Illalla, kun kaikki muut olivat jo menneet nukkumaan, jäin vielä olohuoneeseen, ei nukuttanut. Googletin "kyhmy rinnassa" ja availin sivuja uusiin välilehtiin. Luin ja luin ja luin. Tiesin, että kun kyhmy löytyy, pitää ottaa mahdollisimman pian yhteyttä lääkäriin, mutta mitenkäs mun tapauksessa, kun kyhmy löytyikin kuukautisten aikaan. Eihän kuukautisten aikaan rintoja saa tutkia. Entäs jos se onkin vaan joku hormonimöykky? Onhan se joku hormonijuttu, onhan!
Huonosti nukutun, painajaisia täynnä olevan yön jälkeen tuli torstai. Taisin olla aika hiljainen töissä, mutta sehän meni väsymyksen piikkiin. Muistan paniikkimaisen olotilan, itkuisuuteni, epätietoisuuden, mitä tehdä. Onneksi oli iltavuoro, puolet työvuorosta sain olla ihan omissa oloissani, ei tarvinnut yrittää skarpata itseäni.
Perjantaiaamu, toinen huonosti nukuttu yö takana. Muut lähti kouluun ja töihin, mä toteutin aamuöisen päätökseni. Kännykkä kouraan ja soitto työterveyteen. Kylmän asiallisesti selostin tilanteeni ja pyysin ensimmäistä vapaata lääkäriaikaa. Naisvastaanottovirkailija oli niin sympaattinen ja lämmin, että näin jälkikäteen olen usein itkenyt sitä itkua, mitä sillä hetkellä mulle ei kerta kaikkiaan ollut vara itkeä. En voinut siinä murtua, nyt piti hoitaa tämä asia kuntoon. Vastaanottovirkailija oli todella pahoillaan, että kaikki perjantain ajat olivat jo menneet, totesin siihen, että ei tämä ehkä ihan parista päivästä kiinni ole ja kai siellä ensi viikolla olisi joku aika. Olihan siellä, keskiviikolle löytyi aika ja peräti naislääkärille. Lääkärin sukupuoli ei ole koskaan merkinnyt mulle mitään, mutta nyt tuntui hyvälle kuulla naislääkärin nimi. Vastaanottovirkailija toivotteli voimia lääkäriajan odotteluun, mielessäni ajattelin, että meneehän se muutama päivä, kun ei ajattele, mutta eihän se niin helppoa ollut. Ajatukset kiersi yhtä ja samaa kehää, käsi hakeutui vähän väliä paidan alle tunnustelemaan ja puristelemaan kyhmyä. Siellä se vaan oli, voi itku!
Työilta ja koti-ilta meni ohi, ei muistikuvia, mutta varmaan olen vaan sitä yhtä ja samaa asiaa miettinyt. Lauantai-iltana isäntä alkoi kyselemään, onko jotain vialla. Kiersin asian sanomalla olevani vain väsynyt ja isäntä tyytyi vastaukseeni. Yöllä sitten päätin, että pakkohan mun on kertoa, vaikka siitä isännällä lisätaakkaa ajateltavaksi tuleekin. Toisaalta hänen työstressinsä oli vähän helpottunut, eli sunnuntaina olisi varmaan hyvä päivä kertoa.
Sunnuntaina tuntui, ettei hyvää hetkeä tule lainkaan. Pojille en vielä siinä vaiheessa asiasta halunnut sanoa mitään. Ajattelin, että jos kyhmy ei olekaan vaarallinen, en välttämättä kerro siitä lainkaan lapsille, mitä turhaan heitä pelästyttämään. Illalla sitten vihdoin viimein tuntui, että nyt olisi mahdollisuudet jakaa taakka. Pojat oli menneet yläkertaan huoneisiinsa, isäntä pelaili läppärillä pasianssia. Menin isännän viereen, kaivaiduin kainaloon ja pyysin halaamaan, sanoin, että mulla on jotain asiaa. Isäntä pelästyi aika tavalla, käytös oli poikkeuksellista mulle. Meillä halataan usein ja pussaillaan, mutta en ole koskaan ollut kainalossa kyhjöttäjä. Kerroin, että olen seuraavalla viikolla menossa lääkäriin, että olen löytänyt kyhmyn ja että pelkään sen olevan syöpää. Isäntä meni aika sanattomaksi, piti sylissään ja silitteli, sanoi, että on hyvä, että pääsen niin nopeasti lääkäriin ja toivottavasti se on vaan väärä hälytys, mutta jos ei olisi, niin kyllä mut varmaan kuntoon saadaan.
Kannatti kertoa, seuraavana yönä sain jo nukuttuakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti