Kauhulla odotan sitä aikaa, kun joudun siirtymään terkkakeskuksen asiakkaaksi... Sain sentään suomenkielisen, korjaan, suomalaisen lääkärin, mutta vaikea reissu oli kuitenkin. Kun ensin selität omaa tautiasi, selität lääkkeesi ja lääkäri keskeyttää, ettei ymmärrä asiasta mitään, kun ei ole perehtynyt syöpiin... Aloitat uudelleen, yksinkertaisemmin, kerrot uniongelmistasi, pyydät jotain nukahtamislääkettä ja lääkäri tokaisee, että voiko sulle mitään määrätä, kun olet sytostaattihoidossa. Puhut kuin ruuneperi, yrität vakuuttaa lääkärin, että kaikki käy, ja samalla koetat vaikuttaa sen verran luetettavalle, että ihan oikeasti saisit sen helvatan reseptin. Lääkäri suostuu kirjoittamaan Imovanea, vannottaa, että sitä ei saa käyttää pitkää aikaa kerrallaan. Kysyy, tarviinko muuta, muistan pyytää närästykseen jotain, Somac käy närästyslääkkeistä. Vihainen mulkaisu, kirjoittaa kuitenkin reseptin. Kiitos näkemiin, hyvää talvea vaan!
Apteekissa selviää, että Imovane-resepti on huimalle 10 tabletin määrälle. Tuleekohan musta lääkeaddikti, jos joudun käyttämään niitä 10 päivää putkeen?
Ja käytettäessä selviää, että Imovane antaa vain 3-4 tunnin yhtäjaksoisen unen...
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Kipu
Kipu on aina subjektiivinen kokemus. Jos pistetään 10 ihmistä riviin, kaikkia tuikataan neulalla täsmälleen samalla tavalla samaan paikkaan ja pyydetään merkkaamaan kipuasteikkoon tuntemansa kipu, niin merkinnät asettuvat eri paikoille asteikolla. Toisen pieni kirppaisu saattaa toisesta tuntua musertavalla, jalat alta vievälle kivulle. Ja jos sama koe toistettaisiin jonain toisena päivänä tismalleen samalla lailla, useimmat kipumerkinnät olisivat taas eri paikoilla asteikolla. Kivun tuntemiseen vaikuttaa mm. ihmisen vireystila ja mieliala. Ja jos on pitkään ollut kivulias, kipukynnys usein madaltuu. Toinen ei voi tietää toisen kivun määrää. Siksi sairaalassa käytetään kipuasteikkoa 1-10 ja pyydetään potilasta kertomaan, mille kohdalle hänen kokemansa kipu asettuu. 1 tarkoittaa lievää kipua, 10 on lähes sietämätöntä kipua - "tapa mut, ettei enää tarvi kestää tätä!"
Olin aina luullut, että kun sairastaa syöpää, on kovia kipuja. Opin aika pian, että kivut kuuluu levinneeseen syöpään. Siis syöpäkivut kuuluu levinneeseen syöpään, primäärikasvain harvemmin aiheuttaa kipua - paitsi painaessaan hermoja ja kudoksia, kuten oma kasvaimeni aika ajoin teki ennen leikkausta. Oli sellaisia viiltäviä nopeita kipuja ollut aiemminkin, mutta olin ajatellut niiden johtuvan lähinnä liiasta työnteosta, lihasjumeista, epäsopivista rintsikoista. Kipuasteikolla 1-10 kivut vaihtelivat 2:sta ehkä 6:teen.
Pelkäsin leikkauksen jälkeistä haavakipua, pelkäsin siitäkin huolimatta, että mulla on korkea kipukynnys. Heräämössä kipulääkettä annosteltiin koko ajan, pari kertaa sanoin, etten tarvitse sitä, mutta siitä huolimatta hoitaja ruiskun sisällön kanyyliin tuikkasi. Hyvät lääkkeet oli, ei ollut kipuja, ei, kipuasteikolla oltiin 1:ssä. Osastolla sain suun kautta kipulääkettä, ei pahemmin särkenyt sielläkään. Yhden kerran, kun taas kysyttiin kivunmäärää, ajattelin vastata vähän isommalla numerolla kuin aiemmilla 2:illa, sanoin 4. Heti tuli lääkelasi kouraan... Kotihoito-ohjeiksi sain syödä kipulääkkeitä säännöllisesti, älä päästä kipua päälle! -kehotuksella. Pari päivää kului ja alkoi tuntua, että kipulääkkeitä ihan oikeasti tarvitsee, enää en pärjännyt sillä pienimmällä annostuksella. Kovan kivun päiviä oli pari, kolme. Kipuasteikolla kuitenkin pysyttiin 5:n alapuolella. Särkylääkkeetkin oli "vain" parasetamolia ja ibuprofeiinia. Eli ei paha juttu ollenkaan. Aikani söin nappuloita, sitten ajattelin, että nyt riittää. Tein päivittäisiä jumppiani, mutta tuntui olevan jäykkää ja hankalaa. Ei muuta kuin nappulapurkille taas. Vaikka ei tehnytkään niin kipeää, että normaalisti olisin särkylääkkeitä ottanut, jumppaaminen ei vaan ottanut onnistuakseen ilman kipulääkkeitä.
Uniongelmista, nukkumattomuudesta tuli päänsärky, johon ei särkylääkkeeni auttaneet. Helvetillinen kuuma vanne pään ympärille, tulinen kipu silmien taakse, lekan jyskytys takaraivolle. Kipuasteikolla oltiin kuitenkin suurimman osan aikaa jossain 5-6:n kieppeillä, vain pari kertaa olisin ruksin pistänyt kohtaan 8 tai 9. En jäänyt kuitenkaan "keskustelemaan" kivun kanssa, tein kotitöitä jaksamiseni mukaan, pelailin tietokoneella, kävin kävelyllä. Lopulta, kun yöllä heräsin päänsärkyyn ja kun oikean korvan kuulo tuntui katoavan, totesin, että nyt täytyy saada apuja uniongelmiin. Unilääkkeiden saanti ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, ensin kuvattiin päänuppi, että ei vaan olisi etäpesäkkeitä. Juuri sillä hetkellä se oli kuitenkin ihan paskanhailee, että onko metastaaseja vaiko eikö, mä haluun nukkua!
Verikokeita verikokeiden perään, sytostaattitiputuksia. Pistämistä, tuikkimista, suonen metsästystä. Alkuvaiheen pienet hyttysenpistot on muuttuneet ampiaisen pistoiksi. Onneksi enää ei tarvitse niin usein pistellä, jos elimistö palautuisi siitäkin kivusta. Silti pistäminen ei tunnu epämiellyttävälle, se on kaikki mun omaksi parhaakseni kuitenkin.
Neulasta-kivuista jo puhuinkin. Ne oli ehdottomasti 9-10 luokkaa alkuvaiheessa. Myöhemmin opin ottamaan särkylääkkeet hyvissä ajoin, kivut tuli lievempinä ja viimeiset pari Neulastaa ei enää kipuja edes aiheuttaneet. Ehkä elimistö tottui tähänkin lääkkeeseen, ihan kuten tottui Herceptiiniin ja sytostaatteihinkin.
Nyt, kun perinteiset hoidot on ohi, sädehoito loppui 3 päivää sitten, kärsin riipivästä kivusta sädehoitoalueella. On kuin nahan alla olisi karkea manillanaru, jota nyitään pienillä nykäisyillä edestakaisin. Kiputuntemus on 2:n ja 4:n välillä. En ole vielä joutunut särkylääkkeitä siihen ottamaan ja toivottavasti en joudukaan. Sädehoidon aiheuttama kipu pitäisi loppua parissa viikossa, sitä odotellessa.
Äkkipäätään voisi luulla, että elämäni syövän kanssa on ollut pelkkää kipua. Ei, ei se ole ollut. Kipujaksot ovat olleet lyhyitä. Ja ehdottomasti ihaninta on ollut se, että niveliä ei ole kolottanut (Neulastan aiheuttamia kipuja lukuunottamatta), eikä päätä särkenyt sen jälkeen, kun sain uniongelmat hallintaani. Itse asiassa elämäni ei ollut läheskään näin kivutonta ja särytöntä ennen sairastumistani syöpään =)
Olin aina luullut, että kun sairastaa syöpää, on kovia kipuja. Opin aika pian, että kivut kuuluu levinneeseen syöpään. Siis syöpäkivut kuuluu levinneeseen syöpään, primäärikasvain harvemmin aiheuttaa kipua - paitsi painaessaan hermoja ja kudoksia, kuten oma kasvaimeni aika ajoin teki ennen leikkausta. Oli sellaisia viiltäviä nopeita kipuja ollut aiemminkin, mutta olin ajatellut niiden johtuvan lähinnä liiasta työnteosta, lihasjumeista, epäsopivista rintsikoista. Kipuasteikolla 1-10 kivut vaihtelivat 2:sta ehkä 6:teen.
Pelkäsin leikkauksen jälkeistä haavakipua, pelkäsin siitäkin huolimatta, että mulla on korkea kipukynnys. Heräämössä kipulääkettä annosteltiin koko ajan, pari kertaa sanoin, etten tarvitse sitä, mutta siitä huolimatta hoitaja ruiskun sisällön kanyyliin tuikkasi. Hyvät lääkkeet oli, ei ollut kipuja, ei, kipuasteikolla oltiin 1:ssä. Osastolla sain suun kautta kipulääkettä, ei pahemmin särkenyt sielläkään. Yhden kerran, kun taas kysyttiin kivunmäärää, ajattelin vastata vähän isommalla numerolla kuin aiemmilla 2:illa, sanoin 4. Heti tuli lääkelasi kouraan... Kotihoito-ohjeiksi sain syödä kipulääkkeitä säännöllisesti, älä päästä kipua päälle! -kehotuksella. Pari päivää kului ja alkoi tuntua, että kipulääkkeitä ihan oikeasti tarvitsee, enää en pärjännyt sillä pienimmällä annostuksella. Kovan kivun päiviä oli pari, kolme. Kipuasteikolla kuitenkin pysyttiin 5:n alapuolella. Särkylääkkeetkin oli "vain" parasetamolia ja ibuprofeiinia. Eli ei paha juttu ollenkaan. Aikani söin nappuloita, sitten ajattelin, että nyt riittää. Tein päivittäisiä jumppiani, mutta tuntui olevan jäykkää ja hankalaa. Ei muuta kuin nappulapurkille taas. Vaikka ei tehnytkään niin kipeää, että normaalisti olisin särkylääkkeitä ottanut, jumppaaminen ei vaan ottanut onnistuakseen ilman kipulääkkeitä.
Uniongelmista, nukkumattomuudesta tuli päänsärky, johon ei särkylääkkeeni auttaneet. Helvetillinen kuuma vanne pään ympärille, tulinen kipu silmien taakse, lekan jyskytys takaraivolle. Kipuasteikolla oltiin kuitenkin suurimman osan aikaa jossain 5-6:n kieppeillä, vain pari kertaa olisin ruksin pistänyt kohtaan 8 tai 9. En jäänyt kuitenkaan "keskustelemaan" kivun kanssa, tein kotitöitä jaksamiseni mukaan, pelailin tietokoneella, kävin kävelyllä. Lopulta, kun yöllä heräsin päänsärkyyn ja kun oikean korvan kuulo tuntui katoavan, totesin, että nyt täytyy saada apuja uniongelmiin. Unilääkkeiden saanti ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, ensin kuvattiin päänuppi, että ei vaan olisi etäpesäkkeitä. Juuri sillä hetkellä se oli kuitenkin ihan paskanhailee, että onko metastaaseja vaiko eikö, mä haluun nukkua!
Verikokeita verikokeiden perään, sytostaattitiputuksia. Pistämistä, tuikkimista, suonen metsästystä. Alkuvaiheen pienet hyttysenpistot on muuttuneet ampiaisen pistoiksi. Onneksi enää ei tarvitse niin usein pistellä, jos elimistö palautuisi siitäkin kivusta. Silti pistäminen ei tunnu epämiellyttävälle, se on kaikki mun omaksi parhaakseni kuitenkin.
Neulasta-kivuista jo puhuinkin. Ne oli ehdottomasti 9-10 luokkaa alkuvaiheessa. Myöhemmin opin ottamaan särkylääkkeet hyvissä ajoin, kivut tuli lievempinä ja viimeiset pari Neulastaa ei enää kipuja edes aiheuttaneet. Ehkä elimistö tottui tähänkin lääkkeeseen, ihan kuten tottui Herceptiiniin ja sytostaatteihinkin.
Nyt, kun perinteiset hoidot on ohi, sädehoito loppui 3 päivää sitten, kärsin riipivästä kivusta sädehoitoalueella. On kuin nahan alla olisi karkea manillanaru, jota nyitään pienillä nykäisyillä edestakaisin. Kiputuntemus on 2:n ja 4:n välillä. En ole vielä joutunut särkylääkkeitä siihen ottamaan ja toivottavasti en joudukaan. Sädehoidon aiheuttama kipu pitäisi loppua parissa viikossa, sitä odotellessa.
Äkkipäätään voisi luulla, että elämäni syövän kanssa on ollut pelkkää kipua. Ei, ei se ole ollut. Kipujaksot ovat olleet lyhyitä. Ja ehdottomasti ihaninta on ollut se, että niveliä ei ole kolottanut (Neulastan aiheuttamia kipuja lukuunottamatta), eikä päätä särkenyt sen jälkeen, kun sain uniongelmat hallintaani. Itse asiassa elämäni ei ollut läheskään näin kivutonta ja särytöntä ennen sairastumistani syöpään =)
Väsymys
Väsymys
kun ei jaksa mitään
kun
ei
jaksa
mitään
vaikka tekisi mieli tarttua toimeen hoitaa joku juttu laittaa astiat koneeseen pestä pyykkiä käydä kaupassa tehdä ruokaa kaivautua rakkaan kainaloon jutella lasten kanssa kysellä päivän tapahtumista tehdä kunnon kävelylenkki soittaa kaverille
kun
ei
vaan
jaksa
eikä saa nukuttua
kun ei jaksa mitään
kun
ei
jaksa
mitään
vaikka tekisi mieli tarttua toimeen hoitaa joku juttu laittaa astiat koneeseen pestä pyykkiä käydä kaupassa tehdä ruokaa kaivautua rakkaan kainaloon jutella lasten kanssa kysellä päivän tapahtumista tehdä kunnon kävelylenkki soittaa kaverille
kun
ei
vaan
jaksa
eikä saa nukuttua
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Krapula iskee
Viikko ekan sytohoidon jälkeen iski krapula. Päätä särki vietävästi, särkylääkkeet ei auttaneet (jouduin niitä edelleen syömään Neulasta-kipuihin). Tunnistin päänsäryn syyksi unenpuutteen, olin monena yönä peräkkäin nukkunut vain 2-3 tuntia. Iltaisin ei meinannut uni tulla, ostin melatoniinia, mutta siitäkään ei ollut apuja. Yöllä heräsin 2-3:n aikaan enkä enää saanut unta. Lueskelin, väsyin torkahtamispisteeseen, pistin kirjan pois ja sammutin valon vain todetakseni, että enääpä ei nukutakaan. Muutaman silmäyksen sain nukuttua valo päällä, mutta sitten päällä oleva valo herätti. Unilääkkeitä olisin tarvinnut, mutta energiaa lääkärille soittoon ei meinannut löytyä. Lopulta jaksoin soittaa hoitajalleni kysyäkseni, onko jotain rajoituksia unilääkkeiden suhteen. Hänpä komensikin mut terkkakeskuksen sijaan sairaalan ensiapuun, sanoi kirjoittavansa muutaman rivin sinne.
Siispä sairaalaan, mars. Vastaanotossa muutama flunssaisen oloinen ihminen, itkevä pikkukakara, oma vuoro onneksi pian. Suoraan labrahuoneeseen, otetaan verikokeet. Sen jälkeen värijuovaa seuraten tyhjään odotustilaan. Kohta tulee hoitaja, ottaa paperini, vie yksityishuoneeseen. Oho, saan erityiskohtelua sytostaattihoidon takia! Saan muovipurkin, lääkäri haluaa kuulema myös virtsakokeen. Hoitaja mittaa verenpaineen ja happisaturaation, ottaa sydänfilmin. Laittaa käteen kanyylin, lääkäri haluaa otattaa päästäni varjoainekuvan. Sitten saan kulkuohjeet röntgeniin, hoitaja kysyy, jaksanko kävellä, vai hakeeko hän pyörätuolin ja vie sillä. Höh, totta kai jaksan kävellä! Röntgenissä kuvataan pään lisäksi myös keuhkot.
Ja sitten alkaa taas odottelu. Odottelen, odottelen, odottelen. Nälkäkin jo tulee. Hipsuttelen tuloaulaan katsomaan, millaisia automaatteja siellä on. Toivottavasti joku toimisi kännykällä, mulla ei ole kuin 10 seteli lompakossa. Ei toimi yksikään automaatti kännykällä, mutta välipala-automaattiin käy myös setelit. Ostan siitä tonnikalasalaatin, saan rikottua kymppini. Toisesta automaatista ostan mustikkakeittomukillisen. Huoneessani huomaan, ettei salaatissa olekaan haarukkaa, revin päällyspahvista suikaleen ja ahmin salaatin sen avulla. Mustikkakeitto osoittautuu sokerittomaksi light-versioksi, eli siitä ei paljoa energiaa heru.
Hoitaja tulee jossain vaiheessa laittamaan ravintoainetipan käteeni. Valittelee, ettei kaikkia tuloksia ole vielä tullut, mutta että lääkäri kyllä tulee heti tulokset katsottuaan. Lääkäri tuleekin kohta tipan laiton jälkeen, kertoo, ettei aivokuvista löytynyt etäpesäkkeitä (hyvä juttu, vaikka etäpesäkkeitä en ollut edes osannut ajatellakaan). Yritän selittää, että päänsärky johtuu unettomuudesta, samanlaista oli aikoinaan, kun pojat oli ihan pieniä ja herättelivät öisin, mutta lääkäri ei kuuntele. Koska kaikki muutkin kokeet ovat ok, hän arvioi päänsäryn syyksi jännitysniskan ja kyllähän hän onnistuukin näppinsä runttaamaan kipeään kohtaan - toisaalta olen Neulasta-kivuista ja päänsäryistä kireä kuin viulunkieli, ei mikään ihme jos niska on vähän jumissa. Kotiudun sairaalasta 7 tunnin jälkeen 3 Diapam-tabletin kanssa... Eikä mulla ole vieläkään niitä unilääkkeitä...
Siispä sairaalaan, mars. Vastaanotossa muutama flunssaisen oloinen ihminen, itkevä pikkukakara, oma vuoro onneksi pian. Suoraan labrahuoneeseen, otetaan verikokeet. Sen jälkeen värijuovaa seuraten tyhjään odotustilaan. Kohta tulee hoitaja, ottaa paperini, vie yksityishuoneeseen. Oho, saan erityiskohtelua sytostaattihoidon takia! Saan muovipurkin, lääkäri haluaa kuulema myös virtsakokeen. Hoitaja mittaa verenpaineen ja happisaturaation, ottaa sydänfilmin. Laittaa käteen kanyylin, lääkäri haluaa otattaa päästäni varjoainekuvan. Sitten saan kulkuohjeet röntgeniin, hoitaja kysyy, jaksanko kävellä, vai hakeeko hän pyörätuolin ja vie sillä. Höh, totta kai jaksan kävellä! Röntgenissä kuvataan pään lisäksi myös keuhkot.
Ja sitten alkaa taas odottelu. Odottelen, odottelen, odottelen. Nälkäkin jo tulee. Hipsuttelen tuloaulaan katsomaan, millaisia automaatteja siellä on. Toivottavasti joku toimisi kännykällä, mulla ei ole kuin 10 seteli lompakossa. Ei toimi yksikään automaatti kännykällä, mutta välipala-automaattiin käy myös setelit. Ostan siitä tonnikalasalaatin, saan rikottua kymppini. Toisesta automaatista ostan mustikkakeittomukillisen. Huoneessani huomaan, ettei salaatissa olekaan haarukkaa, revin päällyspahvista suikaleen ja ahmin salaatin sen avulla. Mustikkakeitto osoittautuu sokerittomaksi light-versioksi, eli siitä ei paljoa energiaa heru.
Hoitaja tulee jossain vaiheessa laittamaan ravintoainetipan käteeni. Valittelee, ettei kaikkia tuloksia ole vielä tullut, mutta että lääkäri kyllä tulee heti tulokset katsottuaan. Lääkäri tuleekin kohta tipan laiton jälkeen, kertoo, ettei aivokuvista löytynyt etäpesäkkeitä (hyvä juttu, vaikka etäpesäkkeitä en ollut edes osannut ajatellakaan). Yritän selittää, että päänsärky johtuu unettomuudesta, samanlaista oli aikoinaan, kun pojat oli ihan pieniä ja herättelivät öisin, mutta lääkäri ei kuuntele. Koska kaikki muutkin kokeet ovat ok, hän arvioi päänsäryn syyksi jännitysniskan ja kyllähän hän onnistuukin näppinsä runttaamaan kipeään kohtaan - toisaalta olen Neulasta-kivuista ja päänsäryistä kireä kuin viulunkieli, ei mikään ihme jos niska on vähän jumissa. Kotiudun sairaalasta 7 tunnin jälkeen 3 Diapam-tabletin kanssa... Eikä mulla ole vieläkään niitä unilääkkeitä...
Tuntemuksia ekan sytohoidon jälkeen
Isäntä haki mut sairaalasta ekan hoidon jälkeen. Olo oli vähän hutera, mutta mieli hyvä, ekasta sytostaattikuurista oli selvitty hengissä. Kotona pelailin tietokoneella, syötiin edellispäivänä tehtyä hernekeittoa ja päätin käydä pikkulenkilläkin. Nuoremman pojan pistin leikkaamaan koneella hiukseni lyhyiksi, noin tuuman mittaisiksi, jotta kaljuuntunut pää ei näyttäisi niin oudolle pitkien hiuksien jälkeen. En ottanut yhtään hiuksia muistoksi. Isäntäkin ehti nähdä lyhyet hiukseni ennen ulkomaantyökeikalle lähtöään. Väsytti, mutta se varmaankin johtui enemmänkin päivän jännityksestä kuin lääkeaineista.
Illalla heittelin kortisonit ja pahoinvoinninestolääkkeen määrättynä aikana naamariin ja painelin rättiväsyneenä nukkumaan. Yöstä ei kuitenkaan tullut kovinkaan hyvä, vessahätä oli vähän väliä ja ajatukset pyörivät päivän tapahtumissa. Aamuyöllä alkoi olla kuvottava olokin, päätin ottaa pahoinvoinninestolääkettä vaikka sen ottoaika olisikin ollut vasta aamulla. Lääkkeen alettua vaikuttamaan sain uudelleen unen päästä kiinni.
Aamulla piti taas ottaa kortisonia ja pahoinvoinninestolääkettä. Pajalan puuroa ja kahvia, telkkailua ja pelailua. Vessassa ihmettelin peilistä kuvajaistani, pää näytti lähinnä pallolle ja lyhyet hiukset näytti vähintäänkin oudoille. Aikaa myöten totuin pallopäähän, mutta lyhyihin hiuksiin en ehtinyt tottua, vaikka moni kehui niiden sopivan mulle hyvin. Olo oli siedettävä, arvelin että se myös pysyy siedettävänä, mutta tuntien kuluessa alkoi ensin makumuutokset ja myöhemmin lievä kuvotus.
Iltapäivällä tuli siskontyttö kylään. Tai pitäisi kai puhua tytärpuolesta, siskonmiehen tyttärestä kun on kyse. Hän kertoi biologisen äitinsä jo voitetusta rintasyövästä, miten äitinsä oli kestänyt sytostaattihoidot, hiusten lähdön jne. Juttelimme myös pitkät tovit hänen uudesta työpaikastaan ja miten hän on sopeutunut uudelle paikkakunnalle. Vierailu piristi kummasti.
Iltapäivällä oli myös aika pistää valkosolujen kasvutekijäaine Neulasta. Ensimmäinen pistoskerta jännitti aika tavalla. Olin pistämistä harjoitellut edellispäivänä syöpäpolilla, sillä ajatus lähdöstä terkkakeskukseen tai paremminkin terkkakeskuspäivystykseen pistettäväksi ei huvittanut ollenkaan. Pumpulia ja desinfiointiainetta pöydälle, Neulasta-ruisku pakkauksesta pois ja edellisten viereen. Käsipyykille ja sitten se ihka ensimmäinen itse suoritettu napapiikki. Navan vierestä ihon putsaus pumpulilla ja desinfiointiaineella, ruiskusta neulasuojus pois, mahaläskin puristaminen toisen käden sormien väliin ja toisella kädellä kynäotteella neulan painaminen ihon läpi pohjaan asti. Sitten hitaasti ja tasaisesti ruiskun mäntä pohjaan asti, napsaus ja kun irroitti männästä, neula vetäytyi ruiskun sisään. Iholla helmeili pieni lääkeainehelmi, pyyhkäisin sen pumpulilla pois ja laitoin laastarin päälle. Hengissä selvitty, mutta ei se kivalle tuntunut. Sattuikin mokoma! Ja kivusta tuli mieleen, että olin unohtanut ottaa särkylääkkeen ennen Neulastan pistoa. Otin sen vähän jälkijunassa, mutta toivoin, että se kuitenkin estäisi kivut, joita aine kuulema aiheuttaa.
Seuraavana yönä oli herätys 3:lta, isäntä piti saada matkaan. Onneksi uni tuli nopeasti uudelleen, nukuin pitkään. Herättyä olo oli pirteä, aurinko paistoi niin mielessä kuin ulkonakin. Jos oli edellispäiväinen currykana ja appelsiini maistuneet pahalle, niin tänä aamuna kahvi ja mustikkapiirakka oli hyvää. Suu oli vaan tosi kuiva, suorastaan napsuvan kuiva. Kuvotus sen sijaan oli hyvin hyvin lievää.
Neulasta alkoi vaikuttamaan, nivel- ja luukivut alkoivat nostaa päätään. Kauppaan lähtö ei innostanut, joten läksimme poikien kanssa läheiseen kahvila-ravintolaan syömään. Hissukseen kävelimme sinne, hengästymisen ja kipujen vuoksi jouduin pitämään monta huilaustaukoa. Tuttu tarjoilija katseli erityisen tarkkaan mua, selvästikin pohti mikä mulla on ja miksi en ole vähään aikaan siellä käynyt - kantapaikasta kun on kyse. Ruoka oli hyvää. Kuvotuskin pysyi tiessään, kun pureskelin joka suupalan huolellisesti ja join vasta ruoan päätyttyä. Kotimatka sujui vähän paremmin kuin menomatka, edelleen hengästytti, mutta nyt ei kivut keskeyttäneet kävelyä.
Iltaa myöten kivut kuitenkin pahenivat. Yritin muistella, minkä verran olin parasetamolia ja ibuprofeiinia jo ottanut ja mihin aikaan. Loppujen lopuksi jouduin Neulasta-kipujen takia vetämään maksimiannokset särkylääkkeitä lomittain, ensin Panadolia, parin tunnin kuluttua Ibuprofeinia, kolmen tunnin kuluttua Panadolia jne. ja silti tuntui, että aina vaan sattuu ja särkee. Yölläkin heräilin kipuun, olo oli kauhea.
Maanantaiaamuna unohdin ottaa pahoinvoinninestolääkkeet. Yllätys oli melkoinen, kun aamupala ei alkanutkaan kuvottamaan, vaikka maistuikin kamalalle. Päivälle menimme vanhemmilleni syömään. Palapaistia laittaessaan äiti pyysi mua maistamaan suolan siitä. Muutoin hyvä juttu, mutta kun mä en maistanut suolaa lainkaan! Suolan maistumuuden takia tuli muutamaan kertaan tehtyä todella suolaista ruokaa, ennen kuin älysin alkaa perhettä maistamaan maustetarpeen. Ruoan jälkeen pyysin äitiä lenkkikaveriksi, kävellä hipsuttelimme melkein 3 kilsan lenkin. Neulasta särki edelleen, hyppivät kivut nivelestä ja luista toiseen olivat kuitenkin asettuneet jota kuinkin paikoilleen lonkkaan ja sääriluihin - elimistön verisolutehtaisiin. Kävely ja liikkuminen kuitenkin auttoivat unohtamaan kivut tai sitten ne ihan oikeasti helpottivat liikunnalla.
Tiistaina tuli väsymys. Olin aamulla pari tuntia hereillä, mutta menin takaisin nukkumaan, kun niin painosti. Nukuin kolmisen tuntia, heräsin rättiväsyneenä ja nälkäisenä. Söin ja painuin takaisin sängyn pohjalle. Uni ei kuitenkaan tullut, joten hyppäsin auton rattiin ja läksin kaupungille humputtelemaan. Kävelin edes takas katuja, mietin mieleistä kahvipaikkaa. Lopulta päädyin kirjaston kahvioon, josta soitin tukihenkilölleni. Hän oli itsekin kirjastoon tulossa, niinpä treffasimme siellä. Pitkät turinat pidimme, juttelimme kaikesta mahdollisesta sytostaateista kirjoihin ja käsitöihin asti. Tapaaminen piristi kummasti.
Illalla heittelin kortisonit ja pahoinvoinninestolääkkeen määrättynä aikana naamariin ja painelin rättiväsyneenä nukkumaan. Yöstä ei kuitenkaan tullut kovinkaan hyvä, vessahätä oli vähän väliä ja ajatukset pyörivät päivän tapahtumissa. Aamuyöllä alkoi olla kuvottava olokin, päätin ottaa pahoinvoinninestolääkettä vaikka sen ottoaika olisikin ollut vasta aamulla. Lääkkeen alettua vaikuttamaan sain uudelleen unen päästä kiinni.
Aamulla piti taas ottaa kortisonia ja pahoinvoinninestolääkettä. Pajalan puuroa ja kahvia, telkkailua ja pelailua. Vessassa ihmettelin peilistä kuvajaistani, pää näytti lähinnä pallolle ja lyhyet hiukset näytti vähintäänkin oudoille. Aikaa myöten totuin pallopäähän, mutta lyhyihin hiuksiin en ehtinyt tottua, vaikka moni kehui niiden sopivan mulle hyvin. Olo oli siedettävä, arvelin että se myös pysyy siedettävänä, mutta tuntien kuluessa alkoi ensin makumuutokset ja myöhemmin lievä kuvotus.
Iltapäivällä tuli siskontyttö kylään. Tai pitäisi kai puhua tytärpuolesta, siskonmiehen tyttärestä kun on kyse. Hän kertoi biologisen äitinsä jo voitetusta rintasyövästä, miten äitinsä oli kestänyt sytostaattihoidot, hiusten lähdön jne. Juttelimme myös pitkät tovit hänen uudesta työpaikastaan ja miten hän on sopeutunut uudelle paikkakunnalle. Vierailu piristi kummasti.
Iltapäivällä oli myös aika pistää valkosolujen kasvutekijäaine Neulasta. Ensimmäinen pistoskerta jännitti aika tavalla. Olin pistämistä harjoitellut edellispäivänä syöpäpolilla, sillä ajatus lähdöstä terkkakeskukseen tai paremminkin terkkakeskuspäivystykseen pistettäväksi ei huvittanut ollenkaan. Pumpulia ja desinfiointiainetta pöydälle, Neulasta-ruisku pakkauksesta pois ja edellisten viereen. Käsipyykille ja sitten se ihka ensimmäinen itse suoritettu napapiikki. Navan vierestä ihon putsaus pumpulilla ja desinfiointiaineella, ruiskusta neulasuojus pois, mahaläskin puristaminen toisen käden sormien väliin ja toisella kädellä kynäotteella neulan painaminen ihon läpi pohjaan asti. Sitten hitaasti ja tasaisesti ruiskun mäntä pohjaan asti, napsaus ja kun irroitti männästä, neula vetäytyi ruiskun sisään. Iholla helmeili pieni lääkeainehelmi, pyyhkäisin sen pumpulilla pois ja laitoin laastarin päälle. Hengissä selvitty, mutta ei se kivalle tuntunut. Sattuikin mokoma! Ja kivusta tuli mieleen, että olin unohtanut ottaa särkylääkkeen ennen Neulastan pistoa. Otin sen vähän jälkijunassa, mutta toivoin, että se kuitenkin estäisi kivut, joita aine kuulema aiheuttaa.
Seuraavana yönä oli herätys 3:lta, isäntä piti saada matkaan. Onneksi uni tuli nopeasti uudelleen, nukuin pitkään. Herättyä olo oli pirteä, aurinko paistoi niin mielessä kuin ulkonakin. Jos oli edellispäiväinen currykana ja appelsiini maistuneet pahalle, niin tänä aamuna kahvi ja mustikkapiirakka oli hyvää. Suu oli vaan tosi kuiva, suorastaan napsuvan kuiva. Kuvotus sen sijaan oli hyvin hyvin lievää.
Neulasta alkoi vaikuttamaan, nivel- ja luukivut alkoivat nostaa päätään. Kauppaan lähtö ei innostanut, joten läksimme poikien kanssa läheiseen kahvila-ravintolaan syömään. Hissukseen kävelimme sinne, hengästymisen ja kipujen vuoksi jouduin pitämään monta huilaustaukoa. Tuttu tarjoilija katseli erityisen tarkkaan mua, selvästikin pohti mikä mulla on ja miksi en ole vähään aikaan siellä käynyt - kantapaikasta kun on kyse. Ruoka oli hyvää. Kuvotuskin pysyi tiessään, kun pureskelin joka suupalan huolellisesti ja join vasta ruoan päätyttyä. Kotimatka sujui vähän paremmin kuin menomatka, edelleen hengästytti, mutta nyt ei kivut keskeyttäneet kävelyä.
Iltaa myöten kivut kuitenkin pahenivat. Yritin muistella, minkä verran olin parasetamolia ja ibuprofeiinia jo ottanut ja mihin aikaan. Loppujen lopuksi jouduin Neulasta-kipujen takia vetämään maksimiannokset särkylääkkeitä lomittain, ensin Panadolia, parin tunnin kuluttua Ibuprofeinia, kolmen tunnin kuluttua Panadolia jne. ja silti tuntui, että aina vaan sattuu ja särkee. Yölläkin heräilin kipuun, olo oli kauhea.
Maanantaiaamuna unohdin ottaa pahoinvoinninestolääkkeet. Yllätys oli melkoinen, kun aamupala ei alkanutkaan kuvottamaan, vaikka maistuikin kamalalle. Päivälle menimme vanhemmilleni syömään. Palapaistia laittaessaan äiti pyysi mua maistamaan suolan siitä. Muutoin hyvä juttu, mutta kun mä en maistanut suolaa lainkaan! Suolan maistumuuden takia tuli muutamaan kertaan tehtyä todella suolaista ruokaa, ennen kuin älysin alkaa perhettä maistamaan maustetarpeen. Ruoan jälkeen pyysin äitiä lenkkikaveriksi, kävellä hipsuttelimme melkein 3 kilsan lenkin. Neulasta särki edelleen, hyppivät kivut nivelestä ja luista toiseen olivat kuitenkin asettuneet jota kuinkin paikoilleen lonkkaan ja sääriluihin - elimistön verisolutehtaisiin. Kävely ja liikkuminen kuitenkin auttoivat unohtamaan kivut tai sitten ne ihan oikeasti helpottivat liikunnalla.
Tiistaina tuli väsymys. Olin aamulla pari tuntia hereillä, mutta menin takaisin nukkumaan, kun niin painosti. Nukuin kolmisen tuntia, heräsin rättiväsyneenä ja nälkäisenä. Söin ja painuin takaisin sängyn pohjalle. Uni ei kuitenkaan tullut, joten hyppäsin auton rattiin ja läksin kaupungille humputtelemaan. Kävelin edes takas katuja, mietin mieleistä kahvipaikkaa. Lopulta päädyin kirjaston kahvioon, josta soitin tukihenkilölleni. Hän oli itsekin kirjastoon tulossa, niinpä treffasimme siellä. Pitkät turinat pidimme, juttelimme kaikesta mahdollisesta sytostaateista kirjoihin ja käsitöihin asti. Tapaaminen piristi kummasti.
1. sytostaattihoito
Perjantai 3.1.2014, ensimmäinen sytostaattihoito edessäpäin. Olin edellisenä iltana ottanut ennalta määrätyt kortisonitabletit ja keitellyt Pajalan puuroa vatsantoiminnan takaamiseksi. Tänä aamuna ei tarvinnut kortisonia ottaa, saisin sen sairaalassa. Aamupalaksi söin Pajalan puuroa ja hörpin kahvia, sitten olikin aika hypätä autoon. Eka sytostaattihoito oli heti aamu-8:lta, olisin joutunut lähtemään heti 7:n jälkeen, että olisin ehtinyt varmasti perille kävellen, joten ruinasin isännältä kyydin. Pikkaisen jännitti, takana oli vielä huonosti nukuttu yökin.
Syöpäpolin yläkerran odotustilassa oli muutama potilas, tervehdin heitä, juttelin erään miehen kanssa. Yksi kerrallaan hoitajat meidät siitä poimivat mukaansa. Mä jouduin heti ensimmäisenä vaa'alle. Sairauslomalla oli painoa tullut lisää pari kiloa liikunnan vähentymisen myötä.
Pääsin sytostaattisalissa yksityishuoneeseen, hoitajani kertoi laittavansa ensikertalaiset aina sinne mahdollisuuksien mukaan. Kapusin hoitotuoliin ja säätelin sitä mukavammaksi, sain esilääkityksenä kipulääkkeen ja antihistamiinia, sitten hoitaja viritteli kanyylin kämmenselkääni ja kiitteli hyviä isoja suoniani. Tippatelineessä roikkui litran keittosuolapussi ja pienempi lääkepussi. Hoitaja pisti lääkepussin valumaan, kertoi siinä olevan pahoinvoinninestolääkettä ja kortisonia. Verenpaineen mittaus, paineet oli ylhäällä ja niin oli pulssikin, mutta taisi mennä aika pitkälle jännityksen piikkiin. Tippaletku kulki infuusiopumpun läpi, joka sääteli aineen kulkua elimistööni. Lääkepussin tyhjennyttyä laite alkoi piippailla. Olin jo osannut odottaa sitä, hoitaja kun oli kertonut, että siinä on merkkiääni, etten pelästyisi sitä. En oikein tiennyt mitä tehdä, joten kilautin soittokelloa. Hoitajani tuli juoksujalkaa katsomaan, mikä oli hätänä. Hymyillen hän vaihtoi huuhtelun päälle, ei sanonut mitään "turhasta" kellonsoitosta, mutta hänen kiireestään ymmärsin, ettei infuusiopussin tyhjentymisestä tarvitse soittaa kelloa, vaan joku tulee hoitamaan vähintäänkin pumpun hiljaiseksi.
Huuhteluneste valui suonta pitkin, lueskelin lehteä ja kuuntelin, mitä huoneen ulkopuolella sytostaattisalissa tapahtuu. Näin sinne, mutta olo oli kieltämättä yksinäinen, kun ei ollut juttukaveria. Kohta hoitajani tuli takaisin kahden lääkeinfuusiopussin kanssa, toinen näytti hurjan isollekin alun pikkupussiin verrattuna. Sosiaaliturvatunnuksen tarkistuksen jälkeen hän ripusteli pussit tippatelineeseen ja niitä liittäessään tippaletkun liittimiin kertoili tulevasta lääketiputuksesta ja sen kulusta. En enää muista, sainko ensin sytostaatin (docetaxelia) vaiko Herceptiniä, mutta kummankin tiputus oli tarkoitus aloittaa hitaalla tahdilla ja nopeuttaa hiljalleen normaaliin nopeuteen. Lääkkeiden välissä olisi huuhteluvaihe, kuten myös lopussa. Hän arveli koko hoidon olevan ohi noin 3½-4 tunnissa.
Ekan lääkkeen tiputus alkoi. Sain käteeni soittokellon ja vannotuksen painaa nappia heti, jos tuntisin kutinaa kurkussa, kiristävää tunnetta, painontunnetta rinnalla tai kipua selässä. Hän seuraili vähän aikaa oloani ja lähti toista potilastaan katsomaan. Parin minuutin kuluttua hän oli huoneen ovella kyselemässä olotilaani ja kun kuuli kaiken olevan ok, lähti taas muualle. Oletin, että mitään ongelmia ei tulisi, olihan jo muutama minuutti mennyt ihan ok, mutta sitten tunsin kutinaa kurkussani. Oi ei! Odotin hetken aikaa, kutittaako ihan oikeasti, kutittaa! soita kelloa! Hoitajani tuli juoksujalkaa, perässään toinen hoitaja, joka kylläkin kääntyi oven kohdalta seinän viereen, oman potilaansa luokse! Lääketippa kiinni, huuhtelutippa auki. Hoitaja seurasi olotilaani tarkasti, kyseli oireita, mittasi verenpaineen. Kun kutina hellitti, hän uskalsi viimein lähteä luotani, mutta välihuuhtelu jäi vielä päälle.
Välihuuhtelua kesti ehkä 10 minuuttia, ennen kuin lääketippaa yritettiin uudelleen. Taas samat ukaasit soittokellon soittamisesta - ja kohtahan kurkkua taas kutitti ja piti soittaa sitä perhanan kelloa. Uusi välihuuhtelu, kolmas ja viimeinen yritys entistä hitaammalla tahdilla. Jos tämä ei onnistuisi, tätä lääkettä ei voitaisi enää mulle antaa... Yritin rauhoitella itseäni, keskittyä hengittämiseen ja rentouttaa kroppaani. Koko ajan rukoilin mielessäni, ettei kurkkua alkaisi enää kutittamaan.
Olin vähän osannut odottaakin allergiaoireita, sillä mulla on allerginen yskä. Yllätyin kuitenkin, että allergiani reagoikin kurkunkutinalla eikä yskällä. Tällä kolmannella yrityksellä elimistöni oli kuitenkin jo tottunut sen verran lääkkeeseen, että lääkepussi saatiin tiputeltua hitaalla vauhdilla loppuun asti ja nopeutta saatiin vähän nostettuakin. Olin erittäin huojentunut ja niin oli hoitajanikin. Hän pisti vähän pidemmän välihuuhtelun ennen seuraavaa lääkettä.
Toisen lääkkeen aika ja taas muistutus kellon soitosta. Ja taas sama juttu, viitisen minuuttia kaikki oli ok ja sitten alkoi rintaa painamaan. En ihan heti ymmärtänyt sitä, mutta heti tajuttuani "aasin istuvan rintakehälläni", soitin kelloa. Taas välihuuhtelu, kohta uusi yritys hitaammalla nopeudella, nyt kaikki meni ok aina seuraavaan nopeuden nostoon asti. Taas se helkkarin aasi tuli rintakehälle istuskelemaan. Välihuuhtelu ja homma jatkui hitaalla nopeudella loppuun asti ilman uusia ongelmia.
Loppuhuuhtelun aikana katselimme labratuloksiani. Hyvälle näytti, edellispäivältä ottamatta jäänyt (väärä kellonaika näytteen ottoon) raskaustestikin näytti negatiivistä. Sain samalla seuraavaan kemoterapiaan ajan kolmen viikon päähän perjantaille. Kotihoito-ohjeet sain kirjallisena, hyvä niin, sillä ohi ne olis menneet pelkän puheen perusteella. Tippakanyyli pois kädestä, side paikalleen ja sain lähteä. Tiputukseeni oli mennyt melkein 7 tuntia...
Syöpäpolin yläkerran odotustilassa oli muutama potilas, tervehdin heitä, juttelin erään miehen kanssa. Yksi kerrallaan hoitajat meidät siitä poimivat mukaansa. Mä jouduin heti ensimmäisenä vaa'alle. Sairauslomalla oli painoa tullut lisää pari kiloa liikunnan vähentymisen myötä.
Pääsin sytostaattisalissa yksityishuoneeseen, hoitajani kertoi laittavansa ensikertalaiset aina sinne mahdollisuuksien mukaan. Kapusin hoitotuoliin ja säätelin sitä mukavammaksi, sain esilääkityksenä kipulääkkeen ja antihistamiinia, sitten hoitaja viritteli kanyylin kämmenselkääni ja kiitteli hyviä isoja suoniani. Tippatelineessä roikkui litran keittosuolapussi ja pienempi lääkepussi. Hoitaja pisti lääkepussin valumaan, kertoi siinä olevan pahoinvoinninestolääkettä ja kortisonia. Verenpaineen mittaus, paineet oli ylhäällä ja niin oli pulssikin, mutta taisi mennä aika pitkälle jännityksen piikkiin. Tippaletku kulki infuusiopumpun läpi, joka sääteli aineen kulkua elimistööni. Lääkepussin tyhjennyttyä laite alkoi piippailla. Olin jo osannut odottaa sitä, hoitaja kun oli kertonut, että siinä on merkkiääni, etten pelästyisi sitä. En oikein tiennyt mitä tehdä, joten kilautin soittokelloa. Hoitajani tuli juoksujalkaa katsomaan, mikä oli hätänä. Hymyillen hän vaihtoi huuhtelun päälle, ei sanonut mitään "turhasta" kellonsoitosta, mutta hänen kiireestään ymmärsin, ettei infuusiopussin tyhjentymisestä tarvitse soittaa kelloa, vaan joku tulee hoitamaan vähintäänkin pumpun hiljaiseksi.
Huuhteluneste valui suonta pitkin, lueskelin lehteä ja kuuntelin, mitä huoneen ulkopuolella sytostaattisalissa tapahtuu. Näin sinne, mutta olo oli kieltämättä yksinäinen, kun ei ollut juttukaveria. Kohta hoitajani tuli takaisin kahden lääkeinfuusiopussin kanssa, toinen näytti hurjan isollekin alun pikkupussiin verrattuna. Sosiaaliturvatunnuksen tarkistuksen jälkeen hän ripusteli pussit tippatelineeseen ja niitä liittäessään tippaletkun liittimiin kertoili tulevasta lääketiputuksesta ja sen kulusta. En enää muista, sainko ensin sytostaatin (docetaxelia) vaiko Herceptiniä, mutta kummankin tiputus oli tarkoitus aloittaa hitaalla tahdilla ja nopeuttaa hiljalleen normaaliin nopeuteen. Lääkkeiden välissä olisi huuhteluvaihe, kuten myös lopussa. Hän arveli koko hoidon olevan ohi noin 3½-4 tunnissa.
Ekan lääkkeen tiputus alkoi. Sain käteeni soittokellon ja vannotuksen painaa nappia heti, jos tuntisin kutinaa kurkussa, kiristävää tunnetta, painontunnetta rinnalla tai kipua selässä. Hän seuraili vähän aikaa oloani ja lähti toista potilastaan katsomaan. Parin minuutin kuluttua hän oli huoneen ovella kyselemässä olotilaani ja kun kuuli kaiken olevan ok, lähti taas muualle. Oletin, että mitään ongelmia ei tulisi, olihan jo muutama minuutti mennyt ihan ok, mutta sitten tunsin kutinaa kurkussani. Oi ei! Odotin hetken aikaa, kutittaako ihan oikeasti, kutittaa! soita kelloa! Hoitajani tuli juoksujalkaa, perässään toinen hoitaja, joka kylläkin kääntyi oven kohdalta seinän viereen, oman potilaansa luokse! Lääketippa kiinni, huuhtelutippa auki. Hoitaja seurasi olotilaani tarkasti, kyseli oireita, mittasi verenpaineen. Kun kutina hellitti, hän uskalsi viimein lähteä luotani, mutta välihuuhtelu jäi vielä päälle.
Välihuuhtelua kesti ehkä 10 minuuttia, ennen kuin lääketippaa yritettiin uudelleen. Taas samat ukaasit soittokellon soittamisesta - ja kohtahan kurkkua taas kutitti ja piti soittaa sitä perhanan kelloa. Uusi välihuuhtelu, kolmas ja viimeinen yritys entistä hitaammalla tahdilla. Jos tämä ei onnistuisi, tätä lääkettä ei voitaisi enää mulle antaa... Yritin rauhoitella itseäni, keskittyä hengittämiseen ja rentouttaa kroppaani. Koko ajan rukoilin mielessäni, ettei kurkkua alkaisi enää kutittamaan.
Olin vähän osannut odottaakin allergiaoireita, sillä mulla on allerginen yskä. Yllätyin kuitenkin, että allergiani reagoikin kurkunkutinalla eikä yskällä. Tällä kolmannella yrityksellä elimistöni oli kuitenkin jo tottunut sen verran lääkkeeseen, että lääkepussi saatiin tiputeltua hitaalla vauhdilla loppuun asti ja nopeutta saatiin vähän nostettuakin. Olin erittäin huojentunut ja niin oli hoitajanikin. Hän pisti vähän pidemmän välihuuhtelun ennen seuraavaa lääkettä.
Toisen lääkkeen aika ja taas muistutus kellon soitosta. Ja taas sama juttu, viitisen minuuttia kaikki oli ok ja sitten alkoi rintaa painamaan. En ihan heti ymmärtänyt sitä, mutta heti tajuttuani "aasin istuvan rintakehälläni", soitin kelloa. Taas välihuuhtelu, kohta uusi yritys hitaammalla nopeudella, nyt kaikki meni ok aina seuraavaan nopeuden nostoon asti. Taas se helkkarin aasi tuli rintakehälle istuskelemaan. Välihuuhtelu ja homma jatkui hitaalla nopeudella loppuun asti ilman uusia ongelmia.
Loppuhuuhtelun aikana katselimme labratuloksiani. Hyvälle näytti, edellispäivältä ottamatta jäänyt (väärä kellonaika näytteen ottoon) raskaustestikin näytti negatiivistä. Sain samalla seuraavaan kemoterapiaan ajan kolmen viikon päähän perjantaille. Kotihoito-ohjeet sain kirjallisena, hyvä niin, sillä ohi ne olis menneet pelkän puheen perusteella. Tippakanyyli pois kädestä, side paikalleen ja sain lähteä. Tiputukseeni oli mennyt melkein 7 tuntia...
Toinen onkologi
Olin edellisellä lääkärireissulla saanut myös ajan sydämen pumppaustoiminnan gammakuvaukseen, jonka tuloksesta riippuisi tutkimukseen pääsy. Tutkimus ei ollut läheskään niin paha kuin luustokarttakuvaus, hiljaisempikin kaiken kaikkiaan. Eikä vienyt niin kauaa aikaakaan. Juttelin tutkimuksen jälkeen hoitajan kanssa niitä näitä rintasyövästä hänen vaihtaessaan lakanoita tutkimuspedille, sitten toivottelin hyvät joulut ja lähdin pois. Käytävällä aloin miettimään, että teinköhän mokan olettaessani hänen tietävän, että mulla on rintasyöpä ja saman tien aloin hihittelemään itsekseni. Tutkimuksessä näet ollaan yläosa paljaana, ehkäpä hän huomasi toisen rintani puuttumisen...
Joulun aikaan oli aika perehtyä saamiini oppaisiin ja Herceptin-tutkimuspapereihin. Luetutin tutkimuspaperit ohjeiden mukaisesti myös isännällä ja juttelin tutkimuksen sisällöstä myös poikiemme kanssa. Pidimme kaikki tutkimukseen osallistumista ihan hyödyllisenä asiana. Selitin parhaan taitoni mukaan asioita vanhemmilleni, siskolleni, anopille. Hyvämuistisena toistelin lääkärin ja hoitajan lauseita ja vaikutin hyvin fiksulle.
Uudenvuoden aattona kävelin reippaasti sairaalaan toivoen, että toinen syöpälääkäri olisi mukavampi kuin ensimmäinen. Nyt osasin mennä odottelemaan pitkän käytävän tuoleille. Kohta lääkäri tuli huikkaamaan mut sisään, kävelin hänen perässään vastaanottohuoneeseen. Kaivoin käsilaukustani tutkimuspaperit ja annoin ne lääkärille. Jännitin kovasti sydäntutkimuksen tulosta, mutta kuulin, että tulos oli 62 % ja kaikki yli 50 on normaalia. Pääsisin tutkimukseen mukaan! Lääkäri selosti tutkimusta, varmisti, että olin ymmärtänyt lukemani, selitti uudelleen oikeastaan kaiken, mitä olin papereista lukenut. Sitten aloimme allekirjoittamaan papereita. Uusi palpointi, keuhkojen kuuntelu ja sitten kaikki olikin ohi. Lääkäri kysyi, olinko tavannut hoitajaa. Kun hän kuuli, että en ollut tavannut, hän näytti vähän yllättyneelle, mutta tuumasi sitten, että tapaan hänet varmaan myöhemmin ja aika sytostaattihoitoihin tulee sitten aikanaan kotiin. Hyvää uutta vuotta ja näkemiin!
Kotimatkalla soitin ensin uutiset äidille, sitten piti soittaa isännälle, siskolle ja tukihenkilölle. Kotona vasta tajusin, että joudun odottamaan sytostaattihoitokutsua postista. Mikä pettymys! Päivitin facebookkiinkin pettyneenä: "Jos tässä nyt tekisi pientä tilintekoa kuluneesta vuodesta, kun uudenvuoden lupauksia ei meinaa (tänäkään) vuonna tehdä, enkä varsinaisesti juhli vuodenvaihtumista - ei oikein tunnu juhlinnan paikalle nyt, kun tämä sama paska jatkuu vielä puoli vuotta " Mieli oli todella maassa, tuntui etten pääse ikinä hoitoihin.
Sitten soi puhelin, outo numero! Vastasin virallisesti koko nimelläni ja siellä olikin syöpähoitaja! Hän oli yrittänyt tavoitella mua useampaankin kertaan, mutta numero oli koko ajan varattuna. Kuulin, että mun olisi pitänyt käydä lääkärin jälkeen ensin häntä tapaamassa - lääkäri kysyi asiaa väärässä aikamuodossa, selitän tämän kohta tarkemmin - ja sen jälkeen laboratoriossa verikokeissa, sillä sytostaattihoitoni alkaisi perjantaina 3.1.2014 ja ennen sitä pitäisi ottaa laboratoriokokeet, jotta nähtäisiin, että voin ylipäätään saada solunsalpaajia! Kello oli jo niin paljon, että labraan oli turha enää lähteä, joten hän pyysi mua menemään heti torstaiaamusta labraan, hän laittaisi sinne avoimen lähetteen. Päivä kirkastui kertaheitolla, nyt oli jotain, mitä voisi juhlistaa illalla!!! Ihanaa!!!
Uuttavuotta juhlimme kylpytynnyrissä parin kaverin kanssa. Järkytin toista kaveria kertomalla, että syöpälääkärini ei ole suomalainen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että mun pitäisi pyytää saada käydä toisella lääkärillä. No, hänen mielipiteensä jätän täysin omaan arvoonsa, sillä sen verran olen lääkäreitä elämäni aikana tavannut, että tiedän, ettei suomalainen ja hyvä välttämättä kulje käsi kädessä. Mutta tästä ulkomaalaisuudesta johtui tämä pieni sekaannus vastaanotolla. Lääkäri kysyi menneessä aikamuodossa hoitajan tapaamisesta, kun hänen piti kysyä sitä nyky-/tulevassa muodossa. No, onneksi tästä pikku episodista huolimatta kaikki päättyi hyvin. Hän puhuu vähän hoono soomi -murteella, mutta ymmärrän häntä hyvin ja uskallan tarvittaessa kysyä tarkennusta - ekalta onkologilta en olisi saanut kysyttyä mitään. Eli lääkärin vaihtuminen oli ihan positiivinen juttu! Mutta takaisin uudenvuoden juhlintaan. Pojat hörppivät olutta, mä join kivennäisvettä. Puolen yön aikaan kilistelimme oluttölkeillä ja mehulasilla =) Eihän tämä ensimmäinen vuodenvaihde ollut, kun olin selvinpäin, mutta nyt nautin siitä täysin rinnoin: Uusi, parempi vuosi 2014 oli alkamassa!!!
Joulun aikaan oli aika perehtyä saamiini oppaisiin ja Herceptin-tutkimuspapereihin. Luetutin tutkimuspaperit ohjeiden mukaisesti myös isännällä ja juttelin tutkimuksen sisällöstä myös poikiemme kanssa. Pidimme kaikki tutkimukseen osallistumista ihan hyödyllisenä asiana. Selitin parhaan taitoni mukaan asioita vanhemmilleni, siskolleni, anopille. Hyvämuistisena toistelin lääkärin ja hoitajan lauseita ja vaikutin hyvin fiksulle.
Uudenvuoden aattona kävelin reippaasti sairaalaan toivoen, että toinen syöpälääkäri olisi mukavampi kuin ensimmäinen. Nyt osasin mennä odottelemaan pitkän käytävän tuoleille. Kohta lääkäri tuli huikkaamaan mut sisään, kävelin hänen perässään vastaanottohuoneeseen. Kaivoin käsilaukustani tutkimuspaperit ja annoin ne lääkärille. Jännitin kovasti sydäntutkimuksen tulosta, mutta kuulin, että tulos oli 62 % ja kaikki yli 50 on normaalia. Pääsisin tutkimukseen mukaan! Lääkäri selosti tutkimusta, varmisti, että olin ymmärtänyt lukemani, selitti uudelleen oikeastaan kaiken, mitä olin papereista lukenut. Sitten aloimme allekirjoittamaan papereita. Uusi palpointi, keuhkojen kuuntelu ja sitten kaikki olikin ohi. Lääkäri kysyi, olinko tavannut hoitajaa. Kun hän kuuli, että en ollut tavannut, hän näytti vähän yllättyneelle, mutta tuumasi sitten, että tapaan hänet varmaan myöhemmin ja aika sytostaattihoitoihin tulee sitten aikanaan kotiin. Hyvää uutta vuotta ja näkemiin!
Kotimatkalla soitin ensin uutiset äidille, sitten piti soittaa isännälle, siskolle ja tukihenkilölle. Kotona vasta tajusin, että joudun odottamaan sytostaattihoitokutsua postista. Mikä pettymys! Päivitin facebookkiinkin pettyneenä: "Jos tässä nyt tekisi pientä tilintekoa kuluneesta vuodesta, kun uudenvuoden lupauksia ei meinaa (tänäkään) vuonna tehdä, enkä varsinaisesti juhli vuodenvaihtumista - ei oikein tunnu juhlinnan paikalle nyt, kun tämä sama paska jatkuu vielä puoli vuotta " Mieli oli todella maassa, tuntui etten pääse ikinä hoitoihin.
Sitten soi puhelin, outo numero! Vastasin virallisesti koko nimelläni ja siellä olikin syöpähoitaja! Hän oli yrittänyt tavoitella mua useampaankin kertaan, mutta numero oli koko ajan varattuna. Kuulin, että mun olisi pitänyt käydä lääkärin jälkeen ensin häntä tapaamassa - lääkäri kysyi asiaa väärässä aikamuodossa, selitän tämän kohta tarkemmin - ja sen jälkeen laboratoriossa verikokeissa, sillä sytostaattihoitoni alkaisi perjantaina 3.1.2014 ja ennen sitä pitäisi ottaa laboratoriokokeet, jotta nähtäisiin, että voin ylipäätään saada solunsalpaajia! Kello oli jo niin paljon, että labraan oli turha enää lähteä, joten hän pyysi mua menemään heti torstaiaamusta labraan, hän laittaisi sinne avoimen lähetteen. Päivä kirkastui kertaheitolla, nyt oli jotain, mitä voisi juhlistaa illalla!!! Ihanaa!!!
Uuttavuotta juhlimme kylpytynnyrissä parin kaverin kanssa. Järkytin toista kaveria kertomalla, että syöpälääkärini ei ole suomalainen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että mun pitäisi pyytää saada käydä toisella lääkärillä. No, hänen mielipiteensä jätän täysin omaan arvoonsa, sillä sen verran olen lääkäreitä elämäni aikana tavannut, että tiedän, ettei suomalainen ja hyvä välttämättä kulje käsi kädessä. Mutta tästä ulkomaalaisuudesta johtui tämä pieni sekaannus vastaanotolla. Lääkäri kysyi menneessä aikamuodossa hoitajan tapaamisesta, kun hänen piti kysyä sitä nyky-/tulevassa muodossa. No, onneksi tästä pikku episodista huolimatta kaikki päättyi hyvin. Hän puhuu vähän hoono soomi -murteella, mutta ymmärrän häntä hyvin ja uskallan tarvittaessa kysyä tarkennusta - ekalta onkologilta en olisi saanut kysyttyä mitään. Eli lääkärin vaihtuminen oli ihan positiivinen juttu! Mutta takaisin uudenvuoden juhlintaan. Pojat hörppivät olutta, mä join kivennäisvettä. Puolen yön aikaan kilistelimme oluttölkeillä ja mehulasilla =) Eihän tämä ensimmäinen vuodenvaihde ollut, kun olin selvinpäin, mutta nyt nautin siitä täysin rinnoin: Uusi, parempi vuosi 2014 oli alkamassa!!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)