Pelko

Pelko ja epätietoisuus... Ikävät kaverit, mutta niiden kanssa on täytynyt opetella elämään. Joskus on parempia päiviä, joskus huonoja - joskus jopa niin huonoja, että haluaisi mennä sängyn alle peiton alle komeroon kellariin johonkin piiloon äkkiä turvaan

Pelko ja epätietoisuus... Musta korppi, joka lehahtaa huomaamatta olkapäälle istumaan, alkaa kuiskimaan hiljaa korvaan epämiellyttäviä asioita. Entä jos syöpä onkin ehtinyt jo levitä... kun leikkauskin viivästyi niin paljon... näänkö mä ensi kesää... poikien valmistujaisia... ylppärijuhlia... lastenlapsia... jaksanko hoidot... entä kun tukka lähtee... tuijottaako ihmiset mua... ei kai noi sormet vaan oo turvoksissa...

Pelko ja epävarmuus... Miksei vastaukset patologin lausunnosta tule jo? Mitä niissä levinnäisyystutkimuksissa oli? Ultrassa se lääkärikään ei puhunut mitään, ilmeettömänä vaan ultrassa, maksasta otti kauheesti kuvia ja mittoja, värjäs jonkun alueenkin siitä ja mittaili ja zoomaili... Voi luoja, mä pelkään

Pelko ja epätietoisuus... Musta korppi, joka pitää saada ajettua pois olkapäältä kuiskimasta. Tiedon imurointi netistä, oppaista, vertaistuilta, tukihenkilöltä... Tiedon analysointi, pilkkominen niin pieniksi palasiksi, että sen pystyy nielemään ja omaksumaan... Ymmärtämään... Auttaa usein, mutta ei aina... Ainakin epätietoisuus vähenee. Hoitaja jaksaa kerta toisen jälkeen kertoa samat asiat. Tietää, että tarvitsen faktoja, en kaunisteltuja tilastoja. Omat aivot kaunistelee jotain, 5 vuoden selviytymisprosentti 89 kääntyy omissa aivoissa 98 %:ksi, sillä tiedolla jaksan monta viikkoa eteenpäin. Alussa ajatus 5 vuoden elossajäämisprosentista tuntui kamalalle, enkö mä muka elä pidempään kuin 5 vuotta. Hiljalleen ajatukseen tottui, sehän on vaan mittari, kaikkea pitää pystyä mittaamaan.

Pelko... Musta korppi taas kuiskimassa olkapäällä. Entäs jos sytostaatit ei olekaan tuhonneet kaikkia elimistössä olleita syöpäsoluja... Voiks sädehoito ihan oikeesti muka auttaa, kun se kestääkin vaan niin lyhyen ajan... Jos tää kuitenkin leviää... Tai uusii... Kyllähän syöpähoitajani sanoo, että hän ei tiedä ketään Herceptiniä saanutta potilasta, jolla syöpä olisi uusinut, mutta entäs jos se puhuukin niin vaan lämpimikseen... On se niin uus lääkekin...

Pelko... Oikean rinnan magneettikuvaus, se meni hyvin. Kirurgin aikaa odotellessa iskee taas pelko... voi kun ne pampulat olis hävinneet... en jaksa tätä samaa paskaa heti perään uudestaan... uusia sytostaatteja... joku saatava mukaan sinne vastaanotolle. Ei isäntää, ei ketään omaista. Kehtaisko kysyä tukihenkilöä mukaan? Kesäaika, mielellään antais lomaa. Kysyn en kysy kysyn en kysy. Kysyin, lähti mukaan. Yhdessä jännitettiin ja pelättiin. Vastaanotto muutaman minuutin myöhässä, nyt kutsuu sisään. Ilmoittaa ensimmäisenä, että oikeassa rinnassa ei näy enää mitään. Päivä paistaa, naurattaa. Kuulen kaiken, mitä lääkäri puhuu, aivot käyvät hitaalla, en saa vastailtua järkevästi. Lähdemme pois, tulee itku. Luojan kiitos, siellä ei oo enää mitään. Mutta ei ne mitään kaikuja ole olleet, nehän saatiin mitattuakin puol vuotta sitten. Suututtaa, kun en saanut sanottua sitä lääkärille.

Päivän ajan parempi olo... Ja sitten se korppi on taas olkapäällä... Se lääkäri sano, että toi oli puolivuotistarkistus. Eiks siihen muuta kuulu? Toisen rinnan MRI, vastaanotolla palpointi. Eihän se edes kuunnellut keuhkoja, palpoinnu vatsaa. Entä jos mun puolvuotiskontrolli olikin vajaa, entä jos jotain tärkeetä jäi tekemättä? Söiks säästöt mun todellisen puolivuotiskontrollin? Jos mä en pääsekään puolivuotiskontrolliin, niin leviiks tää, tehosko sytostaatit, tehooko sädehoito, Herceptin, Tamofen?

Järki tietää totuuden, mutta mieli työstää omiaan. Korppi istuu tiiviisti olkapäällä tai lentelee ihan lähellä. Tällaistako se on loppuelämän ajan, jatkuvaa tai ainakin toistuvaa pelkoa, epävarmuutta tulevasta?