Ystävänpäivänä oli kolmannen sytostaattipäivän vuoro. Puoli väli sytostaateissa, pelkkä ajatuskin tuntui hyvälle. Hieman kyllä jännitti, mitä mutkia matkaan tällä kertaan tulisi doketakselista ja/tai Herceptinistä.
Hymyilevä hoitajani kutsui minut sytosaliin, toivottelimme hyvät ystävänpäivät ja juttelimme kolmen viikon kuulumiset, kun hän laittoi tippakanyylia käteeni. Esilääkkeet naamariin, tippakanyylin tarkistus keittosuolalla ja nestemäiset esilääkkeet valumaan elimistöön. Suonen huuhtelu keittosuolalla ja sitten tosi toimiin Herceptinin kanssa. Jälleen sain soittokellon käteeni ja ukaasin soittaa sitä heti, jos jotain outoja tuntemuksia tulisi.
Lueskelin kirjaa, Kaari Utriota, kevyttä lukemista, ei vaatinut keskittymistä. Välillä kuulostelin olotilaani - ei mitään erikoista. Hoitaja kävi pariin otteeseen kysymässä, meneekö meillä kaikki hyvin (kuulen selvästi hänen äänensä ja näen hänen hymynsä, kun hän tätä kysyy) ja kun kerran kaikki meni hyvin, hän meni muihin töihinsä. Ja pianhan infuusiopumppu sitten piippailikin, Herceptin oli loppunut, välihuuhtelun aika.
Välihuuhtelun jälkeen alkoi sitten Taxoteren tiputus. Hitaalla nopeudella taas aloitettiin. Sanoin, että täytyyhän mun elimistön joskus tähän tottua, vois vaikka nyt ottaa tämän nätisti vastaan, eikä aina renklailla. Ja yllätys yllätys, elimistöni selvästikin kuunteli mua. Ei mitään nikottelua, ei edes siinä vaiheessa, kun hoitaja lisäili tippanopeutta.
Kun edellisillä kerroilla hoidossa oli mennyt 5-6 tuntia, niin tällä kertaa kaikki oli ohi 3½ tunnissa. Ihan mukava ystävänpäivä lahja omalta elimistöltä, siis. Askel oli todella kevyt kotiin mennessä.
Kotona iski väsymys ja uupumus. Muutama päivä menikin sitten lähes kokonaan sängyn pohjalla, välillä kävin nojatuolissa sen verran istumassa, että päivittelin facebookkiin olevani edelleen hengissä. Toisaalta oma väsymys harmitti, olisi ollut mukava tehdä ja puuhastella, mutta toisaalta olin todella tyytyväinen, että tällä kertaa kortisonit eivät pistäneet elimistöä ihan sekaisin.
Makuaisti teki jälleen tepposet, oli vaikea löytää mieleisiä ruokia ja juomia. Melkeinpä väkisin piti suuhun jotain pistää. Varsinaisesta pahoinvoinnista ei ollut kyse, ehkä paremminkin henkisestä pahoinvoinnista. Etoi, kun sytostaatteja saadessa "pitää" etoa. Koko ajan oli kuitenkin nälkä, napsin vähän sitä ja tätä, parin tunnin kuluttua jotain muuta. Juominen oli vaikeinta, vesi maistui aivan kamalalle, enkä ole koskaan oppinut mehuja juomaan - ei niitä mun lapsuudessa saanut juoda kuin erikoistapauksessa. Laimeaa mehua yritin juoda, kivennäisvettä.
Väsymyksestä ja uupumuksesta huolimatta pakotin itseni päivittäin ulos. Nyt menet postilaatikolle, haet lehden! komensin itseäni. Postilaatikolle päästyäni päätin kävellä kadun päähän ja takaisin. Ulkoilma helpotti oloa, vaikka puuskututti ja hengästytti.
Tällä kertaa olin varautunut Neulastan pistoon hyvissä ajoin. Otin ensimmäisen särkylääkkeen jo edellisenä, sytopäivän iltana, seuraavan aamulla ja kolmannen pari tuntia ennen H-hetkeä. Se kannatti, Neulasta-kivut jäivät lähes olemattomiksi.
3-4 päivää sytostaatin jälkeen elämä alkoi palautua normaaliksi. Suu oli edelleen kuiva kuin saharan autiomaa, mutta haavaumia tai aftoja ei ollut tullut. Tiesin olevani onnekas, monillehan juuri Taxotere aiheuttaa pahoja ongelmia suussa. Jalkapohjat olivat aran tuntuiset, en pystynyt pitämään karkeita froteesukkia, kun tuntui, että taju lähtee kivusta. Kävelylenkit lyhenivät jonkisen verran juuri jalkapohjaongelmien takia, mutta edelleen pystyin ulkoilemaan. Mielialakin oli enimmäkseen positiivinen. Taistelutahtoa riitti, tulevaisuus vaikutti hyvälle. Kyllä mä tämän selättäisin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti