tiistai 5. syyskuuta 2017

Mitäpä tänne kuuluu?

On ollut vähän hiljaista täällä blogiosastolla, anteeksi kauhiasti. Mulla ei ole ollut oikein asiaa. Eli hyvin menee, kiitos vaan =)

Viime viikolla kävin taas sairaalassa plastiikkakirurgin vastaanotolla. Leikkauksen jälki-jälkikontrolli. Uusi tissi on laskeutunut kauniisti lähes samalle tasolle kuin toinenkin, ja olimme kirurgin kanssa samaa mieltä, että ainokaiselle ei tarvitse tehdä mitään. Nokka kohti siis nännirekonstruktiota, joka sitten tehtiin tänään. Kirurgi mittaili mittanauhalla, läppäisi muovisen tekonännin nännipihoineen mittanauhan näyttämälle paikalle ja käski peilistä katsoa, onko paikka hyvä. No ei ollut, sivulle olisi jäänyt. Sain itse siirtää nänniä parempaan paikkaan, ja sitten olimme molemmat tyytyväisiä sen sijoittumiseen. Ei muuta kuin sänkyyn ja hommiin...

Kirurgi peitteli yläkroppani, puudutti muutoinkin tunnottoman rintani (eipä siihen ole vuodessa tuntoa palannut, mutta enpä ole erikoisemmin sen palautumista edes odotellutkaan) ja puudutusaineen vaikutuksen alkamista odotellessaan järjesteli leikkaustarvikkeitaan. Jonkin letkunkin taivutteli rintakehäni päälle, mikäköhän ihme tuokin on. Varovasti aloitti leikkauksen, yhtään ei tuntunut millekään, töni ja tuuppi, veti ja virutti, liikkeet tunsin, mutta varsinaisesti en mitään tuntenut. Sen letkunkin merkitys selvisi, sähkökaapelihan se oli ja sillä laitteella polteltiin tihkuvat haavat umpeen. Sitten alkoi ompelu, johon tuntui menevän ikuisuus. Kymmenittäin tikkejä pienelle alueelle. Vertasinkin hommaa koristeompeluun, mikä tuntui huvittavan kirurgiakin. Viimein kirurgi oli tyytyväinen kättensä jälkeen ja lopetti nahkani lävistämisen pienen pienellä neulallaan.

Hoitaja peitteli uuden "rusinan" silikoniverkolla silleen löysästi, jottei se heti painu lyttyyn. Silikoniverkon päälle hän asetteli haavataitoksia, joiden keskelle oli leikattu reikä, korkeaksi torniksi tukemaan nänniä. Päälle tuli vielä ehjä haavataitos. Koko tsydeemi haavateipeillä kiinni ja hoito-ohjeet, sairauslomalappu (koulusiivoojana sain operaatiopäivän sairauslomaa), haavataitokset ja muut sidetarpeet sekä tatuointiaika tammikuun alkuun mukaani. Kurkkasin vielä verhon taakse ja kiittelin kirurgia, joka kertoi, että tapaamme vielä ensi vuoden puolella vihon viimeisessä kontrollissa.

Kauheesti tekisi mieli kurkata, mille uusi rusinani näyttää, mutta täytyy malttaa odottaa huomiseen. Silloin aikaisintaan saan avata tuon reilun sentin paksuisen paketin ja suihkutella ensimmäisen kerran rintaani. Sauna- ja uintikielto tuli pariksi viikoksi, ja nyt alkupäivinä pitää ottaa varovasti töissäkin.

Kunhan saan rusinan esiin paketistaan, niin pistän kuvan tänne =)

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Suru

suru
kun itse sairastuu
kun pelkää
tässäkö tämä oli
kun läheinen sairastuu
kun pelkää
tässäkö se oli
kun tuttu kuolee
se olikin siinä
paska syöpä sai taas uuden timantin kruunuunsa
suru muuttuu vihaksi
miksi tää on niin epäreilua
miksi miksi miksi
miksi hän
miksi en minä
onneksi en minä
kaikki on hyvin
on ollut jo pari vuotta
ja on toivottavasti jatkossakin
toivo?
elämänhalu?
elämänilo?
TOIVO!
ELÄMÄNHALU!
ELÄMÄNILO!
ILO!
pelko
KIITOLLISUUS!

Elän aikamoista tunnemyrskyn aikaa. Kyhmyn löytyminen on muistoissa kuin se olisi löytynyt eilen. Se tunne, tässäkö tämä oli, puskee välillä todella vahvasti päälle. Varsinkin, kun ensin tuiki tuntematon ihminen, josta on tullut läheinen ystävä, kuolee tähän samaan paskaan sairauteen - yllättäen, varoittamatta, metastaasilöydön jälkeen reilussa kuukaudessa. Tai kun oma verisukulainen saa saman paskan diagnoosin, liian myöhään, metastaaseja löytyy levinnäisyystutkimuksissa. Tai kun facekaveri pistää viestin mesen kautta: mulla on rintasyöpä. Tai syöpäsisko kertoo käyneensä kevään viimeisessä naistenillassa ja tavanneensa uusia syöpäläisiä siellä. Silloin nousee suru pintaan. Ja viha. Ja vähän epätoivokin. Sen yritän polkea maanrakoon, pois pois pois. Ja surun kanssa kulkee käsikkäin myös pelko. Ja kun ne saa käsiteltyä, lajiteltua ja lokeroitua arkistoon, löytyy toivo, elämänhalu ja -ilo. Ilo ja kiitollisuus tästä päivästä, tästä hetkestä. Huominen tulee, jos niin on tarkoitettu. Luottavaisin mielin käyn taas nukkumaan, huomenna on uusi päivä.


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Seulontamammografia

Täytän alkukesästä 50 vuotta, joten yhteiskunta muisti mua seulontamammografiakutsulla. Outo tunne, eihän tästä ole kuin kolmisenkymmentä vuotta, kun oli 70-luku, vai heittääkö mun laskutaito jälleen...

Olen aina ollut kaikkien seulontojen puolestapuhuja, ja olen kutsuja noudattanut tunnollisesti. Käykää tekin ihmeessä näissä seulonnoissa, saatte vastinetta verorahoillenne, ja parempi tutkia kuin hutkia. Tuntuukin tosi oudolle, kun maanantaina soittelen kutsussa olevaan numeroon ja perun tämän kertaisen tutkimuksen. Röntgensäteethän ovat vahingollisia soluille ja kun viime vuonna mammografiat on otettu ainakin kahdesti ja keuhkotkin kuvattu kertaalleen, niin paras antaa elimistölle toipumisaikaa. Enkä usko, että tilanteeni on miksikään muuttunut joulukuulta. Mutta hei, vaikka röntgensäteet saattavatkin aiheuttaa solumuutoksia, niin käykää siellä mammografiassa, kun kutsu tulee! Pelko ei ole pätevä perumisen syy...

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

3-vuotiskontrolli

Joskus tuntuu, että rintasyöpään sairastumisesta olis kulunut kauheasti aikaa. Ei se enää useinkaan mielessä pyöri, siihen yksrintasuuteen olin jo niin tottunut, ja nyt alan hyvää vauhtia tottua tuohon uuteenkin tissiin. Mutta annappa olla, kun kontrolliaika alkaa lähestyä, jo alkaa menneet pyörimään mielessä ja jännitys nousta.

Tällä kertaa en jännittänyt yhtään mammografiaa ja ultraa. Edellisestä kerrasta oli kulunut niin vähän aikaa, että olisin ollut todella yllättynyt, jos sieltä jotain olisi löytynyt. Edes uuden implanttirinnan tutkinta ei jännittänyt, ja turhaanpa olisin jännittänytkään, sillä rintaa puserrettiin minimaalisen vähän. Kyselin ja kommentoin, hoitaja ja lääkäri selostivat ja vastailivat. Vaikka lääkärillä kiire olikin, hän jaksoi näyttää ja selittää, mitä kuvissa näkyi. Oli todella mukava reissu tällä kertaa.

Seuraavana päivänä oli sydämen ultraäänitutkimus ja labrakokeet. Tuota sydämen ultraa mulle ei vielä koskaan ole tehtykään, edelliset sydämentoimintatutkimukset ovat aina olleet gammakuvauksia. Lähdin vähän liian myöhään sairaalaan, joten jouduin kävelemään todella reipasta vauhtia, ja niinpä olin hikinen, läähättävä ja kuumissani sydänkeskukseen päästyäni. Kela-kortti lukijaan, kone tarkisti tietoni, hyväksyin ne oikeiksi ja kone tulosti vuoronumeron. En ehtinyt montaakaa minuuttia paikallani istua, kun näyttöön ilmestyi vuoronumeroni ja huonenumero 20. Jessus, onks täällä näin monta tutkimushuonetta! Onneksi hoitaja tuli käytävällä vastaan, ei tarvinnut arpoa, missä huone olisi. Toisella puolella käytävää kun numerot suurenivat ja toisella pienenivät, eikä ollut mitään aavistusta, kummalta puolelta sitä omaa huonettaan etsisi.

Olin niin hikinen, että hoitaja joutui vähän kuivailemaan ihoani, jotta sai elektrodit kiinni iholle. Sitten etsittiin yhdessä hyvää kylkiasentoa sopivalla kohdalla tutkimussängyllä. Viimein olin sopivalla kohdalla, ja lääkärikin tuli siihen sitten juuri sopivasti. Tämäkin lääkäri kertoi näkymiä: "Tuossa on vasen eteinen, ja tuo vasen kammio. Täällä taas ovat oikea kammio ja eteinen. Ja tässä on näitä läppiä..." Näytössä näkyi myös tasainen sydänkäyräni. Lääkäri pisti värinäytön päälle, punaista ja sinistä leiskui sydämessäni, samalla hän kuunteli sydänääniä - kuulosti samalle kuin aikoinaan vauvaa odottaessa ultrassa. Jotain mittoja hän otti, katseli tarkkaan, mittaili, kuunteli. Sitten käännyin selälleni ja samat tutkailut ensin rintalastan päältä, alaosasta ja vieläpä kurkusta aortan mutkaakin ihmeteltiin. Olin vähintäänkin yhtä haltioitunut kuin lapsieni ultrissa aikoinaan, vaikka näytöllä ei pieniä nyrkkejä näkynytkään (onneksi :D ). Viimein lääkäri oli tutkimuksensa tehnyt, sydämeni oli kuulema hyvässä kunnossa. Hyvä, hyvä!

Sydämen ultra kesti sen verran lyhyen aikaa, että olin etuajassa labrassa. No, olipa aikaa surffailla facebookissa. Pari putkilollista verta tällä kertaa, ja sitten olinkin valmis lähtemään takaisin töihin.

Lääkäriaika oli seuraavalla, tammikuun ensimmäisellä viikolla. SOLD-tutkimukseen liittyvä kysely omista tuntemuksista terveydentilan suhteen, vaa'alle katsomaan kauheita lukemia (joulusta +3 kg, eli yhteensä ainakin 12 kg ylimääräistä rasvaa kupeilla...) ja vastailemaan lääkärin kysymyksiin. Puhtaat paperithan sieltä tuli, labroissakaan ei ollut mitään mainittavaa. Hyvä alku uudelle vuodelle, siis!

torstai 10. marraskuuta 2016

Jälkitarkastus

Tänään oli jälkitarkastus. Uusi rinta on alkanut selvästi pehmenemään ja laskeutumaan. Rinnan haavat on nätit ja sileät, mutta selän haavaan on alkanut tulla selvää paksuuntumista. Mua se ei haittaa niin kauaa kuin käden liikeradat ei vaarannu. Tilanne tsekataan kuitenkin puolen vuoden kuluttua (yhteys aiemmin, jos alkaa ongelmia arpikasvusta tulla), ja siihen mennessä mun pitäisi sitten päättää, tehdäänkö tuolle omalle rinnalle mitään, ja haluanko sen nännin uutukaiseeni. Lyhyt käynti, valokuvat jäi sairaalalle muistoksi =)

Niin, ja se uimalupa tuli =) Nyt saa kuulema harrastaa ihan mitä haluaa. Pitäisköhän huomenna ottaa uimakamppeet mukaan töihin ja mennä töiden jälkeen uimaan?

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Takaisin töihin

Palasin takaisin töihin tämän viikon maanantaina. Sen verran hyvin olin 7 viikon poissaoloni aikana nollannut pääni, että ensimmäisenä piti kaivaa siivousohjeet esiin, koska en muistanut kunnolla edes alueita, saatika siivousjärjestyksiä. Työ tuntuu hyvälle, ei kipuja leikatuilla alueilla, ainoastaan pientä kiristystä, jos liikaa kurottaa. Käden liikeradat ovat mielestäni normaalit. Aikaisemmin olen työmatkat kulkenut polkupyörällä, nyt kävelen tai kuljen bussilla. Ensi viikolla on jälkitarkastus kirran polilla, toivottavasti saisin vihdoin viimein uintiluvan =)

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kuukausi leikkauksesta

Leikkauksesta on kulunut kuukausi ja pitihän mun tietysti ottaa päivityskuva. Tässä ilman haavateippejä, olkaapa hyvät =)





Selän haava kutiaa, varsinkin iltaisin nukkumaan mennessä. Viimeksi haavahoidossa siihen ei enää teippejä laitettukkaan, vaan sain kehoituksen mennä apteekkiin hakemaan Mepiform arpilappuja, joista leikataan sopivia suikaleita. Kaksi 5x7 cm:n lappua maksoi lähiapteekissamme 16,50 euroa, eikä suikaleet taida riittää kuin tuohon selän arpeen. En niitä vielä ole käyttöön ottanut, aion vielä vähän aikaa sinnitellä perinteisellä haavateipillä. Ihottumaa kun ei vielä ole teippikohtiin onneksi tullut.




Ystävältäni sain vinkin ostaa Mepiformia netin kautta. Mulla on tällä hetkellä pieni likviditeettipulma, täytyy odottaa perjantain tilipäivää, ennen kuin sitä ostelen mistään. Netistä luin, että Virosta saisi vastaavaa tuotetta. Harmi, että en tuota tiennyt ennen mieheni Tallinnan reissua (kävivät työporukan kanssa siellä männäviikonloppuna).

Lääkärin sairaalassa kirjoittama sairauslomakin loppui. Onneksi työterveyslääkäri oli tolkun ihminen ja kirjoitti vielä pari viikkoa lisää. Vaikka pystynkin jo monenlaista tekemään ja nostelemaan, en voisi kuvitella, että olisin näin nopeasti koulusiivoojan toimeeni palannut. Varsinkin kun koululla on painavat ovet ja vielä kynnyksetkin, joiden yli pitää siivousvaunuja rytyytellä.

Keskiviikkona menen taas haavahoitajalle. Toivottavasti tämä neulatyynyhomma loppuu, toiveita kyllä siitä jo on. Viimeksi punktoivat 16 ml, jos olisi ollut millilitran vähemmän, olisin jo punktoinnista eroon päässyt.