Ihmismieli on ihmeellinen. Olin ollut lähes euforisessa hyvänolon tilassa mammografian ja ultraäänitutkimuksen aikana ja sen jälkeen ja se ei käsittääkseni ole ihan tavanomaista, kun kerran koepalojakin otettiin. Kaikki vaan tuntui sujuvan kuin rasvattuna. Paitsi, että lääkärin soittoaikaa en saanutkaan kahden viikon päähän, vaan lähes kolmen viikon päähän.
Pikku hiljaa alkoi paniikki astua peliin mukaan. Purin tunteitani työkaverin kanssa jutellen. Häntäkin jännitti, että joudunko saman tien jäämään pois töistä, enhän ollut kyseisessä kohteessa ollut kuin vasta reilun kaksi kuukautta ja olimme vasta tutustuneet toisiimme. Tulimme hyvin toimeen, kaksi suulasta ihmistä, samanlainen maailmankuva, samat mietteet työnteosta. Ja yhdistihän meitä sekin, että meillä molemmilla oli kyhmy rinnassa. Työkaverini kyhmy on hyvänlaatuinen, olisi se aikoinaan pois leikattu, mutta hän ei ollut leikkaukseen halunnut, kun lääkärit vakuuttelivat, että leikkaus ei ole tarpeen. Mammografioissa hänellä on mukana levyke, josta kyhmy ja sen tiedot näkyy, vielä ei ole muutoksia tapahtunut. En hänen kyhmystään tiennytkään ennen kuin kerroin omastani ja silloin vielä tulevasta mammografiareissusta. Tuntui hurjalle, että jollain on kyhmy rinnassa ja pystyy elämään sen kanssa pelkäämättä. Toivoin kovasti, että oma kyhmyni leikataan pois, vaikka koko tissi hittoon, aina parempi. Ehkä sen takia niin euforisessa tilassa olinkin, koska röntgenlääkäri lupasi leikkauksen olevan edessä. Ja olihan hän lähettänyt paperinikin jo keskussairaalaan.
Vielä oli kertomatta äidille, isälle, siskolle. Mietin, milloin kertoisin. Äitikin sellainen vauhkoilija ja murehtija, en halunnut kaataa hänen niskaansa epävarmuutta. Siskokin seurannut läheltä rintasyöpäpotilaan elämää. Ajattelin, että odotan koepalojen tuloksia, mutta eihän mulla hermo kestäneet. Reilu viikko meni, iltavuoro, synkkääkin synkempi mieli. Soitin äidille, kerroin kyhmystä ja sanoessani, että pelkään, että se on syöpää, tuli itku. Kamalaa joutua soittamaan tuollaista asiaa omalle äidilleen. Se oli paljon kauheampaa kuin viikkoa myöhempää soittaa ja kertoa, että koepaloista löytyi syöpäsoluja.
Siskolle soitin pari päivää myöhemmin. Olin harjoitellut tarkkaan, mitä sanon, mutta eihän se mennyt ollenkaan niin kuin olisin suunnitellut. Asia kuitenkin tuli selväksi, nyt siskokin tiesi. Onnistuin jopa vähän rauhoittelemaan häntä, muistuttelin, että 90 % rinnan löydöksistä on hyvänlaatuisia. Tuossa oljenkorressa roikuin kuin hukkuva.
Koetulosviikko. Tiesin, että koetulokset tulisivat ehkä tiistaina, mutta lääkäri soittaisi vasta perjantaina. Kannoin omaa puhelintani mukana joka paikkaan, värinähälytys päällä, äänet täysillä. Jos vaikka lääkäri soittaisikin aikaisemmin!
Keskiviikkona puhelin sitten soi. Olin tauolla, odottelin työkaverin töihin tuloa, "vuoronvaihtorapsan" aika, kevyttä jutustelua ennen kuin kumpikin lähtee omille alueilleen töihin. Numeron alku oli tuttu, ääni väristen sanoin koko nimeni. "Täällä on lääkäri se-ja-se, päivää!" Lääkäri kertoi soittavansa jo nyt, kun tulokset oli jo tulleet, vaikka soittoaika olisikin vasta perjantaina. "Valitettavasti minulla on huonoja uutisia, niistä karkeaneulanäytteistä on löytynyt syöpäsoluja... Olen jo lähettänyt paperisi keskussairaalaan..." Puhelun aikana työkaverini oli tullut, hän näki heti ilmeestäni, mistä puhelusta on kyse. Lääkärin puhuessa piirsin ilmaan kirjaimet S-Y-Ö-P ja lausuin sen äänettömästi tarkalla huuliartikulaatiolla. Kiitin lääkäriä, kun hän ilmoitti tulokset heti saatuaan ne. Kädet vavisten painoin puhelun poikki.
Normaalisti lähdimme nopeasti töillemme, mutta nyt istuimme pitkään ja juttelimme. Lääkärin soitto ei todellakaan ollut mieleinen, ei meille kummallekaan. Mä olin menettänyt oljenkorteni, nyt täytyi alkaa työstämään sitä, että mulla on syöpä. Soitin isännälle ja kerroin tuloksista. "No voi että, mä en oikeestaan ollut edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että se voisi olla syöpää." Miehet!
Kotona odotti paksu kirje keskussairaalasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti