perjantai 19. syyskuuta 2014

Ensimmäinen CEF-hoito

Olin kuullut paljon kauhutarinoita CEF-sytostaateista, samoja juttuja, joita varmaan kaikki rintasyöpäpotilaat jossain välissä kuulee. Kolmea sytostaattia kerralla, cyclofosfamidia, ebirubisiinia ja 5-fluorourasilia! Tiedossa olisi taattua pahoinvointia ja jos hoitaja sössii ebirubisiinin kanssa, niin sitten tulee kudosvaurio käteen. Ja jos jotain karvoja vielä nahassa olisi kiinni, niin nyt viimeistään ne lähtisi kulmakarvoja ja silmäripsiä myöten. Ja se jumalaton väsymys, mikä CEF:istä tulisi... Tappohommaa kolme viimeistä tiputusta tulisi olemaan!

En nyt kuitenkaan suostunut ihan pureskelematta nieleskelemään näitä juttuja. Olin selvinnyt allergiaoireita lukuunottamatta vähällä Taxoteren ja Herceptinin yhdistelmästä. Pahoinvoinninestolääke oli auttanut hyvin ja CEF:iä varten oli varattuna pitkäaikaista pahoinvoinnin estolääkettä. Ja aina olisi mahdollisuus ottaa kortisonia lisäksi, jos pahoinvoinninestolääkkeet yksinään eivät riittäisi. Oma hoitajani ja hänen sijaisensa ovat molemmat pistämisen ammattilaisia, luottaisin kyllä täysin itseni heidän käsiinsä myös ebirubisiinin kanssa. Vaikka olinkin lähes kalju, niin vielä oli hiuksia päässä CEF:in irrotettavaksi. Ja samalla lailla kuin hiukset kasvaa takaisin, niin samalla laillahan kulmakarvat ja ripsetkin kasvavat takaisin. Eli antaa mennä vaan, pieni hinta parantumisesta! Ja koska mulla ei ole pieniä lapsia, voin hyvin nukkua, jos en jaksa valvoa. Eli ei muuta kuin kohti ekaa CEF-koitosta, en mä siihen kuolisi, mutta syöpäsolut toivottavasti kuolee, jos niitä vielä joitain hengissä on!

Hoitaja oli jo edelliskerralla kertonut, että CEF-hoidon sytostaatit ovat paljon paremmin siedettyjä kuin doketakseli Taxotere, eli allergiareaktioita ei välttämättä olisi tiedossa. Hälytyskellon nappulan kuitenkin sain käteeni siinä vaiheessa, kun ensimmäinen sytostaatti alkoi tippua. Ei tullut hengenahdistusta, ei kurkunkutinaa, ei selkäsärkyä, mutta käteen, suoneen, sattui. Sain lämpötyynyn käteni ympärille, kipu hellitti nopeasti.

Välihuuhtelun jälkeen oli pelottavan ebirubisiinin vuoro. Lämpötyyny otettiin pois, hoitaja käski seurata aika ajoin suonta, hälyttää heti jos ihoon tulisi pullistuma tai alkaisi sattua. Nyt ei saisi lämpötyynyllä yrittää kivun poistoa. No, eipä tarvinnut yrittääkään, yhtään ei kirvellyt. Ebirubisiini valui hiljakseen omalla painollaan ohi infuusiopumpun elimistööni. Pidin kättäni hiljaa paikallaan, en uskaltanut liikuttaa sitä yhtään.

Pianpa sekin koitos oli ohi. Tiputusletku jälleen infuusiopumpun kautta kulkemaan, välihuuhtelu ja vihdoin viimein se viimeinen sytostaatti. Ei mitään mainittavaa siitä. Loppuhuuhtelu. Kotihoito-ohjeet, kiitos ja näkemiin.

No, mitä mulle CEF:istä tuli? Väsytti ihan jumalattomasti, kyllä! Kyllä niin nostan hattua kaikille yksinäisille naisille ja kaikille pienten lasten äideille, jotka sytostaattihoitoja läpi käyvät! Kun on pakko jaksaa, apua kun ei välttämättä saa. Ja kauniisti kiitän lapsiani kaikesta avusta ja huolenpidosta. Olette rakkaita (ja toivottavasti kumpikaan teistä ei ole löytänyt tätä blogia, itselleni tätä kirjoitan, omaa pahaa oloa pois, kerätäkseni voimia aina silloin, kun mielenheikkous iskee)

Pahoinvointikin tuli tutuksi, tuntui, että kaikki etoo. Loppujen lopuksi taisin syödä pienellä yliannostuksella pahoinvoinninestolääkkeitä + kaikki loput kortisonitabletitkin meni. Mutta en oksentanut!!!

Yllättäen en täysin kaljuuntunut sytostaattien aikana. Mulla alkoi kasvamaan uusia hiuksia, sellaisia vauvan pehmeitä, värittömiä karvoja ennen viidettä sytostaattia. Kulmakarvat ohenivat, päistä lähti lähes kaikki karvat. Ripsiä lähti muutama. Häpykarvoitus näytti suunnilleen teinitytön alkavalle karvoitukselle, eli täysin posliinia musta ei siis tullut. Säärikarvat oli lähteneet jo aiemmin, uusia ei onneksi vielä tuossa vaiheessa kasvanut. Odotin innolla, milloin viiksikarvani putoaisivat - ihan oikeesti olin pettynyt, kun yksikään niistä ei pudonnut! Keletanatu, pitäisi jatkaa niitten nyppimistä!!! (ja olis noi säärikarvatkin voineet jäädä kasvamatta takaisin... kuten myös kainalokarvat...)

Uudet vaaleat hiukset hirvittivät sekä mua että perhettä. Omat hiukseni kun olivat tummanruskeat. Tulisiko musta nyt blondi??? Enoni oli toimittanut mulle vaimovainaansa peruukin, hän kun ei tiennyt, että mulla oli jo peruukki. Nätti peruukki, lyhyt vehnänvaalea hivenen kihara hius. Istui hyvin päässä, tuntui mukavammalle kuin oma peruukkini. Mutta näytin aivan kamalalle vaaleissa hiuksissa!!! Ei sovi hellusirpukalle vaaleat hiukset, ei!

1 kommentti: