Sairaalasta kotiutuminenhan ei tarkoita sitä, että olisi terve, on vain ollut kotiuttamiskuntoinen. Jos oli voimaton olo sairaalaan joutumispäivänä, niin ei ne voimat olleet yhtään lisääntyneet sairaalassa kuumeessa makaillessa. Jatkoin siis kotona makoilua ja passuutin muita. Isäntäkin sai juosta milloin mitäkin mulle tuomaan, taisin juoksuttaa ihan siitä ilosta, kun oli taas kotona. Oli meinaan koko alkuvuosi mennyt niin, että isäntä oli ulkomaankomennuksella aina mun sytostaattihoitojen aikaan. Välillä olin jo ihan hiilenä asiasta, muutamaan otteeseen harkitsin soittavani hänen työnantajalleen ja haukkuvani hänet pystyyn, kun pistää ulkomaille syöpäsairaan ihmisen miehen juuri silloin, kun häntä eniten tarvitaan. Tämä neljäs sytostaatti oli ainut, kun hän näki, miten elimistöni reagoi. Illalla sohvalla hänen kainalossaan ollessani hän kertoi ensin huolestuneensa kauheasti, kun soitin joutuvani jäämään sairaalaan, mutta rauhoittui sitten ja ajatteli, että niin on varmaan paras mun kannalta. Taisi käydä niin, että hän ensimmäisen kerran joutui sen ajatuksen eteen, että mä en ehkä aina olekaan paikalla.
Me ollaan oltu yhdessä lähes aina. Alettiin seurustelemaan lukioaikana, pidettiin vuoden jälkeen vuoden tauko ja sitten tuli eräät kotibileet, joissa hän pussasi jalat altani. Siitä lähtien ollaan pidetty yhtä, välillä paremmin, välillä huonommin. Joskus todella huonosti. Yhteen väliin ei pystytty puhumaan mitään toisillemme ilman, etteikö kumpikaan olisi tulkinnut toista väärin. Silloin oltiin aika lähellä eroa, mutta kun keksimme pahanolon syyn ja opettelimme puhumaan toisillemme nätimmin (tyyliin "mua suututtaa, kun jätät niin usein kengät tolleen pahasti, että niihin lyö varpaansa", eikä "ja taas sä oot jättäny kengät keskelle lattiaa" jne.) Opeteltiin tunnistamaan omia tunteita, opeteltiin puhumaan niistä rakentavasti.
Yksinään sairastaminen, sytoissa käynti, kun mies on aina poissa, on ollut raskasta. Olen ollut todella katkera siitä aika ajoin. Olen ollut katkera siitä, että mies ei ole kertonut töissä sairaudestani kuin parille työkaverille. Hän ei ole kertonut siitä edes omalle esimiehelleen! Miksi hän pääsee luistamaan tästä kaikesta, miks mun pitää kärsiä tää kaikki paska yksin!!! Nyt jälkeen päin olen ymmärtänyt, että ulkomaankeikat ovat olleet hänen pakotiensä tästä syövästä. Selvää shokkivaihetta, totuuden kieltämistä. Ja juuri sen takia hän ei ole oikein kenellekään asiasta puhunut edes.
Yhden kerran, kun olin oikein väsynyt ja kipeä ja itkuinen, paruin kurkku suorana hälle, että hän ei rakasta mua ja olis parempi, että mä kuolisin, tai että me erottaisiin, pääsisit musta eroon. Kieltämättä vähän sattui, kun hän mietti hetken ja sanoi: "Ei, ei me erota. Me ollaan oltu niin pitkään yhdessä, ettei meidän kannata erota." Siis ihana asiahan se on, että hän ei halunnut eroa - mutta helvetti, piti oikein miettiä sitä! Toisaalta, mietti ja harkitsi asiaa, ei heittänyt lonkalta vaan jotain. Miksi mä sellaisesta sitten loukkaannuin? Hän laittoi hyvät ja huonot puolet omiin kuppeihinsa, selvästi niitä hyviä puolia oli riittävästi.
Omien pelkojen kanssa eläminen ja läheisten suojeleminen niiltä on ollut raskasta ja vaikeaa. En ole pystynyt läheskään kaikkea edes tukihenkilölleni puhumaan, olen halunnut suojella jopa häntä. Yhtenä päivänä sitten meinasi oma pää totaalisesti haljeta tästä kaikesta. Olin jo kertaalleen menettänyt hermoni vanhemman poikani kuullen, parkunut hänelle, kuinka joudun pelkäämään, että kuolenko mä, että en halua pelätä myös sitä, että kuoleeko hän lähtiessään kouluun kesärenkailla. Pyysin illalla käytöstäni anteeksi, selitin, että syöpäsairas pelkää aina kuolemaa, mutta että mulla on todella hyvä ennuste ja että on aika epätodennäköistä, että kuolen tähän. Puhuimme aika pitkään asiasta, ehkä hän ymmärsi sen - aikuinen mies kuitenkin jo. Ja toivottavasti ei jäänyt mitään pahaa traumaa. Pitkään hän kyllä tarkisteli sen jälkeen vointiani koulusta ja työharjoittelusta tultuaan: No, miten sulla on mennyt?
Nuorin poikani ei ole paljoa päätään tällä vaivannut. Kun sain diagnoosin ja kun kuulin, millainen leikkaus ja hoito tulee, kerroin nämä asiat ja kerroin, että mulla on erittäin hyvä ennuste. Juniori totesi vaan, että mä arvasin, että sä et kuole, kun oot noin hyvävointinen. Sen jälkeen ei asiasta olla puhuttu. Hän on ymmärtänyt, että sytokrapulani kuuluvat asiaan ja että ne menee ohi. Hän on muistanut, kun kerroin, että mielialan vaihtelut kuuluu asiaan eli kun olen alkanut raivoamaan jostakin yleisesti, hän on poistunut kylmän rauhallisesti paikalta. Juniori ei ole tainnut kertoa kellekään kaverilleen mun sairaudesta, mutta eivätpä nuokaan ole ihmetelleen kaljua, pöhöttynyttä äitiä, joka juttelee välillä outoja sairaalajuttuja. Juniorin kohdalla kyse ei ole shokkivaiheesta. Häntä vaan ei tämä asia kiinnosta, niin kuin ei kiinnosta moni muukaan asia. Ei, ei se mitään EVVK-mentaliteettia ole, hän on erilainen nuori, jonka ajatusmaailma eroaa aika tavalla "normeista". Sitä paitsi hänellä on ollut itsensä asettama tavoite täytettävänä: lukio kunnialla läpi. Tsemppiä kirjoituksiin, rakas!
Omille vanhemmille syövästä kertominen oli kauhea paikka. Itse asiassa niin kauhea paikka, että en pystynyt isälleni asiaa itse kertomaan, se jäi äidin tehtäväksi. Isä, puhumaton vanha jäärä, on kommentoinut vain kerran sairauttani: "Oli se kova kolaus toi sun syöpäs!" Mitään muuta hän ei ole mulle asiasta puhunut. Koko alkutalven hän jaksoi käydä katsomassa mua, useimmiten yksin, joskus äidin kanssa. Kertoilin hoitojen sujumisesta, lohduttelin miten hyvää hoitoa saan. Enää isästä ei ole paljoa auton rattiin. Tuli keuhkoahtaumadiagnoosi, astmadiagnoosi. Kun ei ilma riitä, ei jaksa kävellä, lihakset heikkenee. Pumppukin on alkanut reistailla. Vanha mieshän isä on, täytti kesällä 80, mutta olen silti sitä mieltä, että mun sairastumiseni pelottavaan syöpään (sillä pelottava rintasyöpä on tuon ikäiselle miehelle, kaikki ne, jotka hän tietää siihen sairastuneen, ovat siihen myös kuolleet) on hänen kuntonsa romahduttanut. En oikein jaksa uskoa, että hän äidillekään olisi syvimpiä tuntojaan mun sairaudesta puhunut. Mun mielestäni he eivät ole oikein koskaan mitään niin syvällisiä puhuneet. Kun ei puhuta, ei tarvii käsitellä asioita... vaikka todellisuudessahan se ei ole niin.
Äiti on oman harrastuksensa kautta nähnyt paljon rintasyöpään sairastuneita. Hänellä on aika "terveet" käsityksen rintasyövästä, mutta eihän se äidin huolta tyttärestä vähennä. Varsinkin kun hän on aina ollut huolehtija ja murehtija. Olen ollut kaukoparannuksessa, rukouspiirin rukousten kohteena. Itse en tuollaisiin asioihin usko pätkän vertaan, mutta äidin oloa tuo kaikki on varmaan auttanut. Suotakoon se hälle. Kaikkia kipujani ja ajatuksiani en kyllä hänelle kuitenkaan ala kertomaan, sehän olisi kuin veistä vääntäisi haavassa.
Siskolleni uutinen syövästäni oli todella kova isku. Hän on läheltä seurannut erästä syöpäsairasta, kuinka hankala sairaus voi pahimmillaan olla. Kun olen uutisia hoidoistani ja tutkimuksistani soittanut, hän on ollut jännittynyt kuin kireälle viritetty viulunkieli. Onneksi ei enempää huonoja uutisia ole tarvinnut kertoa - ja toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan kertoa.
Siskon lasten edessä jouduin kuitenkin todella pahan kysymyksen eteen. Murkkuikäinen lapsi kysyy: Voitko sä kuolla siihen? Ei siinä voinut pitkään miettiä, piti vaan vastata jotain. Mä vastasin: Jos on todella huono tuuri niin kyllä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti