Olin jo sytostaattien aikana pohtinut, miten jaksaisin henkisesti rampata joka helkkarin arkipäivä sairaalalla sädehoidoissa. Yhtään ei lohduttanut, että saisin sädehoitoa siinä samassa tutussa sairaalassa, ei tarvitsisi matkustella taksilla toiselle paikkakunnalle. Viimeisellä sytostaattikerralla lähellä istunut puhekone antoi hyvän vinkin. Hän oli myös pohtinut samaa entiselle työkaverilleen, joka oli vaan puhahtanut: Höh! Ollaanhan me aikoinaan käyty töissäkin joka päivä. Lyhyempi työaikahan siellä vaan on. Ja niinhän se tosiaan on, edessä olisi 5 viikon pätkäduuni, työaika suunnilleen 15 minuuttia joka päivä.
Ennen pätkäduunin alkua piti kuitenkin odotella kolme viikkoa, elimistölle annettiin aikaa toipua sytostaateista. Ihan hyvä juttu, sillä kun pääsin kotiin sädehoidon suunnitelusta, annoin elimistölleni luvan ottaa rennommin. Ja elimistö käytti luvan hyväkseen. Laatta lensi.
Pari viikkoa meni toipuessa, kolmannella viikolla alkoi tuntua sille, että voishan tästä jo vaikka tosi hommat aloittaa. Samanlaisia tuntemuksia mulla oli sytojenkin välillä. Aika kävi vähän pitkäksi viimeisellä viikolla. Rahat oli vähissä, ei voinut oikein kaupoillekaan lähteä. Kaikki kaverit työelämässä mukana, ei ne päiväsaikaan kahville ehtinyt. Tukihenkilössä ei voinut koko ajan roikkua, oltiin ihan kesän kynnyksellä, lomallehan hänenkin pitäisi päästä.
Viimein koitti eka sädehoito. Paita pois, hoitopedille makaamaan, niskalle hyvä asento tyynyllä. "Älä liiku yhtään, me nyitään ja tönitään sut paikoilleen" Ja niinhän nuo teki, nykivät ja tönivät, sanoivat välillä verttiä ja välillä jotain muuta. Lopulta olin oikealla kohdalla. Ensin otettaisiin röntgenkuvia, hoitajat tulivat takaisin, tarkistivat, että olen pysynyt paikoillani. "Ja nyt liikkumatta, nyt aloitetaan hoito!"
Kone surisi ja niksahteli. Silmäkulmasta näkyi seinällä punainen valo aina hoitosyklin aikana. Lyhyitä oli hoitosyklit. Hoitajat tuli takaisin, koneeseen pistettiin eräänlainen teline, rintakehälleni heitettiin "läskinpala" ja sitä aseteltiin kohdilleen. Ja taas piti olla hiljaa paikoillaan. Punainen valo syttyi, kone surahti, valo sammui, hoitajat tuli takaisin. Teline pois ja viimeistä hoitosykliä varten hoitopetiä nostettiin samaan aikaan, kun "hoitopää" kiersi alleni. Eikä taaskaan saanut liikkua. Punainen valo, lyhyt surahdus, valo sammui. Hoitajat tuli hoitobunkkeriin, sanoivat, että saan laskea kädet alas, kiittelivät, kun olin pysynyt niin nätisti paikallaan. Naureskelin pukeutuessani, että ei tää niin kivaa ole, että omalla liikkumisellaan lisäminuutteja tähän hommaisi.
Ennen lähtöä sain kaikki loput hoitoajat. Enimmäkseen aamupäivän aikoja, ei onneksi kuitenkaan aamuaikaiseen.
Sädehoidon suunnittelussa hoitajat esittivät pariinkin otteeseen toivomuksen, että noudattaisin annettuja hoitoaikoja. Tuntui vähän hassulle, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät noudata aikoja. Eivätkö he miellä, että sädehoitokin on syövän hoitoa? Ja yhden myöhästely vaikuttaa kaikkien muiden aikoihin myös. No, ihan ilman mokailua ei sädehoitoni mennyt. Yhden kerran hoitaja kysyi, että miksi tulen niin aikaisin. Kerroin tulevani fillarilla ja varautuneeni siihen, että jos menee vaikka kumi puhki, niin ehdin kävellenkin. Kotona sitten katselin tarkemmin aikatauluani ja tajusin, että olin jo viikon ajan mennyt tuntia aikaisemmin hoitoon. Seuraavana päivänä sitten nauroinkin, että en mä fillarin takia niin aikaisessa ole ollut, vaan siksi, että en tunne kelloa. No, hoitajat olivat kuitenkin ihan tyytyväisiä aikaisiin tuloihini, sanoivat saavansa aina johonkin väliin sitten pienen tauon, kun joku oli aikaisemmassa.
Aikamoista liukuhihnatyötä sädehoito tuntuu olevan. Kun pukeuduin, toinen hoitaja vaihtoi hoitopedille uuden potilaan niskatyynyä tai mitä tukea nyt kellekin tarvittiin ja toinen hoitaja oli jo ovella valmiina huikkaamaan seuraavaa potilasta sisään. Ei siinä paljoa kuulumisia ehditty vaihdella. Hyvät juhannukset sentään toivoteltiin puolin ja toisin. Vaikka hoitajilla oli aina kiire, he kuitenkin olivat aina yhtä ystävällisiä. Ihan mielelläni pätkäduunissa siis kävin.
Paitsi viimeinen sädehoitokerta tuntui raskaalle. Ei olisi millään huvittanut mennä. Edellisenä päivänä oli ollut sädehoidon lopetustsekkaus onkologin luona. Tuntui turhauttavalle mennä viimeiseen hoitoon. Kilttinä tyttönä sinne kuitenkin menin, toivottelin huomenet, riisuin paidan ja kiipesin hoitopedille. Ensimmäisen kerran olin ihan aidosti hermostunut. En ehkä ollut ihan viimeisen päälle oikeassa asennossakaan pöydällä, olin jäykkä kuin rautakanki. Ja kun kone aloitti tutut surahtelunsa, alkoi kyyneleet vuotaa. Ensimmäisen kerran itkin hoitojen aikana. Hitto, tääkin on kohta ohi!!! Jatkossa olis vaan Herceptin-tiputuksia kolmen viikon välein (yksi oli ollut jo sädehoitojen aikana), niitä en enää kuitenkaan ajatellut hoitoina, vaan SOLD-tutkimukseen liittyvinä reissuina, eli ei niitä lasketa. Hoitajat olivat tosi empaattisia, kun kerroin itkeväni. Kehuivat, kuinka hyvin olin jaksanut viiden viikon urakkani. Itkin entistä vuolaammin. Vaikeaa oli paikallaan pysyä, mutta toivottavasti säteet meni kuitenkin edes suunnilleen tarkoitettuihin kohtiin.
Poislähtiessäni jokainen hoitovuorossa ollut hoitaja kävi toivottamassa hyvää jatkoa. Ja se kaikkein tylyimmän oloinen hoitaja, joka kuitenkin ymmärsi parhainten mun huumori, vieläpä kätteli mut. Se tuntui ihan halaukselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti