Perjantai 3.1.2014, ensimmäinen sytostaattihoito edessäpäin. Olin edellisenä iltana ottanut ennalta määrätyt kortisonitabletit ja keitellyt Pajalan puuroa vatsantoiminnan takaamiseksi. Tänä aamuna ei tarvinnut kortisonia ottaa, saisin sen sairaalassa. Aamupalaksi söin Pajalan puuroa ja hörpin kahvia, sitten olikin aika hypätä autoon. Eka sytostaattihoito oli heti aamu-8:lta, olisin joutunut lähtemään heti 7:n jälkeen, että olisin ehtinyt varmasti perille kävellen, joten ruinasin isännältä kyydin. Pikkaisen jännitti, takana oli vielä huonosti nukuttu yökin.
Syöpäpolin yläkerran odotustilassa oli muutama potilas, tervehdin heitä, juttelin erään miehen kanssa. Yksi kerrallaan hoitajat meidät siitä poimivat mukaansa. Mä jouduin heti ensimmäisenä vaa'alle. Sairauslomalla oli painoa tullut lisää pari kiloa liikunnan vähentymisen myötä.
Pääsin sytostaattisalissa yksityishuoneeseen, hoitajani kertoi laittavansa ensikertalaiset aina sinne mahdollisuuksien mukaan. Kapusin hoitotuoliin ja säätelin sitä mukavammaksi, sain esilääkityksenä kipulääkkeen ja antihistamiinia, sitten hoitaja viritteli kanyylin kämmenselkääni ja kiitteli hyviä isoja suoniani. Tippatelineessä roikkui litran keittosuolapussi ja pienempi lääkepussi. Hoitaja pisti lääkepussin valumaan, kertoi siinä olevan pahoinvoinninestolääkettä ja kortisonia. Verenpaineen mittaus, paineet oli ylhäällä ja niin oli pulssikin, mutta taisi mennä aika pitkälle jännityksen piikkiin. Tippaletku kulki infuusiopumpun läpi, joka sääteli aineen kulkua elimistööni. Lääkepussin tyhjennyttyä laite alkoi piippailla. Olin jo osannut odottaa sitä, hoitaja kun oli kertonut, että siinä on merkkiääni, etten pelästyisi sitä. En oikein tiennyt mitä tehdä, joten kilautin soittokelloa. Hoitajani tuli juoksujalkaa katsomaan, mikä oli hätänä. Hymyillen hän vaihtoi huuhtelun päälle, ei sanonut mitään "turhasta" kellonsoitosta, mutta hänen kiireestään ymmärsin, ettei infuusiopussin tyhjentymisestä tarvitse soittaa kelloa, vaan joku tulee hoitamaan vähintäänkin pumpun hiljaiseksi.
Huuhteluneste valui suonta pitkin, lueskelin lehteä ja kuuntelin, mitä huoneen ulkopuolella sytostaattisalissa tapahtuu. Näin sinne, mutta olo oli kieltämättä yksinäinen, kun ei ollut juttukaveria. Kohta hoitajani tuli takaisin kahden lääkeinfuusiopussin kanssa, toinen näytti hurjan isollekin alun pikkupussiin verrattuna. Sosiaaliturvatunnuksen tarkistuksen jälkeen hän ripusteli pussit tippatelineeseen ja niitä liittäessään tippaletkun liittimiin kertoili tulevasta lääketiputuksesta ja sen kulusta. En enää muista, sainko ensin sytostaatin (docetaxelia) vaiko Herceptiniä, mutta kummankin tiputus oli tarkoitus aloittaa hitaalla tahdilla ja nopeuttaa hiljalleen normaaliin nopeuteen. Lääkkeiden välissä olisi huuhteluvaihe, kuten myös lopussa. Hän arveli koko hoidon olevan ohi noin 3½-4 tunnissa.
Ekan lääkkeen tiputus alkoi. Sain käteeni soittokellon ja vannotuksen painaa nappia heti, jos tuntisin kutinaa kurkussa, kiristävää tunnetta, painontunnetta rinnalla tai kipua selässä. Hän seuraili vähän aikaa oloani ja lähti toista potilastaan katsomaan. Parin minuutin kuluttua hän oli huoneen ovella kyselemässä olotilaani ja kun kuuli kaiken olevan ok, lähti taas muualle. Oletin, että mitään ongelmia ei tulisi, olihan jo muutama minuutti mennyt ihan ok, mutta sitten tunsin kutinaa kurkussani. Oi ei! Odotin hetken aikaa, kutittaako ihan oikeasti, kutittaa! soita kelloa! Hoitajani tuli juoksujalkaa, perässään toinen hoitaja, joka kylläkin kääntyi oven kohdalta seinän viereen, oman potilaansa luokse! Lääketippa kiinni, huuhtelutippa auki. Hoitaja seurasi olotilaani tarkasti, kyseli oireita, mittasi verenpaineen. Kun kutina hellitti, hän uskalsi viimein lähteä luotani, mutta välihuuhtelu jäi vielä päälle.
Välihuuhtelua kesti ehkä 10 minuuttia, ennen kuin lääketippaa yritettiin uudelleen. Taas samat ukaasit soittokellon soittamisesta - ja kohtahan kurkkua taas kutitti ja piti soittaa sitä perhanan kelloa. Uusi välihuuhtelu, kolmas ja viimeinen yritys entistä hitaammalla tahdilla. Jos tämä ei onnistuisi, tätä lääkettä ei voitaisi enää mulle antaa... Yritin rauhoitella itseäni, keskittyä hengittämiseen ja rentouttaa kroppaani. Koko ajan rukoilin mielessäni, ettei kurkkua alkaisi enää kutittamaan.
Olin vähän osannut odottaakin allergiaoireita, sillä mulla on allerginen yskä. Yllätyin kuitenkin, että allergiani reagoikin kurkunkutinalla eikä yskällä. Tällä kolmannella yrityksellä elimistöni oli kuitenkin jo tottunut sen verran lääkkeeseen, että lääkepussi saatiin tiputeltua hitaalla vauhdilla loppuun asti ja nopeutta saatiin vähän nostettuakin. Olin erittäin huojentunut ja niin oli hoitajanikin. Hän pisti vähän pidemmän välihuuhtelun ennen seuraavaa lääkettä.
Toisen lääkkeen aika ja taas muistutus kellon soitosta. Ja taas sama juttu, viitisen minuuttia kaikki oli ok ja sitten alkoi rintaa painamaan. En ihan heti ymmärtänyt sitä, mutta heti tajuttuani "aasin istuvan rintakehälläni", soitin kelloa. Taas välihuuhtelu, kohta uusi yritys hitaammalla nopeudella, nyt kaikki meni ok aina seuraavaan nopeuden nostoon asti. Taas se helkkarin aasi tuli rintakehälle istuskelemaan. Välihuuhtelu ja homma jatkui hitaalla nopeudella loppuun asti ilman uusia ongelmia.
Loppuhuuhtelun aikana katselimme labratuloksiani. Hyvälle näytti, edellispäivältä ottamatta jäänyt (väärä kellonaika näytteen ottoon) raskaustestikin näytti negatiivistä. Sain samalla seuraavaan kemoterapiaan ajan kolmen viikon päähän perjantaille. Kotihoito-ohjeet sain kirjallisena, hyvä niin, sillä ohi ne olis menneet pelkän puheen perusteella. Tippakanyyli pois kädestä, side paikalleen ja sain lähteä. Tiputukseeni oli mennyt melkein 7 tuntia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti