Vihdoin viimein koitti syöpälääkäriaika. Täynnä tarmoa kiipesin syöpätautien poliklinikan toiseen kerrokseen, olin valmiina kuulemaan uutiset. Mieli oli yllättävän rauhallinen, vaikka en vieläkään ollut patologin lausuntoa kotiin saanut. Kuulin vasta jälkikäteen, että se ei automaattisesti tule kotiin, sen saa ainoastaan erikseen pyytämällä.
Odottelin isossa aulassa, jossa oli muutama ihminen menossa sytostaattihoitoihin. Uteliaana katselin heitä vaivihkaa, ei nuo kovin huonokuntoisille vaikuta. Olin tullut hyvissä ajoin, jouduin aika pitkään odottelemaan, ennen kuin pieni pyöreä nainen tuli kutsumaan mua. Peräkkäin marssimme sivuovesta sisään, käytävää pitkin ja hänen huoneeseensa. Nainen esittäytyi lääkäriksi, kättelimme ja istuuduin tuoliin. Hän kääntyi tietokoneensa puoleen ja lausui: "No niin, sinulla ei ole enää syöpää." En ensin tajunnut, että hän puhui mulle, mutta kun hän toisti sen ja sanoi, ettei jatkotutkimuksissakaan ollut mitään, ymmärsin asian. Paitsi, että ei se kyllä siltikään mennyt jakeluun. Siis mullahan on rintasyöpä, miten se on voinut yht´äkkiä hävitä? Edelleen tietokonetta räpeltäen lääkäri jutteli, että syöpä on leikattu pois ja seuraavaksi alkavilla hoidoilla varmistetaan, että mahdollisesti elimistössäni vielä olevat syöpäsolut tuhoutuvat. Syövästäni hän kertoi kasvaimen koon ja että se on Her2-positiivista ja estrogeenipositiivista. (Luulin pitkään, että kasvaimen koko oli ollut 1,2x1,5 mm, vasta kotiin tulleista lääkäreiden saneluista tavailin, että mulla onkin ollut 2 kasvainta!)
Lääkäri jutteli suurimman osan ajastaan lähinnä tietokoneelleen, välillä mua vilkaisten eikä tilanne ollut mulle mitenkään miellyttävä. Aloin hermostua. Lääkäri pyysi mua riisumaan yläosani paljaaksi tarkastaakseen haava-alueen. En meinannut saada paitaa pois päältäni hermostukseltani. Hän tunnusteli haavaa ja kysyi, onko se parantunut mielestäni hyvin. Mistä hitosta mä tiedän, miten leikkaushaavan kuuluu parantua!!? Ei mua ole aiemmin leikelty! Solkkasin jotain viikonlopun kuumeilusta ja haava-alueen kivuista, hän tutkiskeli sitä lisää ja totesi viimein, että alue on ok, mutta rinnan alla oleva punainen alue vaikuttaisi rintaliivien aiheuttamalle hankaukselle ja suositteli jättämään rintsikat pois vähäksi aikaa.
Sain pukea paidan päälleni ja lääkäri kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan Herceptin-tutkimukseen. Innostuin, melkein kyyneleet silmissä ilmoitin, että haluan ehdottomasti mukaan, jos vaan pääsen. En tule olemaan viimeinen Her2-positiivista syöpää sairastava nainen ja jos tutkimuksella saadaan lisätietoa Her2-syövän hoitoon, niin tottahan toki mä sellaiseen mukaan lähden. Päätökseeni ei vaikuttanut yhtään tieto, että hoitojen jälkeiset kontrollit järjestettäisiin 7 vuoden ajan hoitavassa sairaalassani, ei terveyskeskuksessa, mutta pahoillanikaan en tästä edusta ole ollut. Sain tutkimukseen liittyvää materiaalia luettavaksi ja lääkäri kertoi yhteistyömme päättyvän tähän, siirtyisin toisen onkologin potilaaksi. Hyvä, etten kiljaissut ilosta, kemiamme eivät todellakaan olleet kohdanneet.
Menin vielä juttelemaan sairaanhoitajan kanssa. Hän antoi oppaita luettavaksi ja lyhyen brieffauksen sytostaattihoidoista, mutta sitten hän keskittyi lähinnä sovittamaan mua toisen onkologin vastaanotolle. Sain uuden ajan parin viikon päähän, uudenvuoden aatolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti