin sisään. Pylvään takana olikin vielä yksi lääkärin vastaanottohuone ja siellä ovella oli näitä nuoria lääkäreitä muutaman vuoden vanhempi mieslääkäri.

Lääkäri haastatteli ja kyseli, isä vastaili ja kun häneltä loppui happi ja puhti vastailuun, mä jatkoin puhumista. Lääkäri paineli ja puristeli, tutki kaikki imusolmualueet, ja viimein sanoi tekevänsä lähetteen keskussairaalaan, mutta konsultoivansa ensin kirurgian polia, että lähetetäänkö isä tutkimuksiin vai suoraan kirran polille. Asuinpaikkakunnallamme kuulema miesten rintarauhaset tutkitaan aina keskussairaalassa. Hyvä juttu, ei tarvitse varmaan montaa reissua ennen diagnoosia sitten tehdä, ajattelimme.

Ajeltiin apteekin kautta vanhemmillemme, äitikin oli jo kotiutunut. Äiti sai pari vuotta sitten glaukoomadiagnoosin, ja oli kontrollikäynnillä silmäpolilla. Muutoin kaikki olivat hyvin, mutta silmätippojen säilytysaine aiheuttaa äidille ilkeän allergisen reaktion silmiin. Suoralta kädeltä silmälääkäri ei pystynyt toista lääkettä määräämään, koska äidin silmätipat on jo kertaalleen jouduttu vaihtamaan sydänlääkkeen vuoksi. Lupaili soitella ja kertoa, kun uuden lääkkeen resepti olisi valmis.

Illalla en ollut kauaakaan ehtinyt kotona olemaan, kun äiti soitti. Vähän hirvitti vastata, oliko siellä sattunut jotain. No ei, mutta uutiset ei kuitenkaan olleet hyviä. Neljä vuotta mua vanhempi serkkuni oli saanut rintasyöpädiagnoosin. P***a, p***a, p***a! Uutinen lävähti kuin märkä rätti vasten kasvojani.

Parin päivän kuluttua äiti soitti, keskussairaalasta oli tullut aika suoraan kirran polille. Lupasin lähteä mukaan, tuttu paikkahan tuo mulle oli. Sinne sitten ajan mukaisesti ajeltiin, äitikin lähti onneksi mukaan. Jätin äidin ja isän pääovelle ja vein auton parkkiin. Olimme hyvissä ajoin paikalla, joten istuskelimme pääaulassa ihmettelemässä ohikulkevia ihmisiä ja muistelemassa menneitä, tosin rintasyöpävuodestani ei meistä kukaan sanonut halaistua sanaa siinä vaiheessa.

Lykimme isän pyörätuolilla vastaanotolle. Odotustilassa oli muutamia miehiä ja naisia, selvästikin pariskuntia tai toinen oli saattajana toiselle. Jotenkin mielsin asian niin, että siellä oli lähinnä miehiä menossa lääkärille, miesten vastaanotto siis. Tosin oli siellä yksinäinen nainenkin, selvästi peloissaan. Olisi niin tehnyt mieli mennä juttusille, yrittää rauhoitella, mutta eihän suomalainen toisen asioihin puutu.

Isä huikattiin sisään. Siinä sitä mentiin sitten peräkkäin kuin köyhän talon porsaat, isä pyörätuolissa, äiti häntä lykkien ja minä jononjatkona. Kättelimme hoitajan, mulle tuttu nainen, oli kirurgia avustamassa, kun ihostani otettiin koepala.

Nopeaa ja perusteellista oli tutkimus, ja kirurgi oli vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on hyvänlaatuinen kasvain, joita lähes kaikille iäkkäille miehille tulee (isäni on 82 vuotias), mutta että kasvain poistettaisiin päiväkirurgiassa todennäköisesti pintapuudutuksella. Kiitos näkemiin!

Sairaalan käytävällä vastaan tuli serkkuni miehensä kanssa. Olivat menossa "tuomiota" kuuntelemaan. Itku oli herkässä meillä molemmilla, tosin mullahan on Tamofen ja mielialalääkkeet kyyneleet aika tarkkaan kuivanneet, eli kuivin silmin siinä "kyynelehdin". Lämmin halaus serkkutytölle, toivottelin voimia ja että kaikki menisi hyvin.

Vein vanhempani kotiinsa ja söin vähän marjoja puskista, join kahvit ja läksin kotiin. Kotona odotti paksu kirje keskussairaalasta. Jess! Leikkausaika on tullut. Mammografiaa, ultraääntä, verikokeita, keuhkoröntgen ja sydänkäyrä, leikkaushaastattelu. Ja viimeisellä rivillä; 7.9. leikkaus. Mä saan uuden tissin =)

Kaveri soitti seuraavana päivänä, hänellekin oli tullut aika rintarekonstruktioon. Olimme olleet kahvilla pari päivää aikaisemmin pitkästä, pitkästä aikaa ja päivittäneet viimeiset kuulumisemme. Kaverini kertoi, että heille tehdään varmaankin rintasyöpägeenitutkimus, koska hänen iäkäs sukulaismiehensä oli saanut rintasyöpädiagnoosin paria viikkoa aikaisemmin. Jos suvusta löytyy yksikin miespuolinen rintasyöpäpotilas, ja joku toinen rinta- tai munasarjasyöpäpotilas, niin geenin olemassa olo on kuulema melko todennäköistä. Harmitti kaverin puolesta, mutta hyvä jos tutkimuksiin pääsisivät, hänelläkin lapsia, jos heitä pystyisi äidin ja mummon kohtalolta suojaamaan. Kaveri kertoi siirtävänsä ajan, sillä jos geeni löytyisi, hän poistattaisi toisenkin rinnan. Lohduttelin, että samassa leikkauksessahan sulle sitten voidaan tehdä myös uudet rinnat, kolme kärpästä yhdellä iskulla.

Viikonloppuna kuulin, että plastiikkakirurgi, jonka piti leikata mut, olikin siirtynyt taivaallisiin leikkaussaleihin tekemään enkeleistä entistä kauniimpia. Alkuviikosta soitinkin sitten ajanvaraajalle ja kysyin, pitäisiköhän uuden plastiikkakirurgin ja mun tavata toisemme ennen leikkausta. Hän lupasi välittää terveiseni kirurgille, ja sanoi, että jos haluan vastaanottoaikaa hänelle ennen leikkausta, niin mun pitäisi soittaa kirran polille. Mietin asiaa pari päivää ja tulin siihen tulokseen, että en erillistä vastaanottoaikaa halua. Luotan kyllä tämänkin lääkärin ammattitaitoon. Sitä paitsi liian tarkkaan jos suunnitellaan etukäteen, niin voi tulla suuri pettymys, jos ennalta sovittua ei pystykkään toteuttamaan. Kun verisuonien kanssa pelaillaan, plastiikkakirurgi saattaakin joutua muuttamaan suunnitelmiaan, jos joku tärkeä verisuoni onkin vahingoittunut tai kalkkeutunut. Ja loppujen lopuksi, rintarekonstruktion lopputuloksesta pystyy sanomaan varmasti jotain vasta parin vuoden kuluttua, kun uusi rinta on täysin laskeutunut omalle paikalleen.

Syyskuuta siis odottelen ja odotellessa jännitän serkkuni puolesta. Kahden tuttuni puolesta ei enää tarvitse jännittää, he menehtyivät omiin syöpiinsä jokin aika sitten.

Sydämentykytyksiä ja paniikkia - taas

Jos olisin taikauskoinen, alkaisin pikku hiljaa epäillä, että kohtalo ei meinaa päästääkään mua siihen rinnan korjausleikkaukseen... Ihana tukihenkilöni, joka on kaksi kertaa rintasyövästä selvinnyt, mainitsi aikoinaan, että aina kun jotain lääkärissä valittaa, niin aina tutkitaan myös syövän mahdollisuus. Alkaa pikku hiljaa konkretisoitua tämäkin puoli sairastetusta syövästä.

Mulla on ollut tuolla leikatulla alueella kipuja oikeastaan koko ajan. Kivut ovat olleet lyhytaikaisia kirvelyjä tai samantyyppisiä "neulantökkäisyjä" kuin mitä dreeniputki aiheutti hartiaan leikkauksen jälkeen. Joskus pääsiäisen aikaan alkoi satunnaisesti tulla pidempikestoista terävämpää kipua, niin kovaa, että mitä sitten olikaan tekemässä, niin homma jäi kesken. Kipu hellitti, kun hengitteli syvään ja hieroskeli kipupaikkaa. Kipu tuntui aina samalla kohtaa, poisleikatun rinnan alaosaan se olisi sijoittunut.Vaikka kipu olikin kovaa, se oli kuitenkin niin satunnaista, että arvelin sen olevan vain jotain hermoperäistä ja koska kipu aina hellitti puolessa minuutissa, en siitä ole ollut huolestunut. Sydänperäistä se tuskin on, sen verran sivussa ja kun muitakaan sydäntuntemuksia ei ole ollut. Koko talvi on mennyt enemmän tai vähemmän yskässä, mutta niin on mennyt viimeiset 20 talvea. Astmaattinen olen, mutta talvella tehdyt astmatutkimukset näyttivät, ettei tilanne ole muuttunut miksikään. Virallisista astmarajoista jään edelleen muutaman prosentin päähän, tarvittaessa käytän astmalääkkeitä (lähinnä hoitavaa, avaavaa olen tarvinnut tänä talvena vain kolme kertaa), mutta en saa niistä erikoiskorvattavuutta. Yskä ei ole kuitenkaan aiheuttanut hengenahdistusta eikä kyljissäkään ole tuntunut kipua, tyypillisiä keuhkometastaasioireita. Sitä paitsi yskänikin on liian "kuivaa" metastaasiyskäksi. Yhdessä välissä pohdin, voisiko kipu olla kylkiluussa olevan metastaasin aiheuttamaan, mutta sen ajatuksen hautasin äkkiä. Liian satunnaista, liian "mietoa" kipua - onneksi!

Kipukohtaukset ovat tulleet sekä levossa että rasituksessa. Huhti-toukokuun vaihteessa illalla vessassa kipu tuli taas. Olin menossa nukkumaan, alasti kävin iltapissillä, tavoittelin hammasharjaa, kun kipu tuli. Ja silloin ne näin. Neljä pikkurillin pään kokoista punaista läikkää, sädehoitorusketus alueen vieressä, selvästi kohollaan muusta ihosta. Ihan kuin arpakuutiolla olisi merkit siihen painettu. Läikät eivät kutisseet eivätkä olleet arkoja tai kipeitä, mutta sormellakin tunnustellen ne olivat selvästi koholla ja ikäänkuin ohranjyvä olisi siinä keskellä. Jaahas, mulla on näköjään ihottumaa. Hain lääkekaapista 1 %:sta hydrokortisonia ja sipaisin sitä läikkiin.

Hydrokortisonia käytin muutaman päivän, läikät eivät muuttuneet miksikään. Ja johan se epätietoisuuden piru taas istui olkapäälle kuiskimaan: ihometastaasi, ihometastaasi. Netistä etsin tietoja, ainoastaan englanniksi löytyi jotain. Kuvahaulla löytyi aika hurjiakin kuvia iholle levinneestä rintasyövästä, mutta sitten löytyi myös siistimpiä ihottumakuvia ja kuvateksteistä selvisi, että ihometastaaseja kuvissa oli. Vertailin kuvia omaan rintaani ja samanlaista ihottumaahan niissä oli. Voi pastilli!

Koulun terveydenhoitajalta sitten kyselin, onko olemassa ihottumaa, joka aiheuttaisi tuollaista jyvämäistä kohollaan olevaa ihottumaa. Terkka kyseli tarkkaan ja sanoi, ettei hän sellaista muista olevan ja kehotti tutkituttamaan ihottuma-alue. Piru alkoi kuiskimaan kovemmalla äänellä ihometastaasihöpinäänsä.

Viimein soitin syöpähoitajalleni, selitin tilanteen ja kysyin, mitä kautta asiaa pitäisi alkaa hoitamaan eteenpäin. Sain ohjeeksi soittaa terveyskeskukseen heti paikalla, mutta koska kotikaupungissani terkkariin pääsy on todella vaikeaa, soitin työterveyteen ja kysyin, saanko tulla sinne pyytämään lähetettä kirurgian polille. Sain seuraavalle maanantaille ajan lääkärille.

Viikonloppu meni ihottumaa kyttäillen. Ihan kuin se olisi hieman ollut kutistunut, mutta sitkeästi kuitenkin edelleen näkyvissä olevaa. No, maanantaina varmaan kuulisin, että pelkkää ihottumaa se olisi, enkä saisi lähetettä kirran polille.

Lääkäri oli myöhässä, mutta eipä yllättänyt. Kyseinen lääkäri ei taida tuntea kelloa lainkaan, olen hänen vastaanotolleen ennenkin hermoillut. Tällä kertaa vastaanotto oli vain viitisen minuuttia myöhässä, ei paha lainkaan. Istuin tuoliin ja kerroin ihottumasta ja soitostani syöpähoitajalleni, hänen kehotuksestaan pyytää lähete kirurgille. Paita ja rintsikat pois, lääkäri katseli ja kokeili ihottumaa, mutisi aha-aha, kuunteli keuhkot ja rutisteli ylävartaloa varovasti käsiensä välissä kyselleen sattuuko. Keuhkoista ei kuulema kuulunut mitään poikkeavaa. Sitten alkoi lähetteen kirjoittaminen. Ihometastaasiepäilynä hän sen lähetti, kyseli ja kirjoitteli vastauksistani hoitoni ja oireiluni. Onneksi lähete meni sähköisesti, odottelin vielä sen verran, että lähete todellakin lähti ja poistuin ulkoilmaan. Nyt alkoi ihan oikeasti pelottamaan!

Lääkäri kertoi pistäneensä sen ykköskiireellisyysluokassa, 1-7 päivää (ja nyt selvisi, että mun kohtupuoli olikin tutkittu kakkoskiireellisyysluokassa). Sitten vain odottelemaan aikaa kirran polille. Toivottavasti posti ei töpeksisi.

Seuraavana päivänä olikin ykköspostina kotiin kannettu kirje sairaalasta. Kirran poliltahan se, aika seuraavan viikon tiistaille. Viikko kului yllättävän äkkiä, mulla oli puhelias harjoittelija ohjattavana, töissä pysyi aika mukavasti ajatukset muualla. Viikonloppu oli vähän raskaampi, mutta menihän sekin siinä jäitä poltellessa.

Maanantai-iltana armeijasta lomalla oleva ja koko lomansa kuumeillut poikani tuli alas ja kysyi, onko vaarallista, jos yskii verta. Voi jeesus! Soitin päivystykseen ja kysyin, saammeko tulla näytille. Pyysin pojan puhelimeen, hän vastaili sairaanhoitajan kysymyksiin ja puhelimen läpi kuulin, kuinka hoitaja sanoi, ettei yötä vasten oteta mielellään lääkäriä odottamaan. Puhelun lopussa poika antoi sosiaaliturvatunnuksensa ja kiittäen sulki puhelimen. Aamulla pitäisi kuulema mennä lääkäriin. Mielessäni kirosin, että miten ihmeessä mä saan aamulla ajan terkkariin. Hain pojalle kuumelääkkeen ja kehoitin ottamaan sen, 39 asteen kuume ei häntä nyt parantaisi.

Yöllä heräsin ahaa-elämykseen! Nehän pyysi pojan sotu-tunnuksen, me voitaisiin aamulla mennä sinne suoraan, ei tarvitse terkkarista hakea lähetettä! Sitten saatoinkin alkaa hermoilemaan omaa tutkimustani. Eipä oikein enää uni sinä yönä tullut.

Vaikka pojan kuume oli koko loman ajan sahaillut 38-40 väliä, ei hän ruokahaluaan ollut menettänyt. Aamulla poika siis söi kunnon aamiaisen, itse en saanut kuin aamukahvin juotua. Ehtisin pojan kanssa istuskella pari tuntia päivystyksessä ennen omaa kirran aikaani.

Sain auton mukavan lähelle päivystystä, hissukseen kävelimme sinne sisään. Pieni ylämäki siinä oli, mutta hyvin poika selvisi. Muutama ihminen ilmoittautumisaulassa, ei menisi varmaan kauaa ilmoittautumiseen. Vuorollaan poika kävi ilmoittautumassa, tuli paperin kanssa ulos ilmoittautumiskopista ja sanoi, että mennään sinistä viivaa odotustilaan numero kaksi. Sinne siis, ja tuttu paikkahan se oli. Hoitojeni aikaan siellä tuli käytyä, silloin odotustila tunnettiin kylläkin kirjaimella O.

Flunssaisia yskijöitä, päivystävälle hammaslääkärille odottavia, väsyneen oloisia vanhuksia. Poika täytteli esitietolomakettaan, hain lehden ja käännyin vähän selittäin häneen, kun hän alkoi täyttämään alkoholin ja päihteiden käyttöä mittaavaa audit-osiota. Aikuinen mies, mitäpä tuo mulle kuuluu. Koskaan ei ole haittaa tai häiriötä pojan alkoholin käytöstä ollut. Tai itse asiassa, me ei edes tiedetä, käyttääkö poika alkoholia lainkaan. Ja mitään viitteitä huumeiden käyttöönkään ei ole ollut, onneksi.

Sairaanhoitaja kutsui pojan luokseen, sen jälkeen saatoin hänet labran näytteenottoon ja matkalla näytin röntgenin odotustilan, selostin käytäntöjä. Jätin pojan odottelemaan labravuoroaan, itse lähdin kahvioon aamiaiselle. Vähän väkisin jouduin syömään, mutta nyt onneksi upposi muutakin kuin kahvia.

Poika oli aamiaiseni aikana menettänyt muutaman putkilollisen verta ja kuvauttanut keuhkonsa, sydänfilmi oli otettu jo aiemmin. Odottelimme vähän aikaa, sitten alkoi mun aikani kirran polille lähestymään. Sovimme, että jos poika pääsee ennen mua, niin näemme sairaalan kahvilassa.

Kirran polin verisuonikirurgian puolen odotustilassa oli vanhat tutut penkit, likaisemmat ja nuhjaantuneemmat edelliskerrasta. Täälläkin oli ajat vähän myöhässä, mutta ei mikään ihme, eiköhän tänään täällä kaikki olleet syöpäasioissa liikenteessä. Paikalle tuli iäkäs nainen iäkkään tyttärensä kanssa, päivittelivät olevansa puoli tuntia etuajassa. Jutusteltiin siinä niitä näitä, iäkkäämpi rouva oli menossa kirurgia tapaamaan, tyttärellekin tuttu paikka oman sairautensa ajalta.

Oma vuoroni koitti, nuorehko mieskirurgi ja kaksi hoitajaa, kuten viimeksikin. Paita ja rintsikat pois, sitten jännittämään, mitä kirurgi sanoo. "Enpä ole tällaista ennen nähnyt, mutta ei tämä huolestuttavalle näytä!" Ihan tuollaisia sanoja en odottanut, mutta tartuin kiinni tuohon loppuun. Jännitys hieman helpotti. Tökkimistä, puristelua ja sitten otettiin koepala. Puudutusaineen laitto sattui kuten aina, mutta hyvin tehosi. Kirurgi napsaisi saksilla palan ihostani, tunsin alhaalla kyljen selkäpuolella, että siellä valui pieni verivana, ylempänä ei tuntunut miltään. Onnistuin hieman vitsailemaankin siinä: "Mutta sinähän teit muhun reiän!" "No, niinpä tein, mutta korjataan se tällä itsesulautuvalla langalla", vastasi kirurgi ja vetäisi kaksi tikkiä ristiin. Tikit peitettiin haavateipillä, iho siistittiin ja sain pukea päälleni. Haavanhoito-ohjeet mukanani poistuin vastaanotolta hoitajan kanssa. Hoitaja lähti käytävää pitkin toiseen suuntaan kiikuttaen koepalapurkkiani, siitä pyydettiin kiireellinen PAD-lausunto. Toisaalta helpotti, toisaalta jännitys nosti taas päätään.

Kiersin kahvion kautta, poikaa ei siellä näkynyt, eli suunnaksi ensiapu. Siellähän poika istui ja lueskeli lehteä. Meni ehkä kymmenisen minuuttia, niin lääkäri kävi nappaamassa pojan mukaansa, ja kohta poika kahden lapun kanssa sieltä tulikin kysyen, mihin tää maksetaan. Kerroin, että lasku tulee postissa, me voidaan lähteä. Apteekin (10 päivän vahva antibioottikuuri molemminpuoliseen keuhkokuumeeseen) ja kaupan kautta siis kotiin, kiireesti eväät kasaan ja töihin. En onneksi myöhästynyt kuin vartin verran.

Pojan loma loppui torstaina, lähtiessään vielä vannotimme menemään seuraavana päivänä otille. Pelkäsin, ettei poika ymmärrä sairautensa vakavuutta, varsinkin kun antibiootit laskivat kuumeen jo seuraavana päivänä. Pahimmassa tapauksessa poika lähtisi sunnuntaina metsäleirille, sellainen kun oli heidän ohjelmassaan. Pyysin laittamaan mulle viestiä, mitä otilla sanottaisiin. Uhkasin soittavani siellä jollekin isolle kapiaiselle, jos poika ei otille mene. Perjantaina ei kuulunut mitään, tekstiviestiinikään ei vastausta kuulunut, ja numeroon soittaessa selvisi, että kännykkä on pois päältä. Voi huolia, voi murheita :( Mietin jo, miten lähtisin töiden jälkeen varuskuntaan, marssisin portista sisään ja todennäköisesti sotilaspoliisit pidättäisi mut... Isäntä ei ymmärtänyt huoltani lainkaan, oli sitä mieltä, että ylireagoin. No, niinhän mä tiesin itsekin tekeväni, mutta eipä äiti huoltaan ja pelkoaan lapsensa asioista niin vaan voi pois päältä kääntää.

Lauantaina läksin aamupäivällä yksin mökille, siellä olisi siivoushommia ja pitäisi mökkiäkin lämmittää, jotta kuivaisi talven jäljiltä. Kävin mennessä kirkolla kaupassa ja pitkäripaisesta hain valkkaripöntön. Uuden vuoden lupauksena olin tehnyt puolen vuoden tipattomuuslupauksen, mutta koska se ei ollut täysin pitänyt (muutama oluen maistokerta + vappuna viiniä kortinpeluun yhteydessä), ajattelin ottaa lasillisen tai pari. Mökillä en pahemmin jaksanut siivoilla, mutta eipä siellä niin kummoisesti siivottavaa ollutkaan. Isäntä oli pari viikkoa aiemmin käynyt purkamassa mökin toisen katon lappeen ja korjannut mätäpaikat sekä kiinnittänyt uuden alushuovan siihen. Toinen puoli katosta on tarkoitus tehdä kesällä. Ympäristö oli kuulema jäänyt kauheaan kuntoon. Poika oli kyllä edellisellä lomallaan käynyt siellä saunomassa kavereidensa kanssa, olimme napanneet heille säkkirullan matkaan ja pyytäneet siivoamaan ympäristöä. Pojat olivatkin siivonneet kaikki huovanpalat pois, eli mulle ei jäänyt sinne siivottavaa.

Nautin siis luonnonrauhasta, kahvista, viinistä ja ruoasta. Parhainta PPP-terapiaa ja tällä kertaa onnistuin siinä totaalisesti. Huomasin tuijottavani puun oksaa, seuraavani lehtien keinuntaa kevyessä tuulessa. Yritin tunnistella lintuja laulun perusteella. Katselin, miten tuli nuoli puita kiukaan pesässä. Miten kahvin viimeiset tipat tippuivat kahvikannuun tehden renkaita kahvin pintaan. Miten kaksi vesimittaria luisteli ja pompahteli pitkin järven pintaa. Ei tullut ihottumat, ei syövät mieleen. Huoli pojastakin helpotti, kun häneltä tuli viesti, että oli akkulaturi unohtunut kotiin ja oli saanut vp:tä viikonlopuksi.

Maanantaina poika tuli viiden päivän kotihoitolomalle, joten tiistain mentiin käymään vanhemmillani. Äitillä oli kutiavaa ihottumaa, vein hälle antihistamiinia. Halauksen sain lahjaksi (syntymäpäiväni kun sattui samalle päivälle). Kahvilla jutusteltiin niitä näitä, näyttelin kuvia kännykästäni ja ihmeteltiin kesän nopeaa puhkeamista. En ollut kertonut vanhemmille mitään pojan keuhkokuumeesta, enkä omasta ihottumastani, äitini kun on samanlainen huolehtija ja murehtija kuin minäkin. Nyt kerroin äidille, että pojalla on keuhkis ja mainitsimpa sitten koepalan otostakin. Rauhallisesti äiti ainakin vaikutti ottavan uutiset. Totesi vain, että hyvä kun tutkivat. Vierailu jäi vähän lyhyeksi, mun piti jälleen keretä töihin illaksi.

Olin jo pari päivää käynyt aamuin illoin Kanta-palveluissa katsomassa, olisiko siellä lausuntoja kirran polilta. Tiistaiaamuna siellä viimein oli lausunto kirran käynnistä, joten tiesin PAD-vastauksenkin tulleen ja pistetyn mulle postiin tulemaan. Ja siellähän se kirje kotona keskellä olohuoneen pöytää oli, kun töistä tulin. Onneksi olin yksin sitä avatessani, niin tärisivät kädet kirjeeseen tarttuessani, että olisin saattanut sen pudottaa, jos katselijoita olisi ollut. Kirje oli ohut, siitä jo tiesin, että hyviä uutisia siellä on. Jos uutiset olisivat olleet huonoja, kirjeessä olisi ollut mukana lisätutkimusaikoja... Ja siellä se tosiaankin luki: epäspesifi krooninen tulehdusmuutos, mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa ei tule esiin!

Henki alkoi heti kulkea paremmin =)