Kirurgi

Magneettikuvausajan kanssa oli tullut myös kirurgin aika. Tuomiota magneettikuvauksesta ei pitkään tarvinnut odottaa, kiitos siirtyneen magneettikuvausajan. Kirurgin tapaisin jo saman viikon torstaina.

Hyvissä ajoin pompottelin kirurgian poliklinikalle, käytävä oli täynnä potilaita. Jäin penkille odottelemaan, aika miesvaltaista asiakaskuntaa, kipsijalkoja ja -käsiä. Olenkohan sittenkään oikeassa paikassa? Tiskille kysymään ja väärässä paikassahan mä tietenkin olin. Kyllä siinä kutsussa luki ihan selvästi, että vastaanotto sijaitsee verisuonikirurgian poliklinikalla, mutta en vaan ollut sitä riviä lukenut lainkaan.

Pika pikaa verisuonipolin puolelle, toivottavasti en ole myöhässä. Odotustilassa naisia ja miehiä, huolestuneita ilmeitä, hiljaista, ei jutustella. Selvästi oikea paikka. Siinä istuskellessa selviää, että vastaanotto on pahasti myöhässä. Välillä lääkärin huoneesta tulee nainen kahden hoitajan kanssa, menevät viereiseen huoneeseen, mutta kukaan ei mene lääkärin vastaanotolle. Nainen tulee hoitajien kanssa pois huoneesta, nainen lähtee pois, hoitajat menevät lääkärin huoneeseen. Kohta taas huudetaan seuraavaa asiakasta. Selailen lehtiä, mitään en ymmärrä lukemastani. Hermostuttaa. Vihdoin löytyy juttu, joka kiinnostaa ja jota jaksan lukea. Nimeni sanotaan, mun vuoro.

Nuori mieslääkäri, kaksi hoitajaa, kaikki kättelevät ja esittäytyvät. Nimet menevät ohi. Ymmärrän kaiken, mitä lääkäri sanoo: magneettikuvauksessa on näkynyt, että myös kainalon imusolmukkeissa on syöpää, tehdään rinnan ablaatio ja kainalon tyhjennys, tulee sytostaatit ja sädehoito. "Vuosi tässä menee." sanoo lääkäri. Varmistan vielä, että saan koko hoitopaketin. Kyllä, koko hoitopaketti tulee. Lääkäri tutkii vielä uudelleen rinnat, tutkii kainalot. Sanoo, että hän ei kyllä täältä (kainalosta) mitään tunne, mutta tämä on ehdottomasti muutenkin vaikein paikka palpoida. Kyselee, onko ollut ongelmia vatsan kanssa. Aivot on yht´äkkiä aivan tyhjät, on mulla jotain ollut, mutta mitäs se olikaan. Sanon, että mulla on aina jotain pienta, kun on laktoosi-intoleranssi ja yritän miettiä, mitä mun piti sanoa. Kirjoitin kyllä pitkän liudan kysymyksiä paperille, mutta juuri tämä yksi juttu jäi kirjoittamatta ylös. Ehkä sen ehtii myöhemminkin. Lääkäri painelee vatsaa, maksaa, pernan seutua, ylävatsaa. Kuuntelee keuhkot. Saan pukea paidan päälle. Puhutaan lisää. Magneettikuvauksessa on näkynyt jotain epämääräistä myös oikeassa rinnassa, sitä pitää tutkia vielä lisää ennen leikkausta. Sanon, että tarvittaessa myös oikean rinnan saa poistaa. Mä olen 46-vuotias sterilisoitu nainen, mä en aio enää imettää! Pientä naurua vakavasta asiasta huolimatta.

Lääkäri kättelee, menen hoitajien kanssa viereiseen huoneeseen. Hoitajat toistavat samaa, mitä lääkäri jo sanoo. Ymmärrän kaiken, painan kaiken mieleeni. Olen rauhallinen, ei itketä. Toinen hoitaja on kyyneleet silmissä puhuessaan leikkauksesta, proteesista, haavanhoidosta. Nyökkäilen, kommentoin, olen iloinen ja pirteä. Toinen hoitajista on sitä mieltä, että en ymmärrä tilanteen vakavuutta. Hei haloo!!! Mä pääsen leikkaukseen, mun syöpä leikataan pois, mä saan sen jälkeen syöpähoitoja, mulla on mahdollisuudet parantua!!! Joo, syöpä on vakava juttu, mutta kun mulla nyt ei vaan oo tapana itkeskellä tämmöisellä hetkellä. Mun pitää klaarata tää tilanne hyvin, mun pitää ymmärtää monta asiaa, mun pitää muistaa nää jutut myöhemminkin. Muistan ja ymmärrän, mutta en kuitenkan muista ja ymmärrä.

Annan esitietolomakkeen, pientä lisätäydennystä vielä. Sitten asiani on käsitelty loppuun, voin lähteä kotiin odottelemaan uutta mammografia- ja ultraääniaikaa. Otettaisiin taas koepalojakin. Kävelen käytävää pitkin, kuulen kuinka seuraava potilas pyydetään sisään.