Kuulumisia

Viimeiseen kuukauteen on mahtunut monenlaista. Itkupäivien takia hakeuduin työpsykologin juttusille. Tai paremminkin menin sinne, koska olin luvannut hakevani ammattiapua, jos itkupäiviä alkaa olemaan liikaa. Olen nyt pari kertaa käynyt psykologin vastaanotolla ja vaikka ensin tuntui, ettei asioiden vatvominen ääneen mitään auttaisi, niin kyllä siitä apua on ollut. Suosittelen lämpimästi elämän kriisitilanteissa ammattiauttajan puoleen kääntymistä. Siellä olen pystynyt puhumaan sellaisistakin asioista, joita en ole muille puhumaan - joko "hyvät tavat" tai toisen "säästäminen" on estänyt syvimpien tuntojeni puhumista. Tästä muuten oli aikoinaan puhe tukihenkilöni kanssa. Hän totesi kerran, että hänestä tuntuu, että en anna itsestäni kaikkea, että pidän asioita sisälläni. Joo, tottahan se on ollut - ja tulee varmaan jatkossakin olemaan. Vaikka hän on koulutettu tukihenkilö ja vaikka tiedän, että heillä on omat tukikeskustelut, joissa he voivat purkaa mieltänsä vaivaavat tukitilanteet, en siltikään silloin alussa, leikkauksen jälkeen, hoitojen aikana, pystynyt purkamaan sitä kaikkea paskaa, mitä sisälläni kiersi. Kuolemanpelkoa. Epäilystä hoitojen tehottomuudesta. Pettymystä, miksi minä. Väsymystä olemaan sairas ja uupunut. Malttamattomuutta, että kaikki loppuisi pian. 

Psykologi suositteli mulle mindfullessia. Mulla on yöpöydällä herra Mindfulnessin, Jon Kabat-Zinn'in Kutsu tietoisen läsnäolon harjoittamiseen -kirja odottamassa lukemistani. Yllättävän vaikeaa siihen on kuitenkin tarttua. Taidan joutua uusimaan lainan, ennen kuin kirja on luettu tai edes selattu läpi. Mutta kyllä mä siihen tutustun. Tarvitsen stressinhallintamenetelmiä. Joitain hengitysharjoituksia teenkin, mutta lisäharjoitteet eivät olisi lainkaan pahasta.

No, tämä riittäköön pään pöhinöistäni tällä kertaa. Tai sen vielä totean, että olen edelleen alakuloinen, mutta depressioon asti tilani ei ole mennyt. Eli D ei sittenkään tullut meille vierailulle, vaikka niin luulinkin.

No, mitäs muuta tässä vuoden vaihteen jälkeen on tapahtunut? Kuherruskuukausiaikani töissä on päättynyt, olen joutunut tekemään oman työni lisäksi tuurauksia. Lisätyöt väsyttävät, mutta en niistä kuitenkaan ole kieltäytynyt. Olen ajatellut, että yritän ottaa osaa kulujen vähentämiseen suostumalla tuurauksiin. Ehkä lisätyöt vähän kohottavat paikalleen junnaamaan jäänyttä kuntoanikin, niin ainakin toivon.

Töissä käynti on kyllä imenyt viime aikoina musta mehut niin täydellisesti, että en ole paljoa jaksanut vapaa-aikana liikkua. Osan energiastani on kyllä vienyt flunssakin. Uinti on jäänyt, uimakorttini meni vanhaksi flunssan aikana ja olen sen jälkeen käynyt uimassa vain kerran. Pyöräteitä on aurattu todella huonosti ja koska sohjossa fillarointi on sekä raskasta että vaarallista, olen kulkenut työmatkat enimmäkseen kävellen. Paitsi tällä viikolla olen mennyt autolla. Isäntä kun on taas ulkomaankeikalla, ja kun auto on niin helppo vaihtoehto. Ei hyvä juttu ollenkaan, mutta yritän olla itselleni armollinen tässäkin asiassa.

Talviloman pidin hiihtolomaviikolla. Olin suunnitellut, että teen sitä, mikä tuntuu hyvälle ja ulkoilen päivittäin, uimaankin pääsisin vaikka joka päivä, kun työt eivät olisi häiritsemässä. No, eipä tullut pahemmin ulkoiltua eikä muutoinkaan liikuttua, mutta tapasin paljon ystäviä, söin hyvin ja liikaa, kävin Helsingissä Amoenan myymälässä (taivas, mikä paikka! =) ) ja nukuin paljon, todella paljon. Yhtenä päivänä kävelin nelisen kilsaa automarketista kaupunkiin. Kävin syöpäsiskojen kanssa syömässä ja parilla tuopillisella. Piristävä ilta ja koska kotiuduimme varhain, ei pääkään tullut kipeäksi. Niinpä uskaltauduin seuraavana päivänä uimaan. Olin suunnitellut uivani tunnin ajan, mutta kyllä mulle puoli tuntia sillä kertaa riitti. Eli eihän se mikään aktiiviloma ollut ainakaan liikunnan puoleen, mutta muutoin kyllä latasin akkujani.

Akkujen latailua kyllä häiritsi aika tavalla sairaalasta tullut paksu kirje. Yksivuotiskontrolliaikoja! Eniten pelkäsin mammografiaa ja ultraäänitutkimusta. Mulla kipeytyi pari-kolme kuukautta sitten leikatun puolen kainalo ja rinnan alue. Kainalosta en löytänyt mitään, mutta leikkausarven yläpuolelta löysin pienen pitkulaisen kyhmyntapaisen. Paniikkihan siitä tuli, vaikka tiesinkin, että myös meiltä rintasyövän läpikäynneiltä löytyy paljon hyvänlaatuisia muutoksia, ei ne kaikki kyhmyt automaattisesti tarkoita syöpää. Hieman jännitti sekin, millainen röntgenlääkäri ultrausta tekisi, pystyisikö häneltä mitään kysymään tai puhuisiko hän mitään muuta kuin päivää ja näkemiin.

Mammografia sattui tällä kertaa aivan tajuttomasti. Jo kirjettä lukiessani ajattelin, että otan varmuuden vuoksi aamulla särkylääkkeen, sillä aavistelin mammon sattuvan tällä kertaa, mutta enhän mä sitä sitten muistanutkaan aamulla ottaa. Oikea tissi kun piti repiä juuria myöten levyjen väliin, kun silloin 2013 siinä oli pari pientä palluraa löytynyt ihan rintarauhasen yläosasta. Auts, auts, auts!

Ja leikattua aluetta kuvattaessa jäi solisluuta levyjen väliin :( Pari viikkoa ruhje siinä näkyvissä sitten oli. Radiologia en onneksi joutunut kauaa odottamaan ja oli sama naislääkäri kuin edelliselläkin kerralla. Hän kysyi, onko mulla ollut mitään erityistä ja kerroin kivuistani. Seurailin monitorista ultrausta. Kuvasta tuli mieleen sellainen sisustusjuttu, jonka joskus näin ehkä pankkineuvojan luona. Kahden lasilevyn väliin oli laitettu eriväristä hiekkaa nesteeseen. Rintani näytti aivan samanlaiselle, poikkileikkauskuvalle hiekkadyynistä. Lääkäri teki huolellista työtä, erityisen tarkkaan hän tutki kipeät alueet. Monitorissa kaikki näytti tasaiselle hiekkaerämaalle. Tutkimuksen jälkeen lääkäri hymyili tyytyväisenä ja kertoi, että kaikki näyttää hyvälle. Olen kaikille kertonut, miten kivi putosi sydämmeltäni, mutta kyllä se kivi oli ison kallion kokoinen. Mikä helpotus! Pattini on mitä ilmeisemmin rasvapatti, harmiton ja yleinen.

Mammografian jälkeen oli laboratorioaika. Täällä meidän sairaanhoitopiirissämme rintasyöpäpotilaiden kontrolleihin ei kuulu laboratoriotutkimuksia, mutta koska olen mukana siinä SOLD-tutkimuksessa, niin mun kontrolleihin kuuluu verikokeet. Pari pientä putkilollista täti otti, en viitsinyt kysyä, mitä niistä analysoivat. Sen tiedän, että rintasyöpämarkkeria CA15-3:a ei näytteistä etsitä.

Samalla viikolla piti vielä olla sydämen pumppaustehon magneettikuvaus, mutta kotona olikin kirje, jossa valiteltiin, että tämä tutkimus oli jouduttu siirtämään viikolla eteenpäin. Samalla sitten siirtyi yksivuotiskontrollin lääkärinvastaanottokin, peräti kahden viikon päähän. Jos ei olisi tuota pumpun magneettikuvausta eikä labrakokeita jännitettävänä, olisin tyyni ja rauhallinen, mutta tottahan toki nyt jännitän lääkärin vastaanottoa. Entä jos mulle onkin kehittynyt sydämen vajaatoiminta? Entä jos mun lievä kuvotukseni ei johdukaan stressistä, vaan labrakokeissa näkyykin maksa-arvoissa heittoa? Tai jos tuo mun selkäkipuni onkin nikamassa olevan etäpesäkkeen aiheuttamaa, vaikka ei niin kovaa ole ollutkaan, että siihen särkylääkkeitä olisin joutunut ottamaan? Voi paska, tätä jatkuvaa pelkäämistä!!!

Akuutti stressireaktio

Terkka sitten keksi diagnoosin itkulleni, akuutti stressireaktio. Tuo akuutti hivenen hymyilyttää. Akuuttihan tarkoittaa sananmukaisesti äkillistä. Taitaa paremminkin olla myöhästynyt stressireaktio, tais vasta nyt kolahtaa tajuntaa, mitä syöpään sairastuminen tarkoittaa...

Sain kaksi päivää sairauslomaa ja kiellon tehdä mitään fyysisesti raskasta. Uimaankaan en saanut mennä. Eipä tuo laiskottelu paljoa ole mielialaa kohottanut, mutta ei ole surkeammaksikaan mennyt. Yritän huomenna maanantaina mennä töihin, jaksaa koko viikon töissä. En niinkään sen takia, että tuntisin huonoa omaatuntoa poissaolosta, vaan jotta saisin jotain sutinaa ympärilleni. Mun pieni ystäväpiirini kun kuuluu niihin onnekkaisiin, joilla on työpaikka, niin eipä mulla seuraa viikolla olisi. Ja kotona alkaa kyllä äkkiä harmittamaan tekemättömät kotityöt, mutta mihinkään ei oikein osaa tartua. Ja sekin harmittaa ja masentaa. Enkä osaa delegoidakaan mitään, vaikka normaalisti jaan hyvin sujuvasti kotitöitä muille.

Vaikea saada oikein mitään järkevää kirjoitettuakaan. Psykologille on kuitenkin aika varattuna, viikon päästä maanantaina sinne juttelemaan. Jos sieltä saisi lisää työkaluja oman mielensä hallintaan.

D tuli meille, toivottavasti vain kylään

Olen ollut enemmän tai vähemmän alakuloinen jo parisen vuotta, ellen pidempäänkin. Olen aina tuntenut vahvasti, mennyt ilosta itkuun ja itkusta nauruun. Sydän on ollut usein syrjällään huolesta. Elämä ei ole ollut huoletonta ennen syöpääkään ja moni koettu asia on jäänyt "pureskelematta", olen vain haudannut ne jonnekin taka-alalle. Nyt nämä vanhat, käsittelemättömät asiat alkavat nostaa päätään. Ja samaan aikaan hermoilen tulevaa vuosikontrolliani. Pääkoppa on niin täynnä kaikkea, ei pysty enää kaikkea käsittelemään, pistämään palikoita järjestykseen. Itkettää päivittäin, en edes tiedä mitä itken. Alakuloni on kääntymässä, tai varmaankin on jo kääntynyt D:ksi, depressioksi. En osaa oikein tarttua mihinkään hommaan, mutta eilen sentään tajusin, että nyt täytyy saada ulkopuolista apua, ei tämä odottamalla parane, kun on huonommaksi mennyt koko ajan. Sain tälle päivälle ajan työterveyshoitajallemme, lähden kohta hänen vastaanotolleen. Katsotaan nyt, mitä se tapaaminen tuo tullessaan.

Kun oikein rautalangasta väännetään...

Kun oikein rautalangasta väännetään, niin Hellusirpukkakin alkaa ymmärtämään. Vielä on muutama viikko odotettavana mammografiaa ja ultraääntä. Pientä vääntöä oli hoitajan kanssa, että onko mulle viime vuonna tehty mammografiaa vaiko eikö, mammografia kun tehdään kerran vuoteen. No, uskoihan se hoitajakin sitten, että mulle ei ole viime vuonna tehty mammoa. Viime vuonna oli oikean rinnan magneettikuvauksessa, suunniteltu puolen vuoden kontrolli sen takia, että ennen leikkausta olleessa MRI:ssä, uusintamammossa ja -ultrassa oikeassakin rinnassa näkyi jotain epämääräistä. Tämä magneettikuvaus on kuitenkin mielestäni sotkenut mammografia-aikatauluni, mutta kuitenkin on tärkeintä, että sinne pääsen. MRI:ssä oli kuitenkin selvinnyt, että poisleikatun rinnan alueella ei näy mitään epämääräistä syöpään viittaavaa *peukku ja hymiö*

Jo viime lääkärireissulla mun piti valittaa vasenta, leikatun puolen, kainaloa. Se on ollut nyt toista kuukautta kipeä. Tunnustelemalla en löydä sieltä mitään, mutta eipä yksikään lääkärikään löytänyt ennen leikkausta niitä syövästä turvonneita imusolmukkeita. Viime lääkärireissulla päähuomio oli kuitenkin siinä kovassa yskässäni, unohdin kainalon kokonaan. Kipu ei ole niin kovaa, että särkylääkettä pitäisi ottaa. Tunnustelemalla löytyy pari kipeää kohtaa, mielestäni ne eivät ole lihaksien kiinnityskohdissa. Vasen käsikin on kumman kalvakka, vahamainen. Kävellessä ei kylläkään ole tullut sormiin turvotusongelmia, niistä kärsin parisen vuotta ennen syöpäleikkausta. Vähän pidempi kävelylenkki ja sormet alkoivat turpoamaan, sitä ihmeteltiin yhdessä isännän kanssa, mutta eipä kummallekaan tullut mieleen, että sen takana saattaisi olla jotain vakavampaakin.

No joo, nyt täytyy unohtaa tämä juttu muutamaksi viikoksi ja koettaa nauttia sydäntalvesta. Tämän päivän Herceptin-tiputus meni hyvin. Nyt on hieman uupunut olo, mutta ei huolta, olen sairauslomalla tämän päivän. Tässä vois kohta ottaa vaikkapa päiväunet =)

Odottavan aika on pitkä

Odottavan aika on pitkä, jälleen kerran olen sen saanut huomata. Vahtaan joka päivä postin tuloa. Jos en itse pääse postia laatikolta hakemaan, kysyn ensimmäisenä, oliko mulle mitään. Odotan kirjettä sairaalasta. Kirjeessä pitäisi olla kutsu 1-vuotiskontrolliin. Mammografia- ja ultraääniajat, labra-aika, syöpälääkärin aika. Joka päivä arvon mielessäni, että soitanko hoitajalleni ja kysyn kontrollista, joka päivä päädyn siihen tulokseen, että odotan ensi viikkoa ja Herceptin-tiputustani, kysyn vasta sitten.

Normaalisti vuosikontrolli on noin vuoden päästä leikkauksesta, mutta koska olen mukana tuossa Herceptin SOLD-tutkimuksessa, niin mun vuosikontrolli onkin noin vuoden päästä Herceptin-hoidon alkamisesta. Kolmas päivä tuli vuosi täyteen, eli nyt alkaisi kontrolli olla ajankohtainen. Tutkimukseen liittyen saan vähän ekstraa kontrollissa. Täällä kun ei yleensä oteta verikokeita, ainoastaan mammografia ja ultraäänitutkimukset tehdään, sekä onkologi palpoi leikkausalueen, rinnan/-t ja kainalot. Tutkimuksessa mukana oleville tehdään kuitenkin "erittäin laajat" verikokeet, mutta rintasyöpämarkkeria CA15-3:a niihin ei kuulema sisälly. Mitä kaikkea verikokeissa tutkitaan, en ole kysynyt, eiköhän tuo sitten aikanaan selviä.

Pientä paniikkia meinaa kuitenkin aika ajoin mieleen tulla. Onko mun kirjeeni hävinnyt jonnekin postin lajittelukeskuksen syövereihin? Tai onko peräti silpoutunut lajittelukoneessa? Kutsu tulee myöhässä: "Iiks! mun mammo ja ultra on ollut eilen! ja kutsu tuli vasta nyt!" Tai sitten kuvittelen, että röntgenosastolla on pistetty papereihini merkintä "ei tule mammografiaan" tms., Mullehan tarjottiin marraskuulle kontrolliaikaa, mutta kun lähete sinne oli kirurgian puolelta, ei syöpäpolilta, en aikaa suostunut vastaan ottamaan. Selitin kyllä soittajalle tilanteen ja hän lupasi ottaa yhteyttä syöpäpolille. Hoitajallenikin kerroin tuosta puhelusta, hän sanoi, että olin toiminut aivan oikein. Mutta mutta...

Ehkä mä soitan hoitajalleni tänään... tai huomenna

Vuoden viimeinen Herceptin-keikka

Tämän vuoden hoidot on sitten lusittu! Aamupäivällä oli labrakokeet ja sen perään Herceptin-tiputus. Viime kerralla huomasin, että sytopipolaatikko oli lähes tyhjä, joten ajattelin joulun aikaan virkata pipon tai kaksi laatikkoon (tykästyin omiin pipoihini niin, että meinaan käyttää niitä ensi kesänäkin - ja pyöräilykypärän alla ovat hyviä välikausihattuja - joten niistä en meinaa luopua). Jouluna tuli kuitenkin syötyä niin paljon - aattona syötiin suoraan sanoen kilpaa! tai ainakin sille se tuntui - ja juotuakin sen verran ahkerasti (juu, tunnustan! En antanut raitista joulua perheelle), että eipä sytopipot mieleen tullu. Eilen illalla sitten huono omatunto muistutti asiasta ja ryhdyin virkkaushommiin. Eihän se pipo valmiiksi tullut, mutta otin tekeleen tänään mukaan.

Sairaalaan mennessä törmäsin vanhaan tuttuun päiväkotiajoilta. Siis näiltä myöhemmiltä päiväkotiajoilta, kun meidän molempien nuorimmaiset - hänen tyttärensä ja meidän nuorempi poika - leikkivät yhdessä kuin paita ja peppu. Kaksi yhtä temperamenttista lasta, räiskähtelivät päiväkotitätien iloksi/harmiksi päivittäin. Ja me äidithän suunniteltiin jo häitäkin: häälahjaksi muovista tehty astiasto, ettei mene rikki heti ekassa riidassa. Tänään ei kuitenkaan muisteltu päiväkotiaikoja. Hän oli ollut saattamassa läheistään syöpäleikkaukseen :( Kertoi siinä lyhyesti vähän taustoja ja totesi, että ei enää jaksaisi yhtään vastoinkäymisiä lisää. Mitäpä siinä oikein olisi osannut sanoa? Halasin ja toivotin voimia. Siinä tilanteessa taisi kuitenkin olla tärkeintä se, että osasin kysyä, miksi hän on uuden vuoden aattoaamuna sairaalassa ja kuuntelin aidosti, kyselin, annoin puhua. Ainakin hän kiitti, että sain hänet vähän paremmalle tuulelle. Toivottavasti leikkaus on mennyt hyvin ja toivottavasti potilas selviää leikkauksen jälkimainingeistakin - enkä nyt puhu syöpähoidoista.

Keskustelutuokiostamme huolimatta ehdin hyvin labraan. Aikani oli 8.10, paikalla olin 8.08 (katsoin kellosta) ja harmittelin mielessäni, kuinka hengästynyt ja hikinen olin. Turhaapa huoleni taas oli, odotustilassa oli paljon lapsia ja eräästä näytteenottohuoneestakin kuului lapsen itkua - ajat olivat taas myöhässä, hyvin ehti hengitys tasaantua ja kuuma aaltokin mennä ohi ennen vuoroani. Pieni verenkuvaputkilo oli pian otettu, uuden vuoden toivotukset vaihdettu ja saatoin siirtyä syöpäpolin puolelle.

Nyt oli jo aikaa virkata. Pitkästä aikaa oli puheliaita potilaita odotustilassa. Mua ei oikein meinattu uskoa syöpäpotilaaksi, lyhyet tuuheat hiukset, terve puna poskilla, rento olemus, mutta kaipa mä heidät sain vakuutettua, että ihan oikeasti vielä hoidoissa käyn. Viimeiset epäuskon rippeet varmaan katosivat siinä vaiheessa, kun hoitajani huikkasi aamukahville mennessään tulevansa kohta hakemaan mut. Tullessaan ihmetteli, miksi kudon pipoa. Hän yleensä hillitsee hyvin ilmeensä, mutta ei tällä kertaa. Epäluuloa, jopa lievää... pelkoa? ahdistusta? jotain kuitenkin. Hetihän hän toipui, kun kerroin tekeväni sytopipolaatikkoon pipoa :)

Edelliskerralla surtiin yhdessä huonossa kunnossa olevia käden suoniani, mutta tällä kertaa sain kehuja siitä kuinka hyvin suoneni ovat alkaneet parantua. Hyvä niin, kanyyli saatiin tällä kertaa ranteen selkäpuolelle ja pystyin hakemaan virkkaukseni.

Naapurikseni sain puheliaan papparaisen, eli juttuseura oli taattu. Harmi vaan, kun oli jo vähän dementoitunut. Aina ei pystynyt seuraamaan hänen juttujaan, taisi aihe välillä vaihdella pariin kolmeenkin kertaan samassa lauseessa. Potilaita ei kovin paljoa salissa ollut, ehkä puolet paikoista oli käytössä, mutta omalla hoitajallani oli selvästikin vaikeimmat potilaat tänään. Paljoa ei ehditty jutella, hän oli enimmäkseen muiden luona. Kävipä konsultoimassa paria muutakin hoitajaa heidän potilaistaan. Toisella oli ihottumaa, jota hän kävi katselemassa, jututtamassa potilasta, ja suositteli syöpälääkärin kutsumista paikalle. Toiselta potilaalta ei ilmeisesti meinannut suonta löytyä, koska molempia käsiä oli taputtelemassa ja tiirailemassa potilaan oma hoitaja ja tämä mun hoitajani. Tuolla on tapana, että hoitaja yrittää kolme kertaa, sitten pyydetään apuvoimia eli toinen hoitaja yrittämään. Ja jos ei vieläkään onnistu, niin sitten soitetaan nukkumatti, narkkari, unilääkäri - mitä nimeä nyt haluattekaan käyttää), he kun ovat suonien metsästyksen ammattilaisia. Narkkaria ei tarvittu, sillä jompi kumpi hoitajista onnistui viimein hommassa.

Onneksi mulla on ollut hyvät suonet. Pari kertaa on jouduttu toiseenkin kertaan pistämään, mutta onneksi ei ole mennyt neulatyynyhommaksi. Suurta sympatiaa tunnen heitä onnettomia kohtaan, joilla on piilossa olevat suonet. Ei varmana ole kivaa, kun pistellään ja pistellään ja aina menee metsään :(

Niin, hoitajani siis huiteli pitkin sytostaattihuonetta muiden luona, huuhtelutkin hoiti joku muu. Herceptinin sentään tuli oma hoitajani laittamaan, mutta eipä kai sitä kukaan muu olisi saanut laittaakaan, koska hän itse oli töissä. Herceptin menee nykyään tunnin tiputuksena, kerran se puoleen tuntiin tiputettiin, mutta mulle tuli siitä jälkikäteen niin huono olo, että jouduin soittamaan pojan hakemaan mut kotiin. Tunnin tiputustahdilla ei ole alkanut pyörryttämään eikä olo ole ollut vetelä. Ei, nyt mä kyllä valehtelen. Olen tähän asti käynnyt töissä Herceptinin jälkeen. Kaksi edellistä tiputuskeikkaa on kuitenkin väsyttäneet niin pahasti, että tällä kertaa pyysin suunnilleen ekassa lauseessa sairauslomatodistusta. Ja tulen jatkossakin pyytämään. Olen pystynyt työni tekemään, vähän väärällä kädellä, mutta silleen, että seuraavana päivänä ei ole kauheasti hävettänyt mennä takaisin töihin. Mutta olen selvästi ollut uupunut ja väsynyt, ja koska olen luvannut itseäni kuunnella ja levätä tarvittaessa, niin nyt on aika ottaa hoitopäiviksi sairauslomaa. En mä yhtään kirkkaampaa kruunua saa, vaikka itseni töillä tappaisin.

Pipoa virkkaillessa seurailin salissa olevia ihmisiä. Tähän asti olen aina ollut kuopuksena salissa. Hassua sanoa noin, 47-vuotias kuopus :D Tänään salissa kuitenkin oli kaksi naista, jotka näyttivät suunnilleen ikäisilleni. Tai toinen taisi olla vähän nuorempi. Surettaa, tai ehkä kuitenkin enemmän suututtaa. Miksi syöpään pitää sairastua myös lapsia, nuoria, nuoria aikuisia, elämän ruuhkavuosia eläviä ihmisiä??? Kun joka tuutissa toitotetaan sitä, että syövät lisääntyy, kun ihmiset elää vanhemmiksi ja diagnostiikka paranee. Kuitenkin syöpä iskee eri ikäisiin ihmisiin. Miksi? Ehkäpä tuolla ilmassa lentelee pieniä anti-cupideja, samanlaisia pikkuviikarienkeleitä, kuin ne rakkauden nuolia ampuvat aidot cupidotkin on. Nää anti-cupidot on vaan väriltään sellaisia laventelinvioletteja ja ne ampuu erivärisiä nuolia sattuman varaisesti: vaaleanpunaisia rintasyöpänuolia, oransseja leukemianuolia, valkoisia keuhkosyöpänuolia, vaaleansinisiä eturauhassyöpänuolia, mustia melanoomanuolia... Nuolia ei ole samaa määrää anti-cupidon nuoliviinissä. Vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä nuolia on enemmän kuin harvinaisempien syöpien monivärisiä nuolia. Siksi rinta- ja eturauhassyöpää on enemmän kuin esim. kilpirauhassyöpää (Suomessa n. 350 tapausta vuodessa) Ja olisko niistä nuolista osa terävämpiä, osa tylsempiä? Tai olisko niiden kärki eri mallinen? Tai olisko osalla anti-cupidoista heikkotehoiset jouset? Osa nuolista jää lähes pintaraapaisuksi, aiheuttaa syövän esiasteen, joka huomataan ajoissa. Osa nuolista uppoaa nopeasti syvälle, tekee pahaa jälkeä jo upotessaan, aivan kuin nuolen mukanaan tuoma syöpäkasvain, joka on erittäin agressiivinen ja salakavala, tauti huomataan vasta sitten, kun enään mitään ei voida tehdä. Eikös tämä olisi ihan hyvä selitys sille, miksi syöpä valikoi niin sattumanvaraisesti uhrinsa?

Pipo tuli valmiiksi. Toivottavasti se jonkun päähän mahtuu. Ja ehkäpä mä ostan lisää pehmeää lankaa ja virkkailen muutaman pipon sinne lisää. Laatikon pohja näkyy edelleen.

Vielä olisi 3 tuntia vuoden vaihtumiseen. En taida jaksaa siihen asti valvoa, mutta eiköhän se uusi vuosi sieltä tule, vaikka en valvoisikaan. Ja johan idässä päin on Uutta Vuotta juhlittu, telkassa näytettii äsken kuvia Australiasta ja Kiinasta.

Hyvää Uutta Vuotta !!! Toivottavasti vuosi 2015 on mahdollisimman hyvä meille kaikille :)

Joulutunnelmia =)

Joulu, rakkauden ja rauhan juhla! Onneksi näin on omassa kodissani, tosin aamupäivällä tuiskahdin isännällä, kun tuntui, että kaikki työt kaatuu taas mun niskaan, mutta puhumallahan siitäkin selvittiin =) Yhtä rauhallista ja seesteistä ei valitettavasti maailmalla ole, mutta onneksi kaikkia maailman murheita ei tarvitse niskassaan kantaa.

Joulua vietämmä ihan kotosalla, syödään liikaa, juodaan vähän olutta ja viiniä, isäntä saattaa ottaa lasillisen tai pari väkevämpää veljensä kanssa - lanko, yksinäinen 50 v. mies tuli taas jouluamme sulostuttamaan. Joulupukki ei enää käy, lahjat on olleet jo aamupäivästä kuusen alla odottamassa jakamista ja avaamista. Kiusataan oikein itseämme, ensin syötiin, nyt on isäntä veljensä kanssa saunassa ja meidän muidenkin pitäisi vielä saunoa, ennen kuin lahjat avataan.

Lanko käy meillä ihan liian harvoin, viimeksi kävi kesällä. Mukava kuunnella veljeksien jutustelua, lähinnä moottoripyöristä puhuvat, pohtivat, mikä olisi parhain sarja männänrenkaita, onko tuo vai tämä sylinteri parempi, kannattaisiko lohkot käyttää koneistuksessa. Nippa nappa ymmärrän heidän juttujaan.

Tämän joulun tunnelmat on paljon seesteisemmät kuin vuosi sitten. Vuosi sitten aaton aattona olin ollut onkologin vastaanotolla, kuullut, että syöpä on nyt leikattu pois, mutta hoidot tulee. Joulu meni vähän utuisissa tunnelmissa, eihän sitä uutista oikein ymmärtänyt, että syöpä olisi muka voitettu kanta. Enemmänkin pohdin tulevia hoitoja, ihmettelin milloin ne ylipäätään alkaisi ja miten ne kestäisin. Eihän tuota syövättömyyttä ymmärtänyt kuin vasta hoitojen loppuvaiheessa. Tai silloin vasta uskalsi luottaa siihen, että syöpää ei enää olisi.

Epäusko on iskenyt monta kertaa, suunnilleen joka toinen päivä. Kolottaa selkää, kolottaa kyynärpäätä, väsyttää ja vituttaa. Kaikkia kipuja kuuntelee herkällä korvalla: onko selkäsärky lihaksissa vai nikamissa??? Voiko rintasyöpä levitä kyynärniveleen??? Rintaa pistää!!! Onko tää jotain sydänperäistä??? Vittu tätä jatkuvaa kipuilua ja väsymystä!!! Kainalokin on turvoksissa ja kipeä

Nyt on kuitenkin joulu, nyt en aio tällaisia murehtia! Jos syöpä leviää, jos syöpä uusii, niin sitä itken vasta sitten! Nyt kohotan maljan tälle päivälle, tälle joululle!!! Kippis, ystävät! Elämä on ihanaa!!! Eletään nyt tätä päivää, ei murehdita eilistä, ei huolehdita huomisesta!!!

Hyvää joulua!!!