Eipä mennyt montaa päivää ekan CEF:in jälkeen, kun olo alkoi olla hutera. Yöllä palelsi, aamullakin olo oli kurja. Napsautin kahvinkeittimen päälle, menin takaisin nukkumaan. Talo tyhjeni, mies lähti töihin, nuorin kouluun ja yllättäen vanhempikin poika lähti koulullaan käymään (näin jälkikäteen kun tätä kirjoittaa, niin muisti vähän pätkii, mutta hänellä taisi olla työharjoittelujakso käynnissä). Tiesin, että pitäisi kuumemittari työntää kainaloon, mutta en vaan jaksanut. Yritin syödä jotain, muutaman murusen sain syötyä. Juominen oli yhtä mahdotonta, ei vaan uponnut.
Puolen päivän jälkeen vanhempi poika tuli kotiin, pyysin häntä tuomaan vaatteita mulle ja viemään mut päivystykseen. Pukiessa mittasin kuumeen 38 ja risat. En ollut edes leikkauksen jälkeen niin voimaton kuin siinä vaiheessa, joka vaatekappaleen jälkeen piti levätä. Vihdoin sain vaatteet päälle, käsilaukku mukaan, onhan lompakko ja Kela-kortti siellä. Henrin kaveri oli odotellut koko ajan autossa, meinasi luovuttaa etupenkin mulle, mutta sanoin meneväni takapenkille, mähän siitä kyydistä ensimmäisenä pois nousisin.
Nyt ei ollut montaa henkeä ilmottautumisessa, ja loppujen lopuksi paljastui, että suurin osa odotustilassa olevista oli muuten vaan istuskelemassa, sillä muutaman tyhjän numeron jälkeen olikin jo mun vuoroni. Paperit mukaan ja labran kautta tuttuun odotustilaan. Tällä kertaa labrassa otettiin samantien veriviljelyn eka pullollinen. Tällä kertaa selviäisin siis kahdella pistolla samaan kohtaan, viimeksihän sitä ronkittiin kolmeen kertaan - mustelma olikin sitten komeaakin komeampi.
Laahustin odotustilaan, odotin tyhjähköä huonetta ja nopeaa sänkyyn pääsyä, mutta ei, ei toive toteutunut. Tupa oli täynnä, hoitajia ei näkynyt missään. Odotustilaan johtava käytävänkin tuolit oli täynnä kipeän oloisia ihmisiä. Nojailin seinään, kääriydyin toppatakkiini tiukemmin. Palelsi. Kiireeseen olin itse asiassa osannut varautua, jo ilmoittautumisvuoroani odottaessani ja ilmoittautuessani olin seurannut ikkunan läpi ambulanssirumbaa. Niitä riitti ihan jonoksi asti. Ilmoittautuessani huoneeseen kurkkasi takaovesta ambulanssikuski, kysyi mihin potilas laitetaan, on tajuton ja kouristaa.
Odotustilassa joku keski-ikäinen nainen mesosi hammaslääkäripäivystyksestä. Kyttäsi kellosta hammaslääkärin liikkeitä, ihmetteli suureen ääneen, kun kehtasi pitää puolen tunnin ruokatunnin. Olisin kommentoinut, jos olisin jaksanut.
Pari kertaa ohi pyyhälsi hoitaja ja joku lääkärikin. Yritin heilutella paperiani, ei mitään vaikutusta. Pikkuhiljaa väki väheni, lähes kaikki olivatkin olleet päivystävälle hammaslääkärille jonossa. Viimein hoitaja tuli hakemaan vieressä istuvan ihmisen, kysyin pääsisinkö pitkäkseni, kun en jaksa enää istua. Hoitaja pyyteli anteeksi viivytystä, sanoi tulevansa ihan kohta takaisin. Pari minuuttia piti sitten vielä lisää odotella, että hoitaja tuli luokseni. Pääsin käytävälle verhon taakse sänkyyn pitkäkseni. Peittelin itseni toppatakillani, hoitaja tajusi, että palelen. Hän toi pari lämmitettyä froteepeitettä, kääri mut niihin ja laitteli vielä toppatakkinikin huolellisesti päälleni. Jäin odottelemaan jatkoa, pääsisin kuulema huoneeseen, kunhan sellainen vapautuisi ja saataisiin siivottua mulle.
Kohta hoitaja hääräili taas vierelläni, mittaili verenpainetta, happisaturaatiota, kuumetta. Sanoi, että mennään röntgeniin, aloin kammeta pystyyn, niin hän painoi mut hellasti pitkälleen ja sanoi, että mennään sängyllä. Röntgenissä hoitaja kysyi, jaksanko nousta seisomaan, vai kuvataanko makuullaan. Olin aivan loppu, halusin makuullakuvauksen, mutta röntgenhoitaja sanoi, että pitää ottaa pystyssä lääkärin käskystä. Onneksi ei tarvinnut kuitenkaan seisoa, sain istua sängyn reunalla ja pidellä putkista kiinni. Happi meinasi loppua totaalisesti kuvien oton aikana.
Palattiin takaisin odotustilaan. Keski-ikäinen nainen veti vihaisena takkia päälleen ja meuhkasi jotain. Tajusin jälkikäteen, että hän ei tainnut saadakaan päivystävältä hammaslääkäriltä sitä hoitoa, mitä haki. Valehtelu hammaslääkäripäivystyksen vastaanottovirkailijalle ei kannata ;) Nainen lähti kopsuttelemaan pitkin käytävää poispäin, minut rullattiin sängyn kanssa omaan yksiööni. Tällä kertaa joudun eri huoneeseen kuin viimeksi.
Hoitaja meni pois ja tuli samantien ambulanssikuskin ja harjoittelijan kanssa luokseni. Kysyivät, saisiko harjoittelija laittaa mulle kanyylin. Hymyilin, tottahan toki, ei sitä opi kuin tekemällä ja mulla on kuulema hyvät suonet. Tyttöparkaa jännitti ihan kauheasti, yritin olla rohkaiseva siinä. Ja juuri sillä sekunnilla kun hän olisi pistänyt mua, heille tuli hälytys! Mä olin kyllä aika pahoillani, että heidän piti mennä - tällaisia kilttejä harjoituskappaleita kun on vaikea löytää. Hoitaja pisti kanyylin käteeni ja tipan valumaan, iso pussi, olisko ollut keittosuolaa.
Ja taas tultiin kysymään virtsanäytettä. Sain portatiivin sängyn viereen. Olisin ennemmin halunnut mennä vessaan yrittämään, mutta mulla ei ollut irrallista tippatelinettä, nestepussi oli sängyn telineessä kiinni. Moneen otteeseen yritin tiristellä näytettä. Lopulta sain purkin pohjan peittoon, tummalle näytti virtsa. Hoitajakin tuli kuin tilauksesta huoneeseen, puuskahdin hänelle, että kyllä mä oon kuiva. Näyte kuulema riitti, onneksi, sillä ei musta olisi pariin tuntiin virtsaa enempää irronnutkaan tipasta huolimatta.
Hoitaja kävi välillä kyselemässä vointia, vaihtoi uusia lämmitettyjä peitteitä päälleni. Jossain välissä oli se labran tätikin käynyt uuden veriviljelmäpullollisen ottamassa, olisinko ollut siinä vaiheessa siellä käytävällä verhon takana lepäilemässä, en muista varmasti. Sen kuitenkin muistan, että tämä täti selitti veriviljelyn. Bakteerimääriä näytepulloissa verrataan toisiinsa, jos kakkospullon bakteerimäärä on suurempi, niin silloin potilaalla on yleinen verenmyrkytys, sepsis. Ahaa!
Poikakin pisti viestiä, kysyi tuleeko hakemaan mut. Tekstasin takaisin, ettei lääkäri ole vielä käynnyt ja että potilaita on paljon, niin ei pysty edes sanomaan, milloin tulee, mutta että ilmoittelen sitten kyllä, kun jotain tiedän. Pian tämän tekstiviestijutun jälkeen lääkäri sitten tulikin. Kuunteli keuhkot, katsoi korvat, paineli vatsan, koputteli selkää. Kyseli paljon ja oli selvästi huolestuneen näköinen. "Juu, kyllä verikokeet näyttää, että joku tulehdus on päällä, nyt vaan yritetään löytää, mikä sen aiheuttaa, mutta aloitetaan ampumaan tykillä summan mutikassa. Otetaan sut sisään ja aloitetaan antibioottitiputus!"
Aha, vai näin tässä sitten kävi. Oikeastaan se oli ihan yks ja hailee, en jaksanut välittää. Iso nestepussi oli tyhjentynyt, hoitaja laittoi sen tilalle uuden, pienemmän pussin ja toi toiseen koukkuun keittosuolaliuspussin. Antibioottitiputus alkoi, odottelu jatkui.
Soitin isännälle, että jäisin sairaalaan. Rauhoittelin, että tää on vaan varotoimi, kuulema sytostaattipotilaat otetaan herkästi osastolle. Äitillekin piti soittaa, mutta sitä soittoa vähän vetkutin. Halusin antaa hälle vähän enemmän tietoa, jos vaikka tulehduksen syy löytyisi. Mammaparka hyppisi muutoin seinille huolesta.
Lääkäri kävi uudelleen jossain välissä, kertoi, että virtsasta on löytynyt bakteereja. Nyt pääsin soittamaan äitille. Reppana tietysti huolestui kovasti, mutta rauhottui siinä, kun juteltiin. Kauaa en kuitenkaan jaksanut kännykkää korvalla pitää, voimat oli ihan finito.
Vihdoin viimein hoitaja tuli kansioni kanssa, nyt lähdettäisiin osastolle. Tutkimushuoneen edessä hän vielä pysähtyi, irroitti tyhjän keittosuolaliuospussin ja haki uuden tilalle. "Pitää vaihtaa tämä, haukkuvat muuten, jos tätä ei ole täällä hoidettu!" Joopa joo, kiire teettää unohduksia joka puolella.
Katselin kattoa, mietiskelin mitä kautta mut viedään potilashissiaulaan. Sairaala on tuttuakin tutumpi mulle, olen joskus nuoruudessani ollut pesemässä ikkunoita siellä. Tiedän monta sellaista paikkaa ja reittiä, joita potilaat ei tiedä. Ja onhan tuolla tullut lastenkin kanssa rampattua, liiankin kanssa. Reittiämme en kuitenkaan keksinyt, päivystys kun sijaitsee nykyään eri paikassa kuin 15-20 vuotta sitten.
Osastolla päivystyksen hoitaja meni kansliaan antamaan rapsaa musta, huikkasi heit heit ja paranemisia ja poistui takaisin hektiseen työpaikkaansa. Osaston hoitaja lähti lykkimään mua huoneeseen, auttoi sänkyyn, pisti vaatteeni komeroon ja antoi komeron avaimen hoteisiini. Pyysin toista peittoa, palelsi. Hoitaja tuli peiton ja lääkelasin kanssa, kuumelääkettä. Hyvä, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti