Leikkausta edeltävällä viikolla oli kiireinen päivä. Oli laboratoriota, keuhkoröntgeniä, sydänfilmiä, leikkaushaastattelu. Leikkaushaastattelussa hoitaja kertoi leikkauksen kulusta, piirteli kädellä omaan rintakehäänsä ja kainaloonsa leikkauslinjoja. Kertoi vähäisistä kivuista, kipulääkityksestä. Tutkailtiin esitietolomaketta, jonka olin jälleen kerran täyttänyt - täytin niitä muistaakseni kolme tai neljä kappaletta... Soitti nukutuslääkärille ja kertoi leikkauksestani ja kertoi, että keuhkokuvat ja sydänfilmi on valmiina katsottaviksi. Soitti kirurgille ja sopi mulle tapaamisen hänen kanssaan. Sain esittää kysymyksiä, mutta ei niitä multa enää löytynyt. Ainoan kysymykseni, johon en ollut saanut vastausta sairaalahenkilökunnan puheista ja selostuksista, olin esittänyt jo kirran polilla: Montako yötä joudun olemaan leikkaukseeen jälkeen sairaalassa? Sitäkään ei olisi tarvinnut kysyä, sillä hoitajan selostuksesta sekin selvisi: yhden yön, korkeintaan kaksi. Kerroin, että leikkaus ei jännitä ollenkaan, joten päättelimme yhdessä, että en tarvitse rauhoittavaa esilääkkeeksi.
Kirurgi puhui vähän teknisemmin asioista, lohdutteli, että rintasyöpää voidaan hyvin menestyksekkäästi hoitaa nykyaikana. Jälleen totesin, että oikeankin rinnan saa leikata. Juttutuokiomme jälkeen lähdin turvallisin mielin viikonlopun viettoon, olisin hyvissä käsissä leikkauksessa.
Olin suunnitellut käveleväni 3½ km:n matkan sairaalalle aamulla, koska leikkauosastolla piti mennä vasta klo 9:ään. Illalla katselin säätiedotusta ja muutin mieltäni. Vesisadetta luvassa, kuivana en sairaalalle selviäsi enkä saisi siellä vaatteitanikaan kuivaksi. Niinpä isäntä sitten koukkasi aamulla sairaalan kautta, menin jo ennen 7:ää sinne.
Odottelu oli tullut jo tutuksi. Odottelua kotona, odottelua sairaalassa. Lukemisesta ei hermostuneena tule mitään, mutta yksinkertaisia käsitöitä on hyvä tehdä. Kudoin sukkia, kaulahuiveja, . Opettelin uudelleen virkkaamaan, virkkasin sytostaattipipoja tulevaa varten. Käsityö oli tuonakin aamuna mukana, taisin kutoa jotain, ensin sisääntuloaulassa, mutta kun alkoi tuntua sille, että kohta tulee vahtimestari kysymään jotain, niin siirryin leikkausosaston odotustilaan. Hoitaja haki potilaan leikkausosastolle, katsoi hölmistyneenä, että rouva on jo täällä, että joudut nyt vielä vähän odottamaan, tulen kohta hakemaan sinua. Vastasin, että ei kiirettä, mun vuorohan on vasta puolentoista tunnin kuluttua, mutta kun mulla oli kulkuvaikeuksia, niin tulin isännän kyydillä jo ennen seitsemää.
Viimein hoitaja tuli hakemaan mut. Ohjasi pukuhuoneeseen, otti leikkauskaavun, sukat, haki oikean kokoiset lipokkaat, antoi kylpytakin. Jätti rauhassa riisuutumaan ja koputteli jonkin ajan kuluttua oveen. Otti vaatepussini, vei pussin ja minut toimistoonsa ja varmisteli syömättömyyttäni. Henkilöllisyyden tarkistus, muistanko sosiaaliturvatunnukseni. Ranneke käteen. Varmistus, että vasen rinta leikataan. Sain esilääkkeet, pelkkää kipulääkettä. Sitten kapealle käytävälle odottelemaan leikkaukseen pääsyä. Meitä oli siinä odottelemassa kaksi miestä ja kolme naista. Miesten kanssa tuli vähän juteltuakin, naiset ei olleet juttutuulella.
Juu, taas odoteltiin... Nyt ei ollut sitä käsityötäkään, eikä lehtiä. Pieni telkka katonrajassa, ei jaksanut keskittyä ohjelmaan. Aamu-tv:n jälkeen taisi tulla Sydämen asialla. Ja sitten joku vaihtoi kolmoselle, en jaksanut enää katsella telkkaa. Odottelua, odottelua. Mieli oli kuitenkin hyvä ja rauhallinen. Kohta pääsee nukkumaan ja kun herää, niin sitten on paha poissa =) Yksi kerrallaan siitä potilaat lähtivät hoitajan perässä ovesta ulos ja kohti leikkaussalia. Jossain välissä varmaan minäkin.
Tulihan se omakin vuoro, kun aikansa odotteli. Hoitajan perässä taapersin kohti varsinaista leikkausosastoa. Tuli pieni takautumakin mieleen, omaa poikaani useampaankin kertaan olin aikanaan leikkaussaliin saattamassa. Samalla lailla hoitaja silloinkin soitti kelloa, sitten odoteltiin oven avautumista, kunnes leikkaussalihoitaja tuli avaamaan oven. Tällä kertaa ei ovien läpi työnnettykkään pojan sänkyä, vaan äiti kävelikin nyt itse ovien läpi leikkausosaston käytävälle. Uteliaana kurkin leikkausaleihin ohi kulkiessamme.
Oman leikkaussalini ovella olikin jo vastaanottokomitea odottelemassa. Jokainen hoitaja esitteli itsensä, kertoi tittelinsä ja toivotti tervetulleiksi. Hoitajani luovutti potilaskansioni, kertoi lyhyesti tapaukseni ja toivotteli hyviä unia. Vääntäydyin leikkauspöydälle, mielessäni ensin ihmettelin, kun ei leikkauskaapua otettu pois, kylpytakki vain, ennen kuin sytytti, että leikkauskaapuhan on takaa auki, ainoastaan nauhat rusetilla niskassa. Taas varmisteltiin henkilöllisyyttä, sosiaaliturvatunnusta. Naureskelin, että tähän leikkaukseen ei kyllä taida kukaan itselleen stunttia järjestää. Ja taas varmisteltiin, että vasenta puoltahan on tarkoitus operoida. Verenpainemittari käsivarteen, happisaturaatiomittari sormeen. Nukutuslääkärikin tuli, kätteli ja esittäytyi nukku-maija se-ja-se. Kyseli edellisistä nukutuskokemuksistani. Kerroin eetteripahoinvoinnit ja -painajaiset, sterilisaation jälkeiset rankat oksentelut. Nukka-maija olikin tyytyväinen selostuukseeni, hän muutti nukutuslääkkeeni toisiin, joiden ei pitäisi niin rankasti herkkää ihmistä oksetuttaa. Jutellessaan laittoi kanyylin käteen: nyt pistää, liiteli letkuja siihen. Yht'äkkiä tuntui, että putoan johonkin mustaan, havahduin kun nukku-maija kysyi, että nytkö jo meinaat nukahtaa, vastahan mä kipulääkettä laitoin =) Jotain mutisin univelasta, happinaamari laitettiin naaman eteen, käskettiin vetämään muutaman kerran syvään henkeä. Taisin kolme kertaa happea sisuksiini vetää, ennen kuin tuli pimeys.
Jossain vaiheessa havahduin verenpainemittarin ääneen ja puristavaan tunteeseen käsivarressa. Hoitaja oli samantien vieressä, juteltiin jotain, kyseli kipuja ja painoi samantien kipulääkettä suoneen. Nukahdin taas. Sama kuvio toistui moneen otteeseen, jossain välissä tajusin olevani heräämössä. Varovasti nostin oikealla kädellä peiton reunaa, kurkkasin vasemman rinnan puolta. Litteä, haavalappu päällä. Nukahdin onnellinen helpottunut hymy kasvoillani.
Vihdoin olin siinä kunnossa, että minut saattoi siirtää osastolle. Kahden hengen huone, vanhempi rouva huonekaverina. En muistanut häntä leikkausodotustilasta, emme olleet yhtä aikaa siellä. Olin edelleen tipassa, nälkä oli kauhea, ruoka tuoksui hyvälle, mutta en saanut vielä syödä. Hoitajat kävi kyselemässä vointia, tuomassa juotavaa, antamassa kipulääkettä, mitä en kylläkään tuntenut tarvitsevani. Nukahtelin vielä usein. Torkkujen välillä juttelin kämppäkaverini kanssa. Hänelle oli tehty rinnan osapoisto, selviäisi pelkällä sädehoidolla. Oli aidosti pahoillaan, kun kerroin, että multa vietiin tissi ja kainalo tyhjennettiin ja vielä tulee sytostaatit ja sädehoidotkin päälle, mutta sääliä en hänen katseessaan ja äänessään huomannut. Ja hyvä niin, en mä sääliä tarvinnut, juttuseuraa kylläkin.
Soittelin isännällä, että hengissä ollaan. Pyysin soittamaan äidille ja siskolle, kertomaan myös anopille. Niin moni odotti tietoa leikkauksen onnistumisesta. Isäntä kysyi, tuleeko käymään, mutta sanoin, ettei tarvitse tulla. Väsytti.
Illalla olo tuntui sen verran hyvälle, että uskalsin ottaa iltapalaa. Voi että leipä ja jugurtti maistui hyvälle. Taas pissatti, vessaan siis. Kellon kilautus, hoitajat paikalle (oma hoitaja + opiskelija) ja varovasti kohti vessaa. Tippatelineen kanssa tarvitsin hieman apua kapeassa oviaukossa. Tulikin iiiiso pissa, nousin rauhallisesti ylös, pöksyt ylös ja käsipyykille. Ja samassa tulvahti pahoinvointi päälle, ehdi juuri ja juuri kääntyä vessanpytyn puoleen, kun vatsa tyhjeni paineella. Siinä polvillani yrjöilin viimeisetkin pisarat vatsasta, hoitajat oli huolissaan selän takana, opiskelija piti hiuksiani. Voih, se siitä iltapalasta :( Takaisin sänkyyn ja uusi tippapussi telineeseen, onneksi kanyylia ei vielä oltu otettu pois.
Yöksi ei enää kunnolla unta riittänyt. Valvoin pitkiäkin aikoja, torkahdin välillä ja taas valvoin. Ajattelin kaikenlaista, mutta huolia ja murheita ei ollut. Tissi ja siinä ollut paha oli leikattu pois =) =) =)
Aamulla väsytti aika tavalla, mutta mieli oli edelleen pirteä ja onnellinen. Ja aamupala maistui taivaalliselle ja tällä kertaa se pysyi sisälläkin. Hyvät nukutusaineet tällä kertaa oli, kun yhdellä oksennuskerralla selvisin. Sterilisaation jälkeen oksentelin vähän välia ja paha olo oli vielä seuraavanakin päivänä, vaikka en enää silloin oksentanutkaan.
Lääkärikiertoa odottelimme innolla. Kämppäkaveri halusi jo kotiin, ikävöi koiraansa. Ja kotiin halusin itsekin, selkä alkoi kipeytyä liian pehmeällä patjalla makoilusta. Pää kesti kyllä pystyssä olemisen, mutta päiväsali oli niin tylsä paikka, että ennemmin levytin sängyssä. Tulihan se lääkärikin vihdoin viimein kierrolle. Kertasi leikkauksen kulun, kyseli voinnin ja halusi katsoa haavan. Uteliaana seurasin haavateipin irroittamista. Jännitti, minkä näköinen haava olisi. Paljon siistimpä, mitä osasin kuvitella! Yllättävän isot tikit, toisaalta en ole koskaan aiemmin nähnyt aikuisen tikattua haavaa, niin eipä oikein ollut mielikuvaa tikeistä. Vähän kuivunutta verta, punainen, mutta ei ollenkaan ärtyneen näköinen haava. Siisti arpi siitä tulisi! Kotiutuslupa meille molemmille, kunhan ensin sosiaalihoitaja ja lymfaterapeutti kävisivät juttelemassa omat asiansa.
Sosiaalihoitaja tuli pitämään omaa esitelmäänsä. Kaikki meni ohi, en jaksanut keskittyä. Hoitajien kanssa käytiin juttelemassa haavanhoidosta, hyvistä rintaliiveistä ja niiden käytöstä. Sain ensiproteesin, sellaisen tyynyntäytevanukolmion. Lymfaterapeutti tuli puhumaan leikkauksen jälkeisestä jumpasta. Ensin oli yhteinen osio, sitten kämppäkaverille tarkoitettu osio ja kämppäkaverille koitti vapaus, nopea halaus, hei hei, voi hyvin, voimia! Ja sitten alkoi mulle tarkoitettu osio. Varoituksia, ukaaseja, vannotuksia! En ollut osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea kainalon tyhjennys imusolmukkeista tarkoittaa. Alkoi tuntua, että mun tapauksessa syöpää suurempi ongelma onkin häiriintynyt imunestekierto! Vähän alkoi pelottamaankin lymfaödeeman vaara. No, enää en ihan pelkää, mutta huolestunut edelleen olen. Kyllä tuon leikatun käden sormia tulee katseltua välillä useammankin kerran päivässä, ettei vaan ala turvotusta tulemaan.
Isännälle soitto, pääsen kotiin. Lupasi tulla töiden jälkeen hakemaan. Ja taas piti odotella =) Aikani odottelin, sitten soitin pojalle, joka lupasi tulla hakemaan. Sanoin heit heit ja kiitokset hoitajille, lähdin hipsuttelemaan kohti ala-aulaa. Hieman hutera olo, mutta ei onneksi pyörryttänyt. Odottelin vähän aikaa aulassa, poikaa ei kuulunut. Kävelin bussipysäkille, soitin uudestaan pojalle. Juu, tulossa ollaan. Sanoin, että poimii mut bussipysäkiltä kyytiin. Odotellessani poikaa astuin koiranpaskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti