CEF:it jatkuu

Antibioottikuuri toi pelon persiiseen. Siirtyykö mun seuraava sytohoito? Olin aivan varma, että siirtyyhän se, että pitää olla joku pari viikkoa antibioottikuurin ja sytohoidon väliä. Heti maanantaina soittelin omalle hoitajalleni, joka ei tietenkään ehtinyt vastaamaan. No, ei se mitään, tiesin, että hän soittaa kyllä takaisin heti kun sopiva väli tulee. Iltapäivällä soitto sitten tuli ja hyviä uutisia. Antibioottikuurin ja sytohoidon välillä pitää olla yksi päivä väliä, kuurini loppuisi jo edellisellä viikolla. Eli ei hätiä mitiä!

Sytohoitojen aikana seurataan tiukasti veriarvoja. Mulla veriarvot pysyivät hyvinä aina ekaan CEF:iin asti. Silloin putosi hemoglobiini alhaiseksi ja tulehdus romahdutti sen kunnolla. Alimmillaan hemoglobiinini oli 101. Juu, kuulostaa isolle, mutta kun mun hemoglobiinini oli ennen syöpäleikkausta 171... Eli pudotus on ollut iso. Hemoglobiinihan on se pieni solu veressä, johon happi sitoutuu. Ja kun hemoglobiini on alhainen, elimistössä on vähemmän happea kierrossa. Väsyttää, läähätyttää, ei jaksa ponnistella. Kroppa vetää maitohapoille. Pieninkin mäki tarkoitti sitä, että pysähdyin mäen alla tasaamaan hengitystä, sitten vasta aloin nousta mäkeä ylös. Isommissa mäissä levähdin välillä, tasasin hengitystä ja sykettä. Ja mäen päällä oli taas tauon paikka. Pidä siinä sitten kuntoa yllä.

Ei vaan itsellä sytyttänyt tuo alhainen hemoglobiini ja sen vaikutukset elämääni, eikä varsinkaan se, miten sitä voisi korjata. Onneksi omahoitajani asiaan tarttui, käski alkaa syömään rautaa. No hitsin pimpulat, sitähän mä raskausaikanakin jouduin syömään. Miksi mä en tätä muistanut?

Mulla on aina ollut mahtavat suonet, niin verenluovutukseen kuin verinäytteiden ottoonkin. Käden selän suonetkin ovat olleet isoja ja paksuja, hoitajanikin kehui niitä ekalla kerralla. Nyt oli kuitenkin edelliskerralla käytetty suoni ottanut itseensä, kovettunut käyttökelvottomaksi. Piti etsiä uusi suoni. No, vielähän niitä siinä oli ja hyvä pistäjähän hoitajani on. Mutta kuinkas sattuikaan, neula lipsahti vähän liian pitkälle, keittosuolaliuos teki pahkuran ihon alle. Eli eihän sitä voinut käyttää. Hoitajani kävi välillä pistämään toiselle potilaalle kanyylin ja esilääkkeet valumaan, tuli sen jälkeen etsimään käyttökelpoista suonta. Ranteen syrjästä sellainen sitten löytyikin. Kanyyli paikalleen, kokeilu keittosuolalla - toimii! - esilääkkeet tippumaan. Tästä pikkuepisodista huolimatta CEF sujui nopeaan, olin pihalla 2½ tunnissa. Äidin kauhuksi kävelin jälleen kotiin, hän ei millään halunnut ymmärtää, että sytostaateista ei tule huono olo samantien, vaan että kyllä siihen muutama tunti menee. Hyvin sujunut reissu ansaitsi tietenkin palkinnon. Aurinkoisen maaliskuisen päivän kunniaksi ostin jäätelön.

Tämän viidennen sytostaattihoidon jälkeen huomasin, että joka hoitokerta todellakin on omanlaisensa ja elimistö reagoi aina erilailla solunsalpaajiin. Taisin olla kaikkein väsynein tämän hoitokerran jälkeen. Monena päivänä nukuin pitkät päiväunet, joskus paritkin. Ensimmäiset päiväunet saatoin ottaa jo tunnin kuluttua ylösnoususta. No, lastenlaulun sanoin: Uni paras lääke on... Ehkä alhainen hemoglobiinikin vaikutti asiaan. Rautalääkkeitä söin 3 kapselia päivässä, alussa hedelmien ja marjojen kanssa, viikon päästä huomasin kaupassa C-vitamiiniporetabletteja, joten sen jälkeen sitten C-vitamiinijuoman kanssa. C-vitamiinihan auttaa rautaa imeytymään. Rautatabletteja ottaessa täytyy ottaa huomioon, että maitotaloustuotteita, kalkkitabletteja, kahvia eikä teetä saa nauttia kahteen tuntiin ennen eikä jälkeen rautatablettien oton. Maidon kalkki, kahvi ja tee estävät raudan imeytymistä.

Lisäriesaa tuli sitten peräpukamista. Olin kolmen ekan sytostaatin yhteydessä hoitanut vatsaani Pajalan puurolla, johon tulee neljän viljan hiutaleita, luumua, aprikoosia, pellavansiemeniä ja leseitä, mutta CEF:in aikana en yllättäen pystynytkään syömään sitä. Etoi ja kuvotti. Liotettuja pellavansiemeniä en ole voinut koskaan sietää, en edes alkanut kokeilemaan, kuinka nopeasti ne oksentaisin. Luumuja yritin syödä, mutta en ilmeisesti syönyt tarpeeksi, kun vatsa meni kovaksi. Apteekin apuihin piti siis turvautua, mutta vahinko oli jo sattunut. Synnytyksessä saamani pukamat olivat ottaneet nokkiinsa ja vihoittelivat taas. En siis pärjännyt pelkällä ulostuslääkkeellä, pukamasuppoja ja -voidetta tarvittiin taas. Ja juuri kuin sain pukamat rauhoittumaan, tuli tämä toinen CEF, enkä tietenkään ollut ottanut ekasta kerrrasta opikseni. Tyhmästä päästä tulee näköjään perse kipeäksi ;) (anteeksi karkea kielenkäyttöni)

Jalkapohjat oli entistä aremmat. Jo kilometrin lenkki tiesi rakkuloita jalkapohjiin. Vaihtelin pohjallisia, vaihtelin sukkia. Eipä mistään pitkäaikaista apua saanut. Isovarpaan kynteen oli tullut paksunnoskohta, se oli arka, jos kenkä painoi. Kurjinta oli, kun tiesi, että jalkapohjat voisivat vaivata pitkäänkin. Kevättä kohden mentiin, kun en pystynyt kävelemään, piti hankkia polkupyörä. Tosin rakot sain fillarin polkimistakin, mutta liikkuminen oli helpompaa.

Ennen fillarin hankintaa kuitenkin edelleen kävelin sairaalaan ja takaisin, taisi olla sellainen kuutisen kilsaa yhteensä. Pariin päivään en sen jälkeen kyennyt oikein mihkään liikkumaan, mutta suoraan sanoen rakastin tuota kävelymatkaa. Kivoja pikkumetsikköjä, nättejä pihoja, linnun laulua, oravia. Ja mikä riemun tunne olikaan yhtenä päivänä, kun huomasin kävelleeni koko matkan kotoa sairaalalle pysähtymättä kertaakaan. Matka kun on enimmäkseen ylämäkeä, niin menomatka vaati aina eräänkin pysähdyksen. Hempat oli selvästikin paranemaan päin, tiesin sen ilman labratuloksiakin.

Ja sitten tuli se viimeinen CEF. Olin vähän varautunut siihen, että saattaisi vaikka itku tulla, sen verran olin itseäni joutunut tsemppailemaan kaikkiin hoitoihin. No, eipä ollut itkulle aikaa. Meitä oli neljä naista lähekkäin ja yksi oli sellainen puhekone, että reissu oli melkeinpä huomaamatta ohi, kun häntä kuuntelin. Mukava reissu kaiken kaikkiaan - ja mahtavinta oli se, että OHI ON!!!