tiistai 17. kesäkuuta 2014

Jumppailua, kunnon kohottamista ja sitä iän ikuista odottelua...

Leikkauksen jälkeen alkoi jumppaukset lymfaterapeutin ohjeen mukaan. Hiki ei ekan viikon jumpista tullut, mutta johan oli outoa liikkuvalle ihmiselle maata puolesta tunnista tuntiin selällään lattialla leikatun puolen käsi korkean tyynypinon päällä, jotta lymfanesteet pääsivät valumaan kroppaan. Käden puristamista nyrkkiin ja auki, ranteen koukistamista, kyynärpään koukistamista. Tein tätä jumppaa niin tunnollisesti, että kämmen tuli kipeäksi ja punoittavaksi kynsistä. Onneksi kaupasta löytyi silikoninen stressipallo, sen puristelu säästi kämmentä kummasti. Makoilukin alkoi sujua, kun älysin katsella samalla telkkaa. Siinä ohimennen sitten saattoi noita pumppaavia jumppaliikkeitäkin tehdä, eihän se erityisempää ajattelua ja keskittymistä tarvinnut. Yhtenä päivänä aamupötköttely jäi tekemättä ja sehän kostautui heti: sormet ja ranne turposivat. Onneksi turvotus oli väliaikaista ja poistui kohoasennolla ja pumppausliikkeillä.

Toinen liike oli käsivarren ja olkapään rentouttamiseen. Pöydästä tukea, käsivarsi roikkumaan rennosti ja sitten kroppaa heiluttamalla käsiheiluri liikkeeseen. Ihana liike, teen sitä edelleen aika ajoin.

Hengitysharjoituksetkin ovat kuulema jumppaa. Nenän kautta keuhkot täyteen ilmaa niin, että kyljet leviää ja ulospuhallus suunkautta. Keuhkotuuletus tehostuu, kroppa toimii paremmin, nesteet kiertää paremmin.

Keppijumppaohjeetkin tuli. Ja mä kun olen aina inhonnut juuri keppijumppaa. Urhoollisesti nostin keppiä suorilla käsillä etukautta ylös ja yritin kevyesti viedä pääntaakse. Keppi nousi kyllä ylös, mutta peilin edessä liikettä tehdessäni huomasin, että vaivihkaa hivutin keppiä kohti vasemman käden sormenpäitä - vasen käsi ei yhtä nätisti ylös noussutkaan kuin oikea. Vähän kipeetäkin se teki, eli särkylääkettä naamariin ja sitkeästi vaan jumppaamaan.

Keppijumppaan tuli uusi liike, kepin avulla käsi sivukautta ylös. Kiristi ja sattui taas, mutta sitkeydellä ja sadoilla toistoilla helpotti kummasti. Rakkauteni keppijumppaan ei syttynyt tällä pakkojumpallakaan, mutta kiltisti yritin noudattaa annettuja ohjeita. Mun parhaimmaksihan se kaikki oli, mähän sitä vasenta siipeäni tarvitsen ja käytän.

Ulkoilu kuului tiiviisti ohjelmaan. Leikkauksen jälkeen voimat oli poissa, mutta pikkulenkeillä mieli pysyi virkeänä - ja voimatkin karttuivat. Pikkuhiljaa lenkkeilymatkat pitenivät, lopulta n. 6-8 km:iin asti.

Haava-alue parani nätisti, lievää kireyttä siinä tosin oli pitkään ja nestettäkin kertyi. Sitä piti käydä punktoittamassa muutamaan kertaan. Linja-autolla kaupunkiin, sairaalan polille istuskelemaan ja odottamaan ja jännittämään, millainen lääkäri tällä kertaa hommaa tekee. Kerrankin oli nuori naislääkäri, joka ei ollut ko. hommaa koskaan tehnyt. Onneksi avustamassa oli hoitaja, joka neuvoi suunnilleen kädestä pitäen miten homma tapahtuu: "Tuosta kannattaa pistää neula sisään".

Mieliala oli hyvä, euforia jatkui. Ilosta pompotellen kävin levinnäisyystutkimuksissa. Luustokarttaa varten verenkiertoon ruiskutettiin radioaktiivisella isotoopilla merkattua verta (siis omaa vertani, joka oli otettu kyynärtaipeesta, merkattu laboratoriossa ja sitten tuupattiin kanyylista takaisin verenkiertoon). Hoitaja, joka hommaa teki, oli hiljainen ja vähän töksähtelevä, yritin keventää tilannetta lohkaisemalla olevani nyt säteilevimmilläni. Vitsi meni valitettavasti hoitajalta ohi, hän alkoi selittämään tosissaan, miten aine alkaa heti puoliintua elimistöön jouduttuaan ja on käytännöllisesti katsoen kokonaan hävinnyt aamuun mennessä, kunhan vaan muistaisin juoda paljon... Huumorintajuttomat ihmiset, blääh!

Euforia hävisi kuin salaman iskusta ylävatsan ultraäänitutkimuksessa. Jouduin taas odottelemaan pitkään radiologia, joka ei paljoa puhua pukahdellut, leipoi vain vatsaani sillä helkkarin ultraäänilukupäällä. Haima ja perna ei kauaa kiinnostaneet, eikä alavatsan tienookaan, mutta sitten alkoi maksan syynäys. Voi jessus! Toinen käsi liikutteli lukupäätä, otti välillä lisää geeliä ja taas pyörittelyä, tutkailua. Toinen käsi napsutteli näppäimistön nappeja, kuvaa suuremmaksi, värjäyksiä, kuvan pysäytystä, mittojen ottoa. Paniikki alkoi nousta. En uskaltanut kysyä mitään, tuskin uskalsin edes hengittää. Ja sitten se oli ohi, lääkäri rynni viereiseen tutkimushuoneeseen, jossa oli jo toinen potilas odottelemassa.

Itketti. Pakkohan tuollaisen tutkimuksen on tarkoittaa, että maksassa on jotain epämääräistä... Läksin kävelemään hiljalleen kotiin, kävellessä tajusin, että lääkäri joutui sinä päivänä tekemään kuin liukuhihnalla ultraäänitutkimuksia. Olinhan mäkin joutunut odottamaan pitkään tutkimussängyllä lääkäriä, hoitajathan sanoi, että lääkäri ultraa vielä edellistä potilasta viereisessä tilassa. Ja potilaitahan oli kutsutta kahdesta ovesta sisään. Yritin rauhoitella itseäni, että lääkäri ei ehtinyt keskittyä kuviini, vaan otti ne talteen myöhempää tutkimusta varten. Soitin tukihenkilöllenikin asiasta, puhuminen auttoi taas vähäksi aikaa.

Onneksi olin eräänä päivänä poikennut Syöpäyhdistyksen toimistolle. Oven avasi ystävällinen, sydämellisen oloinen nainen, jolta kyselin yhdistyksen toiminnasta ja tukihenkilötoiminnasta. Ja kuinkas sattuikaan, nainen olikin rintasyöpätukihenkilö. Adoptoin hänet omaksi tukihenkilökseni, enkä ole päivääkään katunut valintaani. Meillä taitaa olla aika samanlainen maailmankatsomuskin. Tapailimme, soittelimme, sain purkaa itseäni ja sain häneltä työkaluja oman mielen hallintaan.

Tuesta huolimatta olo alkoi olla vähän skitsofreeninen. Toisaalta olin onneni kukkuloilla, kun leikkaus oli tehty ja syöpähoidot edessäpäin, kyllä tauti voitettaisiin. Toisaalta pelotti levinnäisyystutkimusten tulokset. Eikä patologin lausuntoakaan kuulunut, epätietoisuus syövän laadusta painoi rankasti mieltä.

Syömisongelmat palasivat takaisin, yöunet oli painajaismaisia ja lyhyitä. Itku oli herkässä. Olin aivan varma, että syöpä oli levinnyt. Kuusi viikkoa sytostaattien aloitukseen tuntui iäsyyden mittaiselle. Eikä aikaa syöpälääkärillekään ollut tullut. Panikoin aina siihen asti, kunnes iltalenkillä törmäsin erääseen tuttuun. Kerroin syövästäni, leikkauksesta, selitin, että sytostaatit aloitetaan 6-10 viikon kuluttua leikkauksesta, eli omalla kohdallani aikaisintaan kahden viikon päästä. Ja silloin sain elämäni ajatuksen! Herran jestas, mitä mä stressaan! Jos syöpä on levinnyt, niin se on levinnyt, ei sille lääkäritkään vielä mitään voi! Rauha palasi mieleeni, pystyin taas häätämään korpin olaltani kauemmaksi lentelemään.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti