Takapakkia

Perskeles, iski flunssa. Kuume nousi 38,2 C:een, ei muuta kuin auton rattiin ja päivystykseen. Muutama räkänokka äitinsä kanssa, yksi meinasi tulla viereen istumaan, mutta taisin mulkaista riittävän pahasti, kun menikin toisen pöydän ääreen, eikä tullut muhun lisää pöpöjä istuttelemaan. Olisi tehnyt mieli käydä makaamaan, mutta käsinojilla varustetuilla tuoleilla se ei oikein olisi onnistunut. Onneksi pääsin kuitenkin pian ilmoittautumaan. Tyrkkäsin Kela-korttini hoitajalla, kerroin sairastavani rintasyöpää, olevani sytostaattihoidoissa, viime hoidon olleen 14.2. ja nyt olevani korkeassa kuumeessa. Olin henkisesti valmistautunut jonkinlaiseen väittelyyn hoitajan kanssa, tässä kaupungissa kun ei ole koskaan ollut helppoa päästä päivystyksessä lääkäriin. Hoitaja naputteli konettaan, kirjoitteli jotain lomakkeelle, teippasi siihen nimeni ja sosiaaliturvatunnuksen, pisti lomakkeen ja lisää nimi+sos.tunnus -tarroja muovitaskuun ja kysyi, jaksaisinko itse kävellä O-käytävälle, matkalla pitäisi käydä labrassa, joka olisi siinä matkan varrella. Jestas sentään! Mut otettiin ihan tosissaan, ja oltiin vielä huolissaankin mun olotilasta! Meinasti oikein käydä itkettämään, kokosin kuitenkin itseni ja arvelin jaksavani kävellä perille.

Labra tosiaan olikin siinä heti muutaman askeleen päässä. Otin vuoronumeron, istuin penkille ja samantien labratäti kurkkasi ovesta ja sanoi numeroni. Tyrkkäsin muovitaskun hänelle, mutta hän antoi sen heti takaisin, sanoi, että se annetaan hoitajalle sitten siellä vastaanottotilassa. Koneelta hän katsoi, mitä kokeita ottaa, pari putkilollista verta siinä sitten menetin.

Hoipuin sinistä vai olikohan se vihreää viivaa pitkin oikeaan odotustilaan, mennessä pohdin, kuinka paljon siellä olisi flunssaisia ihmisiä. Yllätys olikin suuri, kun siellä oli vain kaksi ihmistä lisäkseni: vanha mies tyttärensä kanssa. Hoitaja tuli hakemaan miehen hoteisiinsa, sanoi ohimennen tulevansa kohta luokseni. Montaa lausetta en ehtinyt lehdestä lukeakaan, kun hoitaja oli vieressäni, vilkaisi paperia muovitaskun läpi ja sanoi: Mennään tänne huoneeseen. Vau, mä sain jälleen yksityishuoneen!

Istuskelin tuolilla ja odottelin, että hoitaja toi huoneeseen sängyn. Kiitollisena kävin sängylle pötköttelemään. Hoitaja mittaili verenpaineeni, happisaturaation, otti sydänfilmin. Antoi pissapurkin, siihen pitäisi tiristää virtsanäyte. Kysyi, jaksanko kävellä röntgeniin, vai viekö hän pyörätuolilla. Sanoin jaksavani yksin, joten hiihtelin sukkasillani keuhkoröntgeniin. Pissapurkkiinkin sain tiristettyä parin sentin verran pissaa pohjalle, hoitaja kävi hakemassa purkin pois. Yllättäen huoneeseen tuli labratäti, pyyteli anteeksi, sanoi, että vielä täytyy ottaa pari koetta. Erittäin huolellisen kyynärtaipeen puhdistuksen jälkeen hän otti suunnilleen desin vetoiseen pulloon vertani ja sanoi tulevansa puolen tunnin kuluttua uudelleen ottamaan vertailunäytteen. Kyse oli kuulema veriviljelystä. Mielessäni ihmettelin asiaa kovin, mutta en saanut mitään järkeän oloista kysymystä mieleeni, joten en sitten kysellyt mitään. Ja puolen tunnin kuluttua edessä oli jälleen sama, kyynärtaipeen huolellinen puhdistus ja liotus alkoholitupolla ja uusi näyte toiseen pulloon.

Ja sitten alkoi jälleen odottelu. Juuri tämä odottelu raivostuttaa ihmisiä lääkäripäivystyksessä, mutta kun tilanne yksinkertaisesti on sellainen, että lääkärin pitää saada materiaalia, jonka pohjalta voi tehdä diagnoosia. Ei lääkäri tule siinä välillä mukavia juttelemaan, hän käy tutkimassa muita potilaita, mahdollisesti jopa osastolle hälytetään välillä - ja odottaa koko ajan, että laboratoriossa saadaan näytteet tutkittua, että röntgenlääkäri ehtii katsoa röntgenkuvat. Hoitajat briiffaa lääkäriä siitä, mitä potilas on jutellut ja vastaillut heidän kysymyksiinsä. Ja kaikesta tästä lääkäri sitten pystyy päättelemään jo jotain. Ja kun lääkäri sitten vihdoin viimein tulee, hänen kuuntelee keuhkot, painelee vatsaa, kyselee, kurkkii ehkä korviin. Ja vihdoin viimein antaa diagnoosinsa. (Eli ei potilaat joudu odottamaan lääkäriä, vaan sitä, että lääkäri saa kaikki tutkimustulokset, jotta hän voi kerralla "hoidella" potilaan...)

Oma diagnoosini oli tällä kertaa virustauti. Lääkäri pohti, kannattaisiko mut ottaa sisään osastolle, vai voisinko lähteä kotiin. Kerroin asuvani muutaman kilometrin päässä sairaalasta, omaavani ajokortin ja tarvittaessa voisin tulla taksilla. Niinpä yhteisymmärryksessä kotiututimme itseni. Kotona olin joskus lähempänä puolta kahta aamuyöllä.