Osastolla

Yöllä heräsin kahden aikaan, kun joku tuli yksiööni. Kahden hengen huonehan se oli, mutta olin siellä siis yksin. Tomera nuori naishoitaja, kertoi olevansa litkuhoitaja ja pistävänsä antibiootin tippumaan. Ah, ihanaa, mut siis tultaisiin herättämään joka helvatan yö kahden aikaan... Mikä tarkoittaisi sitä, että osaisi nukkua enää sen jälkeen... No, pitää sitten nukkua päivällä, jos ei yöllä pysty.

Osasto tuntui olevan aika levoton, joku vanha ääni huuteli apuakin jossain. Sellaista avunhuutoa, jota olin palvelutalossa aikoinaan kuullut enemmän kuin tarpeeksi. Dementikko, joka ei ymmärrä, missä on. Montakohan päivää mun pitää olla täällä...

Antibioottipussi tyhjeni, litkuhoitaja tuli ottamaan sen pois, ruuttasi ruiskusta jotain kanyyliin ja pisti keittosuolan taas valumaan. "Nesteytetäämpäs vähän sua" naurahti ja meni pois. Yritin nukkua, ei tullut uni osaston ääniä kuunnellessa.

Jossain välissä olin kuitenkin nukahtanut, sillä heräsin joskus puolen seitsemän aikaan naisääniin. Tai olihan siellä joku miesäänikin. Aamuvuoro tuli töihin. Jossain välissä huoneeseen sitten paukkasi hoitaja toivottelemaan hyvät huomenet, ei kysynyt, miten olen nukkunut. Sain aamupalaa, paljoa en jaksanut syödä. Aamupala tarjottimen kanssa tuotiin punainen lista, hoitaja merkkaili siihen aamupalani koostumuksen. Pitihän mun kurkata, mistä listasta on kyse. Nesteytyslista, 3-4 litraa vuorokaudessa. Voi jessus, mähän halkeen tollasella juomisella! Vaikka leipä jäi aamiaiselta syömättä, imeskelin puuron ja mehun kitusiini. Kaikki nesteelle vaikuttava sisään vaan, ei tarvii niin paljoa juoda vettä.

Hoitaja haki tarjottimen pois, merkkaili listaan syömiseni. Toi yöpöydälleni vesikannun, kurkkasi sen sisään ja merkkasi nestemäärän listaan. Okei, ei muuta kuin juomaan. Vähän kerrallaan, ettei tule huono olo. Pikkaisen jännitti, mille vesi maistuu. Kotona kun en ollut Taxoteren jälkeen pahemmin veteen koskenut, vesi kun maistui ihan paskalle. Sen sijaan olin juonut päivittäin vähintään pullollisen Lidlin vihreää kivennäisvettä. Sairaalan vesi maistui kuitenkin ihan juotavalle, ehkäpä CEF ei aiheutakaan niin pahoja makumuutoksia kuin Taxotere.

Jossain välissä oli sitten ne pakolliset aamukuumeet ja verenpaineet, onko tullut pissaa, oletko kakannut. Juu, olen kakannut, olen vesiripulilla, johtuu varmaan tosta antibiootista, mun vatsa on aina reagoinut antibiootteihin. Hoitaja kirjaili arvot ja jutut läppärille, lähtivät seuraavaan huoneeseen.

Eipä mennyt kauaakaan, kun huoneen lavuaarin reunalle tuotiin klooriliuospullo ja oma pyykkikärry keltaisella pyykkipussilla. Voi perhana! Mut on eristetty! Ja niin totta tosiaan oli käynytkin. Olin likaisessa eristyksessä, pitäisi saada ulostenäyte, jotta voisivat määritellä, onko mulla noroa tai antibioottiripulia - kumpikaan kun ei kuulema olisi kiva juttu heidän osastollaan. Ääh! Mä haluun kotiin, mä en haluu tartuttaa täällä olevia potilaita tai hoitajia!!! Jostain syystä mua hävetti. Hävetti ajatus, että mulla saattaisi olla noro, että se olisi jo ehtinyt lähteä leviämään. Eikä ajatus antibioottiripulistakaan tuntunut yhtään kivalle, sekin kun saattaa olla pitkäaikaissairaille kohtalokas. Pitkäaikaissairaita kai tällä osastolla on, sisätautien osastolla kun ollaan. Sairaalassamme kun ei ole syöpätautien osastoa erikseen.

Koska sairaalamme on vanha, kaikissa potilashuoneissa ei ole omaa vessaa. Oman huoneeni vessa oli käytävän puolella, se oli tarkoitettu kahden huoneen käyttöön, mutta nyt sen kahvaan oli ripustettu kyltti, jossa selvästi sanottiin, että se on vain mun käyttööni. No, jotain kivaa sentään tässä eristyksessä. Yritin kovasti saada ulostenäytettä pahviseen kaarimaljaan. Siinä ei saisi olla nestettä joukossa. Helpommin sanottu kuin tehty silloin, kun on vesiripulilla. Onneksi sain olla yksin vessassa ähertämässä, olisi ollut naurettavan näköistä hommaa, kun aina viime hetkellä vedin kaarimaljan alta pois, kun tajusin, että vetenähän tuo taas tulee. Muutaman vessakerran jälkeen sain vihdoin viimein kiinteää tavaraa kaarimaljaan. Pienestä voi ihminen olla iloinen, paskasta kaarimaljassa!

Kaikki hoitajat, jotka kävivät huoneessani, käyttivät kertakäyttökäsineitä. Niitä oli vessan oven vieressä olevalla tarjotinkärryllä, samoin kuin oli käsidesiä ja hengitysmaskeja. Antibiootit tuli suunnilleen ajallaan, mutta eipä antibioottipussin loppumisen jälkeen aina hoitajaa kuulunut. Kerran soitin kelloa, hoitaja oli lähes vihainen, että olin häirinnyt, sanoi tulevansa kohta ottamaan tipan pois. Kului aikaa, päätin soittaa uudelleen kelloa. Toinen hoitaja tuli, oli närkästynyt, ettei tippaa ole otettu pois. Ruuttasi huuhteluruiskullisen paineella suoneeni, sattui niin helvetisti!!! 5 ml nestettä kertaruuttauksella suoneen, joka on ehkä kymmenesosa ruiskun leveydestä... Valitin asiasta, mutta hoitaja oli vaan sitä mieltä, että kipu johtuu siitä aineesta.

Päivä meni siinä ihmetellessä. Perhe sai vierailuluvan omalla vastuullaan, käsihygieniasta pitäisi pitää huolta. Soitin ja pyysin tuomaan kännykkälaturin, hammasharjan ja Salutem-hammastahnaa. Sairaalan harjalla ei tee mitään ja hammastahna oli ihan liian voimakkaan makuista mun sytosuulle. Pistin jopa tekstiviestin, että millä osastolla olen ja mistä kerroksesta se löytyy ja missä huoneessa... Ja sitten nää mun rakkaat miehet soittaa ensin alhaalta, että mones kerros se on, sitten hissiaulasta, että missä se osasto on (no, täällä on 4 osastoa tässä kerroksessa, koettakaa nyt etsiä oikea numero osaston ovesta) ja joutuivatpa vielä hoitajalta kysymään, missä huoneessa olen. Käsidesiä käsiinsä hieroen tulivat sitten huoneeseen. Yllätyin suuresti, että jaksoivat olla melkein pari tuntia, jutella ja pitää seuraa. Piristi kummasti.

Iltaa kohden kuume lähti taas nousemaan. Pyysin kuumelääkettä, iäisyyden kuluttua sain sen. Pesin hampaat, kävin vessassa (ripulia edelleen, mutta ei enää vesiripulia) ja kömmin sänkyyn. Eihän se uni kuitenkaan meinannut tulla. Käytävällä huoneeni kohdalla oli hälytystaulu, joka kilahti joka kerta, kun joku painoi soittokelloa. Taulussa sitten näkyi, mistä huoneesta ja miltä sänkypaikalta soitto tuli. Hoitajille kätevä, mutta pirullinen taulun kohdalla olevien huoneiden potilaille. Tai viereisen huoneen potilaat ei tainneet mistään mitään tietää, olin kurkkinut sinne vaivihkaa oven raosta vessakäynneilläni. Ovea lähimpänä olevassa sängyssä makasi vanha mies kanttuvei, sängyn laidat ylhäällä. Ikkunanpuoleiseen sänkyyn en nähnyt, mutta sieltä kuului koko ajan tukeva kuorsaus.

Jossain välissä nukahdin, heräteksäni melkein samantien litkuhoitajan tuloon. Kun hän laittoi antibiootin valumaan, kiemurtelin kivusta. "Oho, tekee kipeää, vai? Täytyy pistää merkintä, että vaihtavat aamulla kanyylin paikkaa." Vielä tuskallisempaa oli sitten se kanyylin huuhtelu, hoitaja pudisteli päätään.

Aamulla pyysin kanyylin siirtoa. Aamupäivän antibiootti kuitenkin vielä vanhaan kanyyliin laitettiin. Ei käynnyt oikein henkilökemiat yhteen aamuhoitajan kanssa. Menihän sekin päivä sitten ja tuli iltavuoro töihin. Iltahoitajaa pyysin vaihtamaan kanyylin paikkaa ja hän sen samantien toiseen paikkaan vaihtoikin. Nukkumisen kannalta uusi kanyylin paikka oli huonompi, mutta hoitaja sanoi kanyylin olevan nyt isommassa suonessa. Hyvä niin, jos se nyt sitten kestäisi loput antibioottitiputukset.

Iltahoitaja, mukava mies, tuli jossain välissä juttusille. Kyseli rintasyövästä, hoidoista, henkisestä jaksamisestani. Meillä oli oikein mukava juttutuokio, hän selitti muutaman jutun mulle ja mä opin taas jotain uutta, mutta niin oppi hänkin. Hoitajakoulutuksessa kun käydään niin pintapuolisesti moni juttu lävitse, siihen omaan alaansa kun sitten joskus perehtyy, niin siitä oppii sitten lähes kaiken.

Yöllä valvoskellessani aloin miettiä jutustelumme pohjalta, mitä tää rintasyöpä on mukanaan tuonut. Kerroin hoitajalle, että rankalla huumorilla tämän kestää, tukan lähdöt, rinnanpoistot, sytokrapulat. Kertoi sen olevan ihan normaali selviytymiskeino kaikilla vakavasti sairailla. Tämän blogin aloitusjuttu, Apua! RintaSYÖPÄ!!!, pohjautuu aika pitkälti tuon yön pohdintoihin. Nauraa tirskahtelin sängyssä yksikseni näitä päättömiä juttuja pohtiessani. Sen verran rankkaa tekstiä se kuitenkin on, että aika harva on uskaltautunut blogiani pidemmälle lukemaan. Kauheeta! Nauraa vakavalle sairaudelle!!! Hyi!!!

Multa oli joka päivä käyty ottamassa verikokeita, pientä verenkuvaa ja nestetasapainoa seurattiin. Yhden kerran labratäti tulikin hengitysmaski naamallaan näytteitä ottamaan. Vähän mielessäni ihmettelin, mutta en kysynyt mitään. Kun litkuhoitajakin sitten tuli maski naamalla luokseni, piti jo kysyä, että mikä kauhee tauti mulla on, kun te tollain joudutte suojautumaan. No, ei ollut mulla tarttuvaa tautia, vaan mun neutrofiilit oli niin alhaalla, että he suojasivat MUA mikrobeilta. Likainen eristys olikin vaihtunut puhtaaksi eristykseksi, kukaan ei vaan ollut muistanut kertoa sitä mulle.

Lääkärikäynnit oli mielenkiintoisia. Ekalla kerralla hoitajien mukana tuli siviilivaatteissaan, raskaana oleva nainen. Olin vähän ihmeissäni, mikä täti tämä on. Jossain välissä hän sitten kommentoi tilaani hoitajalle ja tajusin, että täti onkin lääkäri! Seuraavana päivänä sama lääkäri tuli lääkäritakki päällä toisen lääkärin kanssa. Liibalaaba-juttuja, tuntui, että lääkärit tuhlaa aikaansa mun luona käydessään, kun mun tila ei muutu miksikään. Päivällä on lämpöä, illalla nostaa kuumeen, neutrofiilit alhaalla, tulehdusarvot ylhäällä. Ainut positiivinen juttu heidän käynnissään oli, että kertoivat ulostenäytteideni olleen puhtaita.

Kolmantena päivänä lääkäri jo vähän lupaili kotiutumista, siis sillä ehdolla, että kuume ei enää nouse. Pettymys oli suuri, kun illalla kuume oli taas siellä 38:n hujakoilla. Seuraavan päivänä lupailtiin taas kotiutumista. Illalla oli vähän lämpöä, mutta kuume ei noussut. Jes! jotain toivoa sentään! Illan aikana mut siirrettiin toiseen huoneeseen, päivystyksestä tuli joku nainen, joka tarvitsi yksityishuoneen. Uusi kämppäkaverini oli iäkäs mummeli, liikkui rollaattorilla, oli kivulias, mutta jaksoi kaikista kivuistaan ja vaivoistaan huolimatta jutella. Jotain vaihtelua siis monen yksinään vietetyn päivän jälkeen, mutta silti olisin toivonut, että kämppäkaverini olisi sairastanut jotain muuta kuin levinnyttä rintasyöpää. Kivut johtuivat metastaaseista luustossa. Metastaaseja hänellä oli myös keuhkoissa, keräsivät nestettä keuhkopussiin, sitä punkteerattiin kiinteän dreeniputken kautta. Puhun hänestä menneessä aikamuodossa, vaikka en tiedä, elääkö hän vaiko eikö. Hän kuitenkin jutteli, että joutaisi jo pois täältä, hän on tehtävänsä tehnyt.

Seuraavan aamuna hoitaja kyseli oloani, kuvittelisinko pärjääväni kotona. Sanoin, että jos lääkäri antaa kotiuttamisluvan, niin tottahan toki haluan kotiin. Odottelin lääkäriä kuin kuuta nousevaa, mutta ei kuulunut ei näkynyt. Olin jo edellisenä päivänä saanut reseptin antibiootteihin, aamulla antibioottitiputus oli "purettu" ja aamukuuden aikaan sain antibiootin tablettimuotoisena. Olin siis ihan kotiuttamisvalmis, vain lääkärin lupa puuttui. Aikani odoteltua hoitaja tuli kertomaan, että kotiuttamislupa on tullut. Hölmistyin, eikö lääkäri tulekaan katsomaan mua? Hoitaja kysyi, onko mulla jotain, miksi pitäisi tulla. Vastasin, että ei ole, luulin vaan, että henkilökohtaisesti kotiuttaa. Hoitaja sitten selitti, että lääkäri kiertää kaikki osastot läpi, niin ei ehdi jokaista kotiutettavaa tavata. No, eipä haitannut, ettei tullut, pääsisin nopeampaan lähtemään. Hoitaja sanoi, ettei ole mikään kiire lähteä, mä vedin vaatteita päälle ja nyökyttelin, että kyllä on, kyllä todellakin on!

Taisin olla neljä yötä osastolla, ikuisuudelle se kuitenkin tuntui. Ja sen verran kurja kokemus oli, että sinne en uudestaan haluaisi enää loppusytojen aikaan.