perjantai 19. syyskuuta 2014

Takaisin työelämään

Viime viikon maanantai oli jännittävä päivä. Yhdentoista kuukauden ja yhden päivän jälkeen palasin takaisin ala-asteelle siivoamaan. Jaksaisinko kokopäiväsenä? Kuinka paljon ikäviä muistoja nousisi pintaan? Ja ennen kaikkea, kestäisikö leikatun puolen käteni?

Vuonna 2013 olin kesäkuun alussa aloittanut ko. koululla laitoshuoltajana. Pieni koulu, meitä laikkareita olisi siellä 2½, tekisin toisen naisen kanssa vuoroviikoin aamu- tai iltavuoroa, yhtä kerrosta sitten siivoaisi puolikkaana eräs vanhempi rouva, joka aloittaisi työpäivänsä päiväkodin siivouksella ja sitten sieltä tulisi hoitamaan oman alueensa. Kesällä hän tosin oli vuosilomalla ja palkattomalla lomalla, työparini mielestä "lintsasi" perussiivouksista.

Se kesä siis meni perussiivouksissa, lomatuurauksissa ja olihan mullakin kesäloma, huimat 4 päivää + 1 palkaton päivä! Olin tullut kunnalle töihin helmikuun alussa, "poltin" siis kesälomani... Lomastani 2 päivää uhrasin vanhempieni kuskaukseen sukuloimaan. Tai ei se uhraukselle tuntunut, mukavaahan se mullekin oli. Tosin todella väsyttävää, kun koulu alkoi, tuntui etten ollut lomaillut lainkaan. Vähän harmitti, että tuli sille reissulle lähdettyä, olisinhan voinut lepäillä kotona sen ajan. No, koulu oli siis alkanut, totuttauduin uuteen rytmiin, uuteen kouluun, sen ihmisiin ja tapoihin. Ja juuri kun olin saanut talon haltuuni ja muodostettua hyvän rytmin työpäiviini, se samperin kyhmy löytyi!

Näitä mietiskelin viikonloppuna. Maanantaina olisi iltavuoro, suunnittelin valmiiksi, mitä tekisin kotona aamusta ennen töihin lähtöä. Lapsille olin jo viikolla pitänyt saarnan siitä, että tulisin tarvitsemaan apua jälleen kodinhoidossa, koska en varmaankaan jaksaisi paljoakaan kotitöitä töiden jälkeen. Aamuisin kuitenkin suunnittelin tekeväni ruoan ja ainahan sitä voisi koneellisen pyykkiä ja astioita tarvittaessa pistää pyörimään. Ja ainakin iltavuoroviikoilla voisin käydä uimassa 3 kertaa viikossa aamusta, nousisihan kuitenkin jo kello 6 ylös. Perinteistä pitää pitää kiinni, aamukahvit täytyy saada juoda isännän kanssa.

Aamulla pakkailin laukkua. Työvaatteet, henkilökortti, raappa. Upouudet työkengät, tosin sisäänkävellyt jo. Eväät. Työmatkat olin suunnitellut kulkevani polkupyörällä, mutta saisinko tuon jättikassin kulkemaan polkupyörän tarakalla. No, kyllähän sen kiinni sai siihen, satulassa tosin tuntui, että istuin normaalia edempänä. Kypärä päähän ja polkemaan!

Ainoat liikennevalot, joita matkani varrella on, ovat koulu vieressä. Siinä olisi ollut hyvät mahdollisuudet päästä uudelleen sairauslomalle - tai jopa hengestään. Sujahti meinaan 3 autoa päin punaisia, pari autoa suoraan omaa kaistaansa, kolmas auto ohitti edellä ajavan auton oikealta kääntyvien kaistan kautta ja sujautti siis suoraan päin punaisia. Aloin varovasti ylittämään katua, voi ei! neljäskin auto tulossa tuota toista kaistaa pitkin ja selvästi aikeissa ajaa muiden perässä. Pysähtyi kuitenkin valoihin, pääsin yli. Polkupyörää lukitessani pohdiskelin, mihin romaneilla oikein oli kiire ja miksi nuoret romanimiehet ylipäätään näin paikkakunnallamme parveilivat. Liittyisikö jotenkin viime aikojen ravintolalevottomuuksiin?

Keittäjä avasi pukuhuoneen oven, pöydällä oli tuttu avainnippu odottamassa ja tervetulotoivotus työparilta. Olimme jo viikolla soiteleet, tiesin mitä oli edessä ja sovimme näkevämme ennen hänen kotiinlähtöään. Aikaa vuoron alkuun oli suunnilleen vartin verran, tyhjentelin kassiani, vaihdoin työvaatteet, katselin aluekansiosta, mitä iltavuorossa pitikään tehdä ja missä järjestyksessä työt olisi parasta suorittaa. Odottelin vuoron alkua, pomoni ja palveluohjaajani tuloa, olimme tehneet treffit koululle yhden pintaan. Ketään ei kuulunut, joten läksin alueelleni, voisin laittaa siivousvaunut kuntoon ja tulla takaisin taukotilaan tai kyllä kai he arvaisivat, mistä löytyisin. Siinä taulumoppeja kostutellessani puhelin soi, työpari soitti ja kertoi, että pomo oli ihmetellyt, missä olen, kun en ollutkaan taukotilassa. Läksin siis takaisin taukotilaa kohti, mutkan takaa vastaan tulikin jo pomoni ja palveluohjaajani. Sain lämpimät halaukset ja tervetulotoivotukset.

Menimme jutustelemaan taukotilaan. Puolikkaammekin oli tullut töihin, kapsahdin hänen kaulaansa: "Nyt mä tulin takasin, enkä ihan heti meinaa pois lähteä!" Kyynel oli herkässä meillä molemmilla. Hän lähti töihin ja mä jäin juttelemaan pomoni ja palveluohjaajamme kanssa. Kovasti kyselivät jaksamisestani, sanoin, että intoa ainakin riittää, mutta en osaa sanoa varmuudella, että jaksanko vaiko enkö, sillä aivan uusi tilannehan tämä oli kaiken kaikkiaan mulle. Takana iso leikkaus, rankat hoidot, uupumus. Olisinko ihan varmasti työkykyinen, sen näyttäisi aika. Kerroin suurimman huoleni tällä hetkellä olevan, kuinka nopeasti imuroisin flunssan tai vatsataudin, olihan elämänpiirini ollut aika rajoitettu 11 kuukauden ajan. Kyselin muutoksista työpaikassani, ainakin nimi oli sairausloman aika muuttunut. Kertoilin ensi viikon menoista, keskiviikkona olisi labra ja torstaina Herceptin-tiputus, suunnitelmistani, miten nämä 2 työpäivää hoitaisin. Palveluohjaaja käski pitämään tauoista kiinni, "muista nyt sitten tauottaa työtäsi!" Siinä jutustellessamme sujahti tunti ihan huomaamatta. Vähän ennen lähtöään pomoni pyysi, että varaisin ajan työterveyshoitajallemme, hän kuulema haluaisi nähdä mut.

Pomosta ja palveluohjaajasta päästyäni ryhdyin reippaasti töihin. Ihana rakas työpaikkani! Olo oli mitä mainioin, tuntui, että aurinko paistoi sisälläkin. Pääsin mukavasti siivoamaan luokkia järjestyksessä, ei tarvitsisi heti ekana päivänä loikkia ja mietiskellä, että mikä luokka olisi vielä siivoamatta. Työparinikin tuli juttusille, meillä olikin paljon puhuttavaa. Kahvitauon aika siis.

Koululla oli pieniä muutoksia tapahtunut, muutama opettaja oli virkavapaalla ja rehtorikin oli vaihtunut. Tavarantilaussysteemitkin oli muuttuneet, paperitilausta kuulema odoteltiin. Iltaryhmiä tutkailtiin, iltavuorolaiselle kun kuuluisi jumppasalin ovien avaukset ja sulkemiset varauksien mukaan. Kansalaisopistollekin oli juuri maanantaille joku vuoro varattuna "luokkatilaan". Eivät olleet edellisenä maanantaina tulleet, joten ei ollut mitään hajua, mikä ryhmä olisi kyseessä ja missä luokassa olisivat. Unohdin koko jutun, siis.

Käsipyyhe- ja wc-paperitkin tuli, kaksi täyttä lavallista. Työpari lupasi tulla nostelemaan niitä kanssani, mutta ajattelin, että irtotavarat toisen lavan päältä ainakin nostelen yksikseni varastoon. Pakkausmuoveja repiessäni nuori mies pipo takaraivollaan tuli kysymään, tarvisinko apua. Yllätyin, kun kuulin itseni kiittävän, että apu olisi todella tervetullutta. Kaveri alkoi viedä käsipyyhepapereita 4 paalia kerrallaan varastoon, siinä ohessa kertoi olevansa koulun vaksi, joka oli palannut armeijan jälkeen takaisin omaan työpisteeseensä. Yhdessä kanniskelimme paperipaaleja, olen aina tykännyt ruumiillisesta työstä, joten innoissani itsekin tartuin paaleihin. Eipä mennyt kauaakaan, kun lavat olivat tyhjinä. Veimme lavat jätekatokseen ja jatkoimme kumpikin omia töitämme.

Katsoin kelloa, laskeskelin mielessäni jäljellä olevia töitä. Voi kakka, nyt tuli kiire! Ja kun tulee kiire, unohtuu siivoojan tärkein ohje: Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas! Paljon edes takaisin kulkua, paljon turhia askeleita. Onneksi selkärangasta tuli automaattisesti siivousjärjestykset ja liikkeet, ei tarvinnut miettiä, mitä teen ja miten. Kello oli jo niin paljon, että puolikkaammekin oli lopettanut päivän työvuoronsa, oli aika mennä laittamaan pikkupyyhkeet ja taulumopit koneeseen. Oikaisempa tästä veiston kautta. Takaovi auki ja samantien hiljaa kiinni: kansalaisopisto olikin siellä! Ja veisto siivoamatta! Eihän siellä montaa tuntia ollut maanantaina ollut, mutta nyt joutuisin sitten siivoamaan sekä oppilaiden että opistolaisten lastut. Ihan vaan periaatteessa otti pikkaisen päähän.

Kiersin toista kautta pyykkihuoneeseemme, kone pyörimään ja pikkutauolle. Taukotilassa tarkisitin opistolaisten aikataulun. Voi ei! Ne lopettaa puol tuntia ennen työvuoron päättymistä, eli ylitöiksi menisi heti ensimmäisenä päivänä... Voi ketun ketun kettu!

Sain muut työt tehtyä, ammuin vähän ennen opiston vuoron päättymistä pyykkihuoneeseen puhdistamaan moppeja, tyhjentämään konetta. Pikkuhiljaa lähtivät siitä, yksi opistolainen tuli juttelemaan: "Me siivottiin tuolla, kun meillä ei ollut tänään paljoa tekemistä!" Voi kuinka ihania ihmisiä, aurinko paistoi jälleen.

Pitihän mun kuitenkin käydä tarkistamassa veisto, vaikka tiesinkin, että opistolaiset ovat aina siivonneet kunnolla jälkensä. Niin tälläkin kertaa. Saatoin siis hyvillä mielin lähteä ripustelemaan pyykkejä kuivumaan. Ah, venyttipä ihanasti tuota leikatun puolen kättä. Teki melkein kipiää aika ajoin.

Vielä oli jumppasalin sulkeminen. Maanantain viimeinen porukka olisi viime sekuntiin asti salissa ja yleensä meinaavat jäädä pukutiloihin juttelemaant treeninsä kulusta. Vaihdoin siviilit päälle ja läksin jumppasalin käytävälle. Tänään ette jäisi juttelemaan, kun näkisitte, että odottelen  käytävässä poistumistanne! Tasan 15 minuuttia yli kehottaisin poistumaan, että pääsisin itsekin kotiin. Punakoita, hieltä haisevia ihmisiä sukelteli pukuhuoneeseen, joku kävi suihkussakin, osa lähti hikineen päivineen kotiin. Sain sammutella valot ja lukita ovet ajoissa, ei mennyt ylitöiksi ekana päivänä.

Jalat huusi hoosiannaa, selkäkin oli kipeä. Ja vielä piti ajaa fillarilla kotiin... *huoh* Onneksi kotimatkalla oli ensimmäinen mäki vasta lähellä kotia, en olisi varmaan jaksanut, jos se olisi ollut koulun päässä reittiä. Jalat tutisten kiipesin ulkoportaita ovelle, olin selvinnyt päivästä! Olo oli kuin melkein tapetulla madolla, mitään ei jaksanut, mutta uupumuksesta huolimatta mieli oli hyvä. Ekasta työpäivästä selvitty kunnialla!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti